Meidän rapussa on jollain vanhemmalla kumma tapa jättää joskus kiukutteleva, melko pieni lapsi rappuun kun tulevat kotiin

Vierailija kirjoitti:

Tuohan on ihan hyvä keino saada lapsi rauhoittumaan. Jos en lopettanut kiukuttelua niin minut nostettiin rappukäytävään. Siellä hetken aikaa rauhoittelin ja päästin höyryjä ja sitten huusin postiluukusta että olen jo kiltti :-D. Ei siitä mitään traumoja jäänyt, päinvastoin - nykyään naurattaa koko juttu tosi paljon.  Toki jos lapsi huutaa rappiksessa toistakymmentä minuuttia ei vaiva ole sen väärti ja pitää miettiä jotain muuta vaihtoehtoa, mutta jos se tepsii niin miksi joka jumalan asiasta pitää nostaa jokin lasu -juttu?

Tässä on nyt kaksi asiaa

1. Onko sopiva kasvatusmetodi?

2. Onko rapussa lapsen huudattaminen sopivaa käytöstä kerrostalossa?

Erilaisia keinoja siihen, että lapsi saa purkaa kiukkuaan ja rauhoittua itsekseen on ollut aina ja joillekin lapsille ne sopivat hyvin.

Mutta sen ei pitäisi tapahtua rapussa, ikinä. Jos lapsi raivoaa kotona voi häiritä osaa naapureista jonkun verran. Jos hän raivoaa rapussa häiritsee varmasti kaikkia naapureita paljon. Samasta syystä rapussa ei huudeta tai vietetä aikaa, koska siellä usein kaikuvat kaikki äänet kovaa sisälle kaikkien asuntoihin. Se, että joku kävelee ohi huutavan lapsen kanssa on osa normaalia elämää. Se, että useita kertoja viikossa lapsi tarkoituksella laitetaan huutamaan rappuun on tahallista häiriköintiä. Kyllä se kuuluu hiljempaa sinulle, mutta todella paljon kovempaa kaikille muille. Ja kyllä se on helpompaa, kun lapsella ei ole siellä virikkeitä, eikä voi rikkoa sinun tavaroita, mutta se häiritsee kaikkia todella paljon.

Minunkin koira sai joskus haukkumiskohtauksia, olisiko ollut kivaa, jos olisin laittanut sen rappuun haukkumaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No miten huutavan pennun saa hiljenemään? Laittamalla ilmastointiteippi suuhun? Onhan se helvetillistä kuunneltavaa mutta jos mikään ei auta?

Minulla toimii se, että otan lapsen syliin ja lohdutan. 

Aijaa. Minulla se ei ainakaan tehonnut, paheni vaan. 

Vahemmat tarvitsee ehkä kahdenkeskistä laatuaikaa, pienet asunnot joillakin. 

Kuulun siihen edelliseen sukupolveen, ei meillä tällaisia ongelmia ollut. Nuoret ovat avohoidossa mt ongelmien vuoksi. Johtuneeko siitä tunnekasvatuksesta, terveen järjen puutteesta ja niistä lasuista, en tiedä mitä ne lasut edes ovat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avaa oma ovi lapselle, soita poliisit paikalle niin loppuu tuo. Tässä maassa on jo niin paljon pahoinvointia ja mielenterveysongelmia että on aika puuttua.

Mulla meni välit ystävään kun puutuin siihen kun kertoi että menevät lasten isän kanssa nukkumaan ja lukitsevat oven, 2v ja 4v huutavat oven takana niin kauan että nukahtavat.

Näitä on paljon!

Mitä jos mies lukitsisi vaimonsa pakkaseen ja hän huutaisi ja itkisi siellä? Soitto poliisille tietysti. Lapsi tarvitsee vielä enemmän apua ja suojelua.

Itse olen ollut lapsena melkoinen tyranni (minä, minä, minä ja mun tarpeet) ja luonteeltani äärimmäisen haastava tilanteissa, jossa 'päätin haluavani jotain'. Jos minun olisi annettu kävellä vanhempieni ylitse, eli toisinsanoen olisin saavuttanut päämääräni, niin minusta olisi tullut aikuisena melkoinen ongelma muille ihmisille.

Nykyisinkin joudun itse silti laittamaan ajatusta siihen, että otan muut ihmiset huomioon enkä vain hoilota omaa agendaani ja päämääriäni. Olen oppinut, että en saa kaikessa tahtoani läpi ja nöyryyttä muita ihmisiä kohtaan. Ja joskus tosiaan dipattu tienposkeen, kun eihän sitä huutoa kukaan kuuntele ja onneksi niin on tehty. 

Villi veikkaus olisi, että minusta olisi tullut se aikuinen, kenen vanhemmat elää vain palvellakseen lastaan. Ja niitä näkyy 20-30-vuotiaissa paljonkin. Näillä on yleensä myös ongelmia yksinelämisessä, koska isi hoitaa, kun soitan tai äiti pistää rahaa tilille, koska haluan. Mutta ei mitään kykyä peilata omaa toimintaansa ja sen vaikutuksia muihin ihmisiin. Tämä johtaa ongelmiin ihmissuhteissa, työelämässä ja toisinaan myös minäkuvaan. 

Miten olisit voinut oppia ottamaan muut huomioon kun ei sinuakaan otettu?

Voi kuule, minut on otettu huomioon elämässäni ja paljon. Vanhemmat ovat tehneet persehiessä töitä sen eteen, että lapset on saanut harrastaa ja tehdä. Keskittyä siihen, mitä on olla lapsi. Rahallisesta puolesta ei ole ollut ikinä huolta, kaiken tarvittavan on saanut ja jos on halunnut kokeilla uutta harrastusta, niin se on järjestetty. On ollut kyse jostain poikkeustilanteesta, kuten esimerkiksi siitä, että miksi en ole saanut samanlaista hienoa heijastinta kuin vaikka sisarukseni. 

- Eli siis ihan naurettavan pienestä asiasta, minkä olen 'päättänyt haluta'.

Vahva tahtoisena huusin niin kauan kunnes asialle joku laittoi päätepisteen. Ja siihen ei mitkään neuvottelut auttanut, vaan haluamani lopputulos tuli olla täsmälleen se mitä halusin. Ja jos siitä joku lähti neuvottelemaan, niin tottakai ohjasin keskustelua haluamaani suuntaan.

Ei näitä siis tapahtunut kuin siinä ehkä 6-12 vuotiaana kerran tai kolme vuodessa, että tienposkeen tai talosta lensi pihalle. Kunnes loppui kokonaan, koska opin huomioimaan muita sekä ajattelemaan sitä toisen ihmisen asemaa. 

Persehiessä töitä? Se paljonko on rahaa ja mitä saa harrastaa ei paljon tunnepuolella auta.

Se on just se edellisen sukupolven vitsaus. Nykyään osataan antaa lapsille onneksi myös sitä tunnekasvatusta ja vastata niihin tarpeisiin.

Se että haluaa samanlaisen heijastimen kuin siskolla on ihan normaali lapsen tunne, siitä pääsee yli ja siinä voi vanhempi avustaa. Ei se anna kenellekään oikeutta hylätä. Miten lapsi oppii kohtaamaan vaikeat tunteet ja sietämään niitä jos ei aikuinenkaan siihen pysty?

Aivan, eli työtä tekevät vanhemmat eivät voi rakastaa ja viettää aikaa lasten kanssa? Ja se, että jollain on rahaa, niin estää terveen tunnepuolen? Tunnepuolella on tultu vastaan paljon ja tehty paljon yhteisiä asioita, opastettu ja kerrottu. Ennenkaikkea autettu, silloin kun on vaikeaa. Ja tunteita on saanut ilmaista ja temperamenttia on yritetty opettaa hallitsemaan, eikä luopumaan siitä. Meillä ei ole elämässä ollut todellakaan mitään hyshys "ihmiset katsoo" -tyyppistä opetusta, mitä nykyisin näkee todella paljon.

Meillä on todellakin saanut olla lapsi, mutta silti on pitänyt kunnioittaa vanhempia ja joissain asioissa on rajat.

Jos lapsesi alkaa huutamaan kuin hermoheikko, ja jatkaa sitä useamman tunnin ja asia ei keskustelemalla ratkea, niin mitä tekisit? Syliin jos ottaisit, niin rimpuilun kautta tulisi varmasti ohimennen kädestä tai jalasta.

Ihan älytön jääräpäisyys, vahva temperamentti ja vielä vähän ripaus minäminää, on ollut tosi haastava kompo. Erilaisille lapsille sopii tietyt jutut, mutta ei sitä huutoa toistatuntia kukaan kuuntele. Eikä minulle ole tullut 'hylkäämisen' tunnetta. Kunhan olen siinä jonkun aikaa huutanu kurkkusuorana ja huomannut, että kun kukaan ei kuuntele eli tämä on aivan turhaa ja rauhoittunut. Ja odottanut, että tulevat takaisin ja pääsee sopimaan.

Surullista että lapsi saa kantaa tuota kokemusta ehkä elämänsä.

Muistan joskus, kun silloisessa naapuriperheessa (okt) jätettiin 2-vuotias pihalle itkemään. Tosin taisivat saada opetuksen, kun lapsi lähtikin pihasta omille teilleen ja sitten etsittiin. Löytyi naapurista vähän kaempaa. Tosin sama huolettomuus varmaan jatkuu. Kuuluvat erääseen uskonnolliseen ryhmään.