Nuoruuden hölmöilyt ja elämästään vastuunottaminen. Yksinäisyys häiritsee.

Ensimmäisenä se tärkein kysymys näihin mietteisiin teille, jos joku osaisi antaa näkökulmaa.

Onko teillä ideoita mistä lähteä ammentamaan itselleen sosiaalisempaa elämää ja minkälaisista kriteereistä lähteä rakentamaan elämäänsä omanlaistaan seuraa?

Olen ollut nuorena erittäin vedettävissä oleva ja liian kiltti, rajaton. Taustalla se surullisen kuuluisa lasinen lapsuus ja siitä aiheutuneet kauaskantoiset ongelmat elämänhallinnassa varhaisnuoruudessa.
Olen mokaillut valtavasti, päästänyt vääränlaisia ihmisiä elämääni eikä itsesuojeluvaistoa juuri ollut. En ole enää katkera mutta se on jättänyt sellaisen jäljen, että se menneisyys tuntuu hyvin epätodelliselta. Aivan kuin se olisi vain ollut pahaa unta ja se vaihe jatkui vuosia.
Olen kasvanut niin paljon ihmisenä ja edelleenkin murrosvaihetta käyn jollain tasolla läpi. Identiteettini on vuosien mittaan alkanut tulemaan todelliseksi minuksi ja sekin vain tuskaisen käsittelemisen kautta.
Olen ylpeä itsestäni, todella olen jos mietin kokonaisuutta tähän päivään asti. Edelleen kuitenkin melkoisen eksyksissä mutta pärjään itseni kanssa nykyään.

Nykyään talous on ihan ok, töitä on, opiskelen, luonteeni on kohdillaan ja tahdon vilpittömästi auttaa ihmisiä, haluan jakaa ympärilleni hyvää. Olen nyt uudelleen kouluttautumassa toiselle alalle ja hoivatyö on erittäin antoisaa ja merkityksellistä.
Olen nuori (25v.) ja pidän itseäni kauniina naisena.
Nautin vain koko ajan enemmän tasapainosta, terveydestä ja henkisestä kehittymisestä.
Minä uskon, että saumoja olisi vaikka mihin jos pidän tämän vakauden.

Ongelman on, etten oikein tiedä olenko "valmis" minkäänlaiseen sosiaalisempaan elämään. Tuntuu kuin olisin niin kesken vielä, että joko luisuisin vanhoihin malleihin ja ajautuisin epäsopivaan seuraan, jossa vain sopeutuisin mutta arvot eivät enää kohtaisi. Se olisi sitä vanhaa tuttua, vahingollista ja jossain määrin liian huolentonta elämää. Sielun tasolla köyhää, tuntuisi ehkä kuihtuvani.
Toisaalta minulla ei ole mitään hinkua sellaiseen enää. En halua elämääni draamaa, en itseaiheutettuja järjettömiä huolia.
Eli tuskin todellista vaaraa enää on joutua vääriin käsiin. Koputan puuta.

Tai pelkään, että olen liian huono tai jossain määrin riittämätön fiksumpaan piiriin, jossa oikeasti pääsisin edelleen kehittymään ihmisenä, oppisin, ehdottomasti nauttisin syvällisemmistä keskusteluista ja saisin elämääni pitkäaikaisia hyviä ystäviä mahdollisesti.

Pelkään, että menneisyyteni voi ohjata minua liikaa tai että se on tuomittavaa "paremmissa piireissä". En ole siis mikään kamala ihminen ollut vaan päihdekierteessä ja annoin toisten käyttää minua hyväkseni. Olin erittäin naiivi. Suorastaan tyhmä ja useaan otteeseen.

Kaiken menneen olen jättänyt taakseni enkä ole ihmisiin yhteydessä jotka eivät anna minulle mitään merkityksellisempää tai eivät ainakaan tue hyvinvointia. Mikään rakkaus ja ymmärtäminen ei riitä tällaisissa suhteissa ja yleensä olenkin yrittänyt pelastaa mutta huomannut löytäväni itsenikin lopulta pohjalta. Puhun nyt päihdeporukoista.
En syyttele ketään, nämä ovat olleet omia valintojani ja nykyään elän paljon tietoisemmin.

Tiedän, että minulla olisi paljon annettavaa ihmisille ja tahdon todella sellaisen hyvän ystäväpiirin, lämpöä, turvaa, arjen pohdintaa jne. Tahdon jakaa elämääni hyvien ihmisten kesken.
Olen tottunut olemaan yksinkin mutta kaipaan yhteisöllisyyttä.
Parisuhteeseen en kykene, en ole valmis.
En ole aivan varma siitäkään kuinka lähelle uskallan ihmisiä päästää. Osittain siksi, että en vain tiedä millaiseen porukkaan voisin mahtua, mikä olisi se, missä tulisin hyväksytyksi kokonaan ja missä on se raja, ettei vanhat käytösmallini aktivoituisi ja olisin taas jossain missä ei pitäisi.