Meidän rapussa on jollain vanhemmalla kumma tapa jättää joskus kiukutteleva, melko pieni lapsi rappuun kun tulevat kotiin

Yhdessä aiemmassa asuinpaikassani yksi naapuri telkesi talvipakkasilla pienen poikansa parvekkeella. Touhu loppui vasta, kun useampi naapuri oli tehnyt lasun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avaa oma ovi lapselle, soita poliisit paikalle niin loppuu tuo. Tässä maassa on jo niin paljon pahoinvointia ja mielenterveysongelmia että on aika puuttua.

Mulla meni välit ystävään kun puutuin siihen kun kertoi että menevät lasten isän kanssa nukkumaan ja lukitsevat oven, 2v ja 4v huutavat oven takana niin kauan että nukahtavat.

Näitä on paljon!

Mitä jos mies lukitsisi vaimonsa pakkaseen ja hän huutaisi ja itkisi siellä? Soitto poliisille tietysti. Lapsi tarvitsee vielä enemmän apua ja suojelua.

Itse olen ollut lapsena melkoinen tyranni (minä, minä, minä ja mun tarpeet) ja luonteeltani äärimmäisen haastava tilanteissa, jossa 'päätin haluavani jotain'. Jos minun olisi annettu kävellä vanhempieni ylitse, eli toisinsanoen olisin saavuttanut päämääräni, niin minusta olisi tullut aikuisena melkoinen ongelma muille ihmisille.

Nykyisinkin joudun itse silti laittamaan ajatusta siihen, että otan muut ihmiset huomioon enkä vain hoilota omaa agendaani ja päämääriäni. Olen oppinut, että en saa kaikessa tahtoani läpi ja nöyryyttä muita ihmisiä kohtaan. Ja joskus tosiaan dipattu tienposkeen, kun eihän sitä huutoa kukaan kuuntele ja onneksi niin on tehty. 

Villi veikkaus olisi, että minusta olisi tullut se aikuinen, kenen vanhemmat elää vain palvellakseen lastaan. Ja niitä näkyy 20-30-vuotiaissa paljonkin. Näillä on yleensä myös ongelmia yksinelämisessä, koska isi hoitaa, kun soitan tai äiti pistää rahaa tilille, koska haluan. Mutta ei mitään kykyä peilata omaa toimintaansa ja sen vaikutuksia muihin ihmisiin. Tämä johtaa ongelmiin ihmissuhteissa, työelämässä ja toisinaan myös minäkuvaan. 

Miten olisit voinut oppia ottamaan muut huomioon kun ei sinuakaan otettu?

Voi kuule, minut on otettu huomioon elämässäni ja paljon. Vanhemmat ovat tehneet persehiessä töitä sen eteen, että lapset on saanut harrastaa ja tehdä. Keskittyä siihen, mitä on olla lapsi. Rahallisesta puolesta ei ole ollut ikinä huolta, kaiken tarvittavan on saanut ja jos on halunnut kokeilla uutta harrastusta, niin se on järjestetty. On ollut kyse jostain poikkeustilanteesta, kuten esimerkiksi siitä, että miksi en ole saanut samanlaista hienoa heijastinta kuin vaikka sisarukseni. 

- Eli siis ihan naurettavan pienestä asiasta, minkä olen 'päättänyt haluta'.

Vahva tahtoisena huusin niin kauan kunnes asialle joku laittoi päätepisteen. Ja siihen ei mitkään neuvottelut auttanut, vaan haluamani lopputulos tuli olla täsmälleen se mitä halusin. Ja jos siitä joku lähti neuvottelemaan, niin tottakai ohjasin keskustelua haluamaani suuntaan.

Ei näitä siis tapahtunut kuin siinä ehkä 6-12 vuotiaana kerran tai kolme vuodessa, että tienposkeen tai talosta lensi pihalle. Kunnes loppui kokonaan, koska opin huomioimaan muita sekä ajattelemaan sitä toisen ihmisen asemaa. 

