Onko jollain kokemusta traumaterapiasta?

Up

EMDR-terapia perustuu siihen, että aivot eivät pysty käsittelemään kahta asiaa yhtä aikaa ja traumaattiset asiat tavallaan haalistetaan pois sillä tavoin. Erittäin tehokas ja toimiva tapa. Suosittelen lämpimästi!

Silmänliiketerapiassa saadaan nopeita tuloksia. Youtubessa on videoita. Puhutaan vähän, heilutellaan sormea paljon.

Mulla on!  Traumaterapia on hyvä asia, jos sulla on hyvä terapeutti. Jos se on huono, sitten se vaan "rikkoo lisää". Ainakin oman kokemukseni mukaan.

Emdr oli helvetin tehokas, siinä käytiin kohta kohdalta traumaattinen kokemus läpi (hajut, mitä näit,kuulit,tunsit..) ja niitä häivyteltiin. Omasta emdr- on 7 vuotta aikaa, ja en vieläkään muista sitä traumatilannetta, näen vaan ne terapeutin sormenliikkeet.  Ennen emdr-pystyin kertomaan jokaikisen asian tasantarkkaan. Hyvä, sillä en olisi ehkä selvinnyt muutoin.

Olen aloittanut pitkän traumaterapian muutama kuukausi sitten.  Terapiassa kiinnitetään paljon huomiota omaan vireystilaan ja tehdään erilaisia harjoituksia ali/ylivireyden palauttamiseksi normaalitasolle.  Minulle se on ollut todella hyödyllistä. Olen oppinut että epämääräinen ahdistuksen tunne ja pakko etsiä ratkaisuja on ylivireyttä, ja niissä tilanteissa pystyn helpottamaan ja rauhoittamaan omaa oloani terapiassa opetelluilla konsteilla. Olemme tehneet paljon erilaisia harjoituksia, osa on sellaisia joita voin tehdä vaikka työssä kesken asiakastapaamisen ilman että kukaan huomaa. Vaikka terapiassa ollaan vasta vakauttamisvaiheen alussa, olen huomannut pieniä positiivisia muutoksia vanhoissa selviytymistavoissani. Olen aina syönyt stressiin ja hakenut karkeista mielihyvää kun en muuten kestänyt. Nyt olen muutaman kerran lähtenyt vanhasta tottumuksesta kauppaan hakemaan karkkia ja sitten seissyt karkkihyllyn edessä tyhmänä kun huomaan siellä, etten haluakaan sitä jättisäkkiä. 

Minulle suositeltiin nimenomaan traumaterapiaa, koska minulla on taustalla useita vaikeita lapsuustraumoja joista olen selviytynyt pakottamalla itseni pinnistelemään ja sinnittelemään ja vielä vähän jaksamaan kunnes lopulta romahdin. Olen viimeiset kaksi vuosikymmentä hoitanut psyykkisesti sairasta pikkusiskoani omaishoitajana, käynyt töissä hoitoalalla ja kannatellut koko perheen taloudellisesti. Esimerkiksi ratkaisukeskeinen terapia olisi vain tukenut omaa totuttua selviytymismetodiani. Romahdukseni jälkeen olen edelleen hukassa. En tiedä mitä haluan tai mitä kestän. On sellainen pieni tunne etten enää halua enkä jaksa hoitaa ketään, ikinä, mutta velvollisuudentunne on vahvempi. Omien rajojen suojelu itseltäni ja perheenjäseniltä on tosi vaikeaa. Traumaterapeutti on aktiivinen ja minulla on tunne, että hän pitää minun puoliani nytkin kun en itse osaa.

Vierailija kirjoitti:

Olen aloittanut pitkän traumaterapian muutama kuukausi sitten.  Terapiassa kiinnitetään paljon huomiota omaan vireystilaan ja tehdään erilaisia harjoituksia ali/ylivireyden palauttamiseksi normaalitasolle.  Minulle se on ollut todella hyödyllistä. Olen oppinut että epämääräinen ahdistuksen tunne ja pakko etsiä ratkaisuja on ylivireyttä, ja niissä tilanteissa pystyn helpottamaan ja rauhoittamaan omaa oloani terapiassa opetelluilla konsteilla. Olemme tehneet paljon erilaisia harjoituksia, osa on sellaisia joita voin tehdä vaikka työssä kesken asiakastapaamisen ilman että kukaan huomaa. Vaikka terapiassa ollaan vasta vakauttamisvaiheen alussa, olen huomannut pieniä positiivisia muutoksia vanhoissa selviytymistavoissani. Olen aina syönyt stressiin ja hakenut karkeista mielihyvää kun en muuten kestänyt. Nyt olen muutaman kerran lähtenyt vanhasta tottumuksesta kauppaan hakemaan karkkia ja sitten seissyt karkkihyllyn edessä tyhmänä kun huomaan siellä, etten haluakaan sitä jättisäkkiä. 

Minulle suositeltiin nimenomaan traumaterapiaa, koska minulla on taustalla useita vaikeita lapsuustraumoja joista olen selviytynyt pakottamalla itseni pinnistelemään ja sinnittelemään ja vielä vähän jaksamaan kunnes lopulta romahdin. Olen viimeiset kaksi vuosikymmentä hoitanut psyykkisesti sairasta pikkusiskoani omaishoitajana, käynyt töissä hoitoalalla ja kannatellut koko perheen taloudellisesti. Esimerkiksi ratkaisukeskeinen terapia olisi vain tukenut omaa totuttua selviytymismetodiani. Romahdukseni jälkeen olen edelleen hukassa. En tiedä mitä haluan tai mitä kestän. On sellainen pieni tunne etten enää halua enkä jaksa hoitaa ketään, ikinä, mutta velvollisuudentunne on vahvempi. Omien rajojen suojelu itseltäni ja perheenjäseniltä on tosi vaikeaa. Traumaterapeutti on aktiivinen ja minulla on tunne, että hän pitää minun puoliani nytkin kun en itse osaa.

Pystytkö/jaksatko kertoa/mainita yhden tai muutaman keinon liittyen allaolevaan juttuun? Ystävän puolesta kysyn, ei pääsyä terapiaan jne.  

" Olen oppinut että epämääräinen ahdistuksen tunne ja pakko etsiä ratkaisuja on ylivireyttä, ja niissä tilanteissa pystyn helpottamaan ja rauhoittamaan omaa oloani terapiassa opetelluilla konsteilla. "

Kaikkea hyvää sinne ja jatkoon!

Hakusanalla ”grounding techniques” löytyy paljon erilaisia. Kannattaa kokeilla useampaa niin selviää mitkä ovat ystävällesi toimivia. Jos on joutunut olemaan tilanteessa josta ei pääse pois, niin esim. omaan hengitykseen keskittyvä harjoitus voi tuntua ahdistavalta. Minulla toimivat parhaiten ympäristön havainnointiin ja laskemiseen liittyvät jutut. Ne toimivat sitä paremmin mitä useammin jaksaa tehdä.

Uppendaali puppendaali

Uppis puppis

Kävin yli kolme vuotta. Kolme vaihetta, jossa ensin vakautetaan, sitten käsitellään ja lopuksi suunnataan enemmän tulevaan.

Itseymmärrys lisääntyi paljon, osan lapsuuden asioista sain käsiteltyä, eivät enää vaivaa. Osa vaivaa edelleen..itselle pitäisi hokea asioita kuten se sama ei tapahdu enää uudelleen ja nyt olet turvassa, ja hoitaa sitä pientä lasta jolle on tehty pahaa. Nyt terapian jälkeen olen vasta ymmärtänyt, että koulukiusaaminen on tainnut olla suurin syy ahdistukseeni, ja se valitettavasti jäi aika vähälle huomiolle kun oli paljon muitakin asioita.

Vierailija kirjoitti:

Olen aloittanut pitkän traumaterapian muutama kuukausi sitten.  Terapiassa kiinnitetään paljon huomiota omaan vireystilaan ja tehdään erilaisia harjoituksia ali/ylivireyden palauttamiseksi normaalitasolle.  Minulle se on ollut todella hyödyllistä. Olen oppinut että epämääräinen ahdistuksen tunne ja pakko etsiä ratkaisuja on ylivireyttä, ja niissä tilanteissa pystyn helpottamaan ja rauhoittamaan omaa oloani terapiassa opetelluilla konsteilla. Olemme tehneet paljon erilaisia harjoituksia, osa on sellaisia joita voin tehdä vaikka työssä kesken asiakastapaamisen ilman että kukaan huomaa. Vaikka terapiassa ollaan vasta vakauttamisvaiheen alussa, olen huomannut pieniä positiivisia muutoksia vanhoissa selviytymistavoissani. Olen aina syönyt stressiin ja hakenut karkeista mielihyvää kun en muuten kestänyt. Nyt olen muutaman kerran lähtenyt vanhasta tottumuksesta kauppaan hakemaan karkkia ja sitten seissyt karkkihyllyn edessä tyhmänä kun huomaan siellä, etten haluakaan sitä jättisäkkiä. 

Minulle suositeltiin nimenomaan traumaterapiaa, koska minulla on taustalla useita vaikeita lapsuustraumoja joista olen selviytynyt pakottamalla itseni pinnistelemään ja sinnittelemään ja vielä vähän jaksamaan kunnes lopulta romahdin. Olen viimeiset kaksi vuosikymmentä hoitanut psyykkisesti sairasta pikkusiskoani omaishoitajana, käynyt töissä hoitoalalla ja kannatellut koko perheen taloudellisesti. Esimerkiksi ratkaisukeskeinen terapia olisi vain tukenut omaa totuttua selviytymismetodiani. Romahdukseni jälkeen olen edelleen hukassa. En tiedä mitä haluan tai mitä kestän. On sellainen pieni tunne etten enää halua enkä jaksa hoitaa ketään, ikinä, mutta velvollisuudentunne on vahvempi. Omien rajojen suojelu itseltäni ja perheenjäseniltä on tosi vaikeaa. Traumaterapeutti on aktiivinen ja minulla on tunne, että hän pitää minun puoliani nytkin kun en itse osaa.

Minkäikäisenä aloitit traumaterapian? Minusta on alkanut tuntumaan, että traumaterapia olisi minulle juuri se oikea, vaikka näennäesti pärjäänkin hyvin. Mutta olen sisäisesti hyvin onneton, ja jatkuvasti on tunne että "romahdan".  Olen kärsinyt traumaattisen lapsuuden. Olen toista kertaa terapiassa, ekassa nuorena eli psykodynaamisessa terapiassa ns. puhuin sen lapsuuteni jälkeen.  Nykyisin kongtiivisessa käyn, mutta minusta tuntuu että se ei auta/ei riitä. Sitten vielä pahemmalta tuntuu, kun minun pitäisi jotenkin ymmärtää isääni (ihmistä joka on tietyllä tavalla pilannut elämäni).. Lisäksi ammattini on sellainen että se muistuttaa toistuvasti siitä paskasssa, josssa joduin elämään. Voisikohan olla niin että tässä näin nelikymppisenä ei olisikaan liian myöhäistä käydä traumaterapiaa..

Vierailija kirjoitti:

Kävin yli kolme vuotta. Kolme vaihetta, jossa ensin vakautetaan, sitten käsitellään ja lopuksi suunnataan enemmän tulevaan.

Itseymmärrys lisääntyi paljon, osan lapsuuden asioista sain käsiteltyä, eivät enää vaivaa. Osa vaivaa edelleen..itselle pitäisi hokea asioita kuten se sama ei tapahdu enää uudelleen ja nyt olet turvassa, ja hoitaa sitä pientä lasta jolle on tehty pahaa. Nyt terapian jälkeen olen vasta ymmärtänyt, että koulukiusaaminen on tainnut olla suurin syy ahdistukseeni, ja se valitettavasti jäi aika vähälle huomiolle kun oli paljon muitakin asioita.

mut oliko emdr? tavallaan kognitiivisessakin noita hoetaan...mutta emmä tiiä mitä se auttaa.