Vierailija kirjoitti:

Tuohan on ihan hyvä keino saada lapsi rauhoittumaan. Jos en lopettanut kiukuttelua niin minut nostettiin rappukäytävään. Siellä hetken aikaa rauhoittelin ja päästin höyryjä ja sitten huusin postiluukusta että olen jo kiltti :-D. Ei siitä mitään traumoja jäänyt, päinvastoin - nykyään naurattaa koko juttu tosi paljon.  Toki jos lapsi huutaa rappiksessa toistakymmentä minuuttia ei vaiva ole sen väärti ja pitää miettiä jotain muuta vaihtoehtoa, mutta jos se tepsii niin miksi joka jumalan asiasta pitää nostaa jokin lasu -juttu?

Teetkö sinä noin omille lapsillesi?

Tyhmää sysätä lapsi käytävään. Lapsena meillä hoidettiin tuollaiset kiukkupurkaukset sisätiloissa, itsekin muutaman remmin sivalluksen jälkeen lupasin lopettaa kiukuttelun eikä naapurit häiriintyneet eikä lasu tätejä rasitettu, Operaatio kesti alle 5 minuuttia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No miten huutavan pennun saa hiljenemään? Laittamalla ilmastointiteippi suuhun? Onhan se helvetillistä kuunneltavaa mutta jos mikään ei auta?

Minulla toimii se, että otan lapsen syliin ja lohdutan. 

No ei kyllä tosiaan toimi raivokohtaukseen! Jos toimisi, niin ei kai mitään ongelmia kellään olisi uhmaikäisten, murrosikäisten tai kenenkään kanssa. Ja poliisikin voisi vain halia häiriköt.

Inhottavaa hylkäämistä. Lapsen pitää voida turvallisesti kiukutella ilman että joutuu hylätyksi. Voi tottakai antaa huutaa ja kun rauhoittuu jutella ja halata, mutta ei koskaan suljeta mihinkään ja jätetä yksin. Ei noin pieni osaa tunteitaan säädellä. Mitä se muka auttaa, että sitten vielä sen alkuperäisen kiukun päälle tulee lisää pelkoa ja ikävää kun suljetaan pois? 

Itse äitinä en pystyisi siihen, että laittaisin turvattomaan rappuun ja itse olisin sisällä. Minulle on erittäin tärkeää olla läsnä ja paikalla, vaikka en pystyisikään sitä kiukkua poistamaan jos esim vinkuu ettei saa jotain. Jos taas itkee väsymystä ja nälkää niin pitää kyllä sen verran vanhemman ymmärtää ettei lapsi sitä tahallaan tee ja tunteet nyt vaan purkautuu. Pitää ottaa aikalisä ja tarjota vaikka vettä jos joutuu vielä odottamaan.

N30

Sinä aikuisena voisit mennä kysymään mistä on kysymys. 

Jos lapsi todella selvästi pelkää tai ahdistuu, on tämä väärin. Jos taas kyse on siitä, että kieltäytyy menemästä sisään, parempi se tilanne on laittaa poikki eikä vanhemmankin jäädä siihen maanittelemaan. Ja toki ovi pitöisi jättää raolleen, että pääsee itse tulemaan kun rauhoittunut. Eli varmista ap nyt, että onko se kiukkua, joka annetaan kiukuta vai todella rangaistus ennen kuin lähdet hötkymään. Meillä on todella temperamenttinen neiti, joka heittäytyi uhmaikäisenä käytävälle huutamaan. Tilanne rauhoittui aina vasta, kun sanoin, että minun on vietävä pikkuveli sisälle eikä käytävässä saa huutaa ja vedin oven raolleen. Tuli sieltä aina hetken päästä kun oli käynyt pari kertaa kurkkaamassa ovenraosta. Jossain vaiheessa hän itse sulki oven protestina ja sitten hän kuikki postiluukusta, jolloin avasin. Kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää ensisilmäyksellä.

Meillä on vahvatahtoinen parivuotias.

Itse annan huutaa niin kauan kuin haluaa. Sisällä kodissamme. Asumme omakotitalossa.

Olen tarvittaessa lähellä ja aina välillä lapsi raottaakin silmiään ja tarkistaa, olenko vielä paikalla.

Itseäni ei ääni yleensä juurikaan haittaa.  (johtuu osittain ehkä lapsuudenkodistani, jossa oli sanonta, että 'kyllä maailmaan ääntä mahtuu'. Lapsuudessani minulle tuli siitä tunne, että tunneilmaisuni ei ole kiellettyä. Myöhemmin kasvaessa on kyllä hyvä oppia muitakin ilmaisukeinoja ilmaista itseään.)

Oma parivuotias lapseni on tosiaan vahvatahtoinen eikä häneen saa raivokohtauksen aikana mitään yhteyttä. Itselleni lapsen raivokohtaukset ovat ok.

Mieheni sanoo, että vaikutan _kylmältä_, kun en reagoi lapsen huutoon ja kiukkuun. Miehen mielestä lapsen kiukkuun pitäisi reagoida. Hän viekin huutavan lapsen usein esimerkiksi makuuhuoneeseen itkemään. Itsestäni se tuntuu ikävältä. Jättää lapsi yksin itkemään makuuhuoneeseen.

En sitten tiedä. Itselläni ei ole mitään luontaista auktoriteettiä. Lapsen kanssa pärjään, kun ennakoin tilanteita. Esim lyhyet kaupassakäynnit sujuu niin, että on etukäteen sovittu, minkä palkinnon saa, kun kaupassakäynti sujuu hyvin. Reilu kaksivuotias ymmärtää asian helposti.

Isänsä kanssa lapsi menisi kauppaan ja auktoriteetillään isä määräisi lapsen käyttäytymään hyvin. Ja ei kai tuo vahvakaan auktoriteetti aina huono ole. Lapsi on esimerkiksi vahvasti isänsä poika. Vaikka isä siirtää herkästi lapsen yksinään makuuhuoneeseen itkemään, koska ei siedä huutoa tai kiukuttelua.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on vahvatahtoinen parivuotias.

Itse annan huutaa niin kauan kuin haluaa. Sisällä kodissamme. Asumme omakotitalossa.

Olen tarvittaessa lähellä ja aina välillä lapsi raottaakin silmiään ja tarkistaa, olenko vielä paikalla.

Itseäni ei ääni yleensä juurikaan haittaa.  (johtuu osittain ehkä lapsuudenkodistani, jossa oli sanonta, että 'kyllä maailmaan ääntä mahtuu'. Lapsuudessani minulle tuli siitä tunne, että tunneilmaisuni ei ole kiellettyä. Myöhemmin kasvaessa on kyllä hyvä oppia muitakin ilmaisukeinoja ilmaista itseään.)

Oma parivuotias lapseni on tosiaan vahvatahtoinen eikä häneen saa raivokohtauksen aikana mitään yhteyttä. Itselleni lapsen raivokohtaukset ovat ok.

Mieheni sanoo, että vaikutan _kylmältä_, kun en reagoi lapsen huutoon ja kiukkuun. Miehen mielestä lapsen kiukkuun pitäisi reagoida. Hän viekin huutavan lapsen usein esimerkiksi makuuhuoneeseen itkemään. Itsestäni se tuntuu ikävältä. Jättää lapsi yksin itkemään makuuhuoneeseen.

En sitten tiedä. Itselläni ei ole mitään luontaista auktoriteettiä. Lapsen kanssa pärjään, kun ennakoin tilanteita. Esim lyhyet kaupassakäynnit sujuu niin, että on etukäteen sovittu, minkä palkinnon saa, kun kaupassakäynti sujuu hyvin. Reilu kaksivuotias ymmärtää asian helposti.

Isänsä kanssa lapsi menisi kauppaan ja auktoriteetillään isä määräisi lapsen käyttäytymään hyvin. Ja ei kai tuo vahvakaan auktoriteetti aina huono ole. Lapsi on esimerkiksi vahvasti isänsä poika. Vaikka isä siirtää herkästi lapsen yksinään makuuhuoneeseen itkemään, koska ei siedä huutoa tai kiukuttelua.

Juurikin näin. Olen siis tuo 68. Meidän neiti vain keräsi kierroksia, jos hänen ei antanut kiukuta kiukkuaan uhmaiässä rauhassa. Olin toki aina lähellä ja kerroinettä olen siinä, jos hän minua tarvitsee. Ystäväni katsoi kerran ihan ihmeissään ja oli sitä mieltä, että lapsi olisi pitänyt rauhoittaa. Siinäpä sitten totesin kerran, että ole hyvä vain. Sinne lattialle sitten ystäväni kontilleen ja kyseli, että luettaisko kirjaa. Tyttäreni sai sellaisen sätkyn, että jooa minä yllätyin. Eipä enää ystäväni neuvonut uudelleen. Aina kiukun jälkeen tyttö tuli syliin ja minä kehuin miten hienosti tunteensa purki. Hänestä kasvoi hyvin tunteensa tunnistava ja ne näyttävä nuori neiti. Nykyään näkee paljon vanhempien omaa epävarmuutta tunteiden kanssa ja heti, kun lapsi näyttää negatiivisia tunteita, yritetään harhauttaa johonkin. Tyttäreni kerran tällaiselle vanhemmalle huomauttikin, että saan olla vihainen, kun junassa vieras aikuinen yritti suklaapatukalla rauhoittaa hänen ihan perus suuttumusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No miten huutavan pennun saa hiljenemään? Laittamalla ilmastointiteippi suuhun? Onhan se helvetillistä kuunneltavaa mutta jos mikään ei auta?

Minulla toimii se, että otan lapsen syliin ja lohdutan. 

No ei kyllä tosiaan toimi raivokohtaukseen! Jos toimisi, niin ei kai mitään ongelmia kellään olisi uhmaikäisten, murrosikäisten tai kenenkään kanssa. Ja poliisikin voisi vain halia häiriköt.

Kyllä se omaani on toiminut. Samaa keinoa käytetään sijaisperheissä ja perhekodeissa. t: lasun sossu

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No miten huutavan pennun saa hiljenemään? Laittamalla ilmastointiteippi suuhun? Onhan se helvetillistä kuunneltavaa mutta jos mikään ei auta?

Minulla toimii se, että otan lapsen syliin ja lohdutan. 

No ei kyllä tosiaan toimi raivokohtaukseen! Jos toimisi, niin ei kai mitään ongelmia kellään olisi uhmaikäisten, murrosikäisten tai kenenkään kanssa. Ja poliisikin voisi vain halia häiriköt.

Kyllä se omaani on toiminut. Samaa keinoa käytetään sijaisperheissä ja perhekodeissa. t: lasun sossu

Toisilla toimii, toisilla ei t: lastenpsykologi

Vierailija kirjoitti:

Inhottavaa hylkäämistä. Lapsen pitää voida turvallisesti kiukutella ilman että joutuu hylätyksi. Voi tottakai antaa huutaa ja kun rauhoittuu jutella ja halata, mutta ei koskaan suljeta mihinkään ja jätetä yksin. Ei noin pieni osaa tunteitaan säädellä. Mitä se muka auttaa, että sitten vielä sen alkuperäisen kiukun päälle tulee lisää pelkoa ja ikävää kun suljetaan pois? 

Itse äitinä en pystyisi siihen, että laittaisin turvattomaan rappuun ja itse olisin sisällä. Minulle on erittäin tärkeää olla läsnä ja paikalla, vaikka en pystyisikään sitä kiukkua poistamaan jos esim vinkuu ettei saa jotain. Jos taas itkee väsymystä ja nälkää niin pitää kyllä sen verran vanhemman ymmärtää ettei lapsi sitä tahallaan tee ja tunteet nyt vaan purkautuu. Pitää ottaa aikalisä ja tarjota vaikka vettä jos joutuu vielä odottamaan.

N30

Tässähän ei ymmärtääkseni sysätty käytävään.

Minä olen joskus jättänyt kiukuttelevan 4-5-vuotiaan ulos huutamaan, kun se ei ole suostunut tulemaan sisälle ja on ollut pakko päästä esim viemään ostokset sisään tai pienempi lapsi vessaan. Asutaan rivitalossa ja meidän etuovi on auki, joten lapsi kyllä pääsisi sisään ja on tietenkin ulkovaatteissaan siellä. Joskus se on myös itse karannut ovesta ulos huutamaan kun ei ole saanut tahtoa läpi. Hetken kuluttua sitten haen sisään tietenkin, yleensä saa kantaa kun ei muuten tule. Muistan myös jonkun kerran oman, yleensä hyvin lempeän äitini laittaneen minut ulos kun olen tapellut siskon kanssa tai jotain. En ollut moksiskaan vaan kipaisin liiteriin hakemaan vara-avaimen, joten en mikään ihan pieni ollut. Mutta tuommoinen ihan pienen lapsen säännöllinen oven taakse lukitseminen on kyllä julmaa, ja lisäksi törkeää naapureita kohtaan.

Meillä 2v saa päivittäin tunnin kestäviä huutoraivokohtauksia. Ihan tyhjästä alkaa ja hänellä kestää oikeasti noin tunti rauhoittua ja lopettaa huutaminen. Naapureille se ei todellakaan ole kivaa, mutta ei minullekaan. Todella uuvuttavaa, mutta ei silti ikinä tulisi mieleen lukita lasta rappukäytävään tai huoneeseen yksin. Kannan vaikka väkisin rappukäytävästä kotiin, koska kerrostalossa asuu muitakin. Syliin ottaminen pahentaa tilannetta, mutta lähellä olen ja valmis halaukseen silloin kun itse siihen on jälleen vastaanottavainen.

Ottaisin lapsen kylään ja tarjoaisin karkkia ja jätskiä. Oppiipahan vanhemmat xd

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avaa oma ovi lapselle, soita poliisit paikalle niin loppuu tuo. Tässä maassa on jo niin paljon pahoinvointia ja mielenterveysongelmia että on aika puuttua.

Mulla meni välit ystävään kun puutuin siihen kun kertoi että menevät lasten isän kanssa nukkumaan ja lukitsevat oven, 2v ja 4v huutavat oven takana niin kauan että nukahtavat.

Näitä on paljon!

Mitä jos mies lukitsisi vaimonsa pakkaseen ja hän huutaisi ja itkisi siellä? Soitto poliisille tietysti. Lapsi tarvitsee vielä enemmän apua ja suojelua.

Itse olen ollut lapsena melkoinen tyranni (minä, minä, minä ja mun tarpeet) ja luonteeltani äärimmäisen haastava tilanteissa, jossa 'päätin haluavani jotain'. Jos minun olisi annettu kävellä vanhempieni ylitse, eli toisinsanoen olisin saavuttanut päämääräni, niin minusta olisi tullut aikuisena melkoinen ongelma muille ihmisille.

Nykyisinkin joudun itse silti laittamaan ajatusta siihen, että otan muut ihmiset huomioon enkä vain hoilota omaa agendaani ja päämääriäni. Olen oppinut, että en saa kaikessa tahtoani läpi ja nöyryyttä muita ihmisiä kohtaan. Ja joskus tosiaan dipattu tienposkeen, kun eihän sitä huutoa kukaan kuuntele ja onneksi niin on tehty. 

Villi veikkaus olisi, että minusta olisi tullut se aikuinen, kenen vanhemmat elää vain palvellakseen lastaan. Ja niitä näkyy 20-30-vuotiaissa paljonkin. Näillä on yleensä myös ongelmia yksinelämisessä, koska isi hoitaa, kun soitan tai äiti pistää rahaa tilille, koska haluan. Mutta ei mitään kykyä peilata omaa toimintaansa ja sen vaikutuksia muihin ihmisiin. Tämä johtaa ongelmiin ihmissuhteissa, työelämässä ja toisinaan myös minäkuvaan. 

Mulla sama juttu. Nykyisin kai tuota kutsutaan uhmakkuushäiriöksi. Oma lapsi on ollut samanlainen. On nostettu välillä portaille huutamaan, laskettu kymmeneen ja tilanne on molemmin puolin ohi. Siinä vaiheessa lapsi on tehnyt koko temppukirjon ja vanhempi yrittänyt kaiken muun. Lapsi ei mene rikki 10 sekunnissa. 6 vuotiaana ei enää tarvinnut nostaa ulos jäähylle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avaa oma ovi lapselle, soita poliisit paikalle niin loppuu tuo. Tässä maassa on jo niin paljon pahoinvointia ja mielenterveysongelmia että on aika puuttua.

Mulla meni välit ystävään kun puutuin siihen kun kertoi että menevät lasten isän kanssa nukkumaan ja lukitsevat oven, 2v ja 4v huutavat oven takana niin kauan että nukahtavat.

Näitä on paljon!

Mitä jos mies lukitsisi vaimonsa pakkaseen ja hän huutaisi ja itkisi siellä? Soitto poliisille tietysti. Lapsi tarvitsee vielä enemmän apua ja suojelua.

Itse olen ollut lapsena melkoinen tyranni (minä, minä, minä ja mun tarpeet) ja luonteeltani äärimmäisen haastava tilanteissa, jossa 'päätin haluavani jotain'. Jos minun olisi annettu kävellä vanhempieni ylitse, eli toisinsanoen olisin saavuttanut päämääräni, niin minusta olisi tullut aikuisena melkoinen ongelma muille ihmisille.

Nykyisinkin joudun itse silti laittamaan ajatusta siihen, että otan muut ihmiset huomioon enkä vain hoilota omaa agendaani ja päämääriäni. Olen oppinut, että en saa kaikessa tahtoani läpi ja nöyryyttä muita ihmisiä kohtaan. Ja joskus tosiaan dipattu tienposkeen, kun eihän sitä huutoa kukaan kuuntele ja onneksi niin on tehty. 

Villi veikkaus olisi, että minusta olisi tullut se aikuinen, kenen vanhemmat elää vain palvellakseen lastaan. Ja niitä näkyy 20-30-vuotiaissa paljonkin. Näillä on yleensä myös ongelmia yksinelämisessä, koska isi hoitaa, kun soitan tai äiti pistää rahaa tilille, koska haluan. Mutta ei mitään kykyä peilata omaa toimintaansa ja sen vaikutuksia muihin ihmisiin. Tämä johtaa ongelmiin ihmissuhteissa, työelämässä ja toisinaan myös minäkuvaan. 

Mulla sama juttu. Nykyisin kai tuota kutsutaan uhmakkuushäiriöksi. Oma lapsi on ollut samanlainen. On nostettu välillä portaille huutamaan, laskettu kymmeneen ja tilanne on molemmin puolin ohi. Siinä vaiheessa lapsi on tehnyt koko temppukirjon ja vanhempi yrittänyt kaiken muun. Lapsi ei mene rikki 10 sekunnissa. 6 vuotiaana ei enää tarvinnut nostaa ulos jäähylle.

Oho, onpa mielenkiintoista, että siitä on oma diagnoosinsa. Omassa tilanteessa on koomista, että en muista tilanteita, missä muut sisarukset olisivat aiheuttaneet härdelliä (tässä huuto merkityksessä, pahanteossa ollaan oltu kaikki) vaan oikeastaan vain minun aiheuttamia 'kohtauksia'. Olen myös ainut lapsista, joka on jäänyt joskus hetkeksi tienposkeen. 

Ja monet ihmiset tässä ketjussa tuntuvat unohtavan, että kyseessä on yleensä juurikin viimeinen oljenkorsi. Ei mikään 'ainut kasvatuskeino'. Eikä se sovi herkälle lapselle tai muutenkaan yleiseen käyttöön, mutta omalla kohdallani se oli toisinaan ainut keino saada äänikäheänä huutava lapsi lopettamaan kierrokset. Ennemmin sitä oli yritetty myös monella tavalla selittää minulle, että miksi jokin asia ei mene kuin tahdon. Ei tullut tosiaankaan itsellekään yllätyksenä, tiesin kyllä aina, että mistä rangaistus johtuu ja miten siltä olisin voinut välttyä.  

Meillä taapero protestoi välillä jäämällä (tai karkaamalla) ihan itse sinne rappuun karjumaan ja paiskaamalla oven kiinni. Tokikaan häntä ei sinne jätetä kuin korkeintaan siksi aikaa että saadaan kädet kantamuksistaan vapaiksi ja ovi auki. Säälin kyllä välillä naapureita, en itsekään ihan aina jaksaisi kuunnella noita uhmaikäisen tunneilmaisuharjoituksia, vaikka lapsi maailman rakkain onkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avaa oma ovi lapselle, soita poliisit paikalle niin loppuu tuo. Tässä maassa on jo niin paljon pahoinvointia ja mielenterveysongelmia että on aika puuttua.

Mulla meni välit ystävään kun puutuin siihen kun kertoi että menevät lasten isän kanssa nukkumaan ja lukitsevat oven, 2v ja 4v huutavat oven takana niin kauan että nukahtavat.

Näitä on paljon!

Mitä jos mies lukitsisi vaimonsa pakkaseen ja hän huutaisi ja itkisi siellä? Soitto poliisille tietysti. Lapsi tarvitsee vielä enemmän apua ja suojelua.

Itse olen ollut lapsena melkoinen tyranni (minä, minä, minä ja mun tarpeet) ja luonteeltani äärimmäisen haastava tilanteissa, jossa 'päätin haluavani jotain'. Jos minun olisi annettu kävellä vanhempieni ylitse, eli toisinsanoen olisin saavuttanut päämääräni, niin minusta olisi tullut aikuisena melkoinen ongelma muille ihmisille.

Nykyisinkin joudun itse silti laittamaan ajatusta siihen, että otan muut ihmiset huomioon enkä vain hoilota omaa agendaani ja päämääriäni. Olen oppinut, että en saa kaikessa tahtoani läpi ja nöyryyttä muita ihmisiä kohtaan. Ja joskus tosiaan dipattu tienposkeen, kun eihän sitä huutoa kukaan kuuntele ja onneksi niin on tehty. 

Villi veikkaus olisi, että minusta olisi tullut se aikuinen, kenen vanhemmat elää vain palvellakseen lastaan. Ja niitä näkyy 20-30-vuotiaissa paljonkin. Näillä on yleensä myös ongelmia yksinelämisessä, koska isi hoitaa, kun soitan tai äiti pistää rahaa tilille, koska haluan. Mutta ei mitään kykyä peilata omaa toimintaansa ja sen vaikutuksia muihin ihmisiin. Tämä johtaa ongelmiin ihmissuhteissa, työelämässä ja toisinaan myös minäkuvaan. 

Miten olisit voinut oppia ottamaan muut huomioon kun ei sinuakaan otettu?

Voi kuule, minut on otettu huomioon elämässäni ja paljon. Vanhemmat ovat tehneet persehiessä töitä sen eteen, että lapset on saanut harrastaa ja tehdä. Keskittyä siihen, mitä on olla lapsi. Rahallisesta puolesta ei ole ollut ikinä huolta, kaiken tarvittavan on saanut ja jos on halunnut kokeilla uutta harrastusta, niin se on järjestetty. On ollut kyse jostain poikkeustilanteesta, kuten esimerkiksi siitä, että miksi en ole saanut samanlaista hienoa heijastinta kuin vaikka sisarukseni. 

- Eli siis ihan naurettavan pienestä asiasta, minkä olen 'päättänyt haluta'.

Vahva tahtoisena huusin niin kauan kunnes asialle joku laittoi päätepisteen. Ja siihen ei mitkään neuvottelut auttanut, vaan haluamani lopputulos tuli olla täsmälleen se mitä halusin. Ja jos siitä joku lähti neuvottelemaan, niin tottakai ohjasin keskustelua haluamaani suuntaan.

Ei näitä siis tapahtunut kuin siinä ehkä 6-12 vuotiaana kerran tai kolme vuodessa, että tienposkeen tai talosta lensi pihalle. Kunnes loppui kokonaan, koska opin huomioimaan muita sekä ajattelemaan sitä toisen ihmisen asemaa. 

Persehiessä töitä? Se paljonko on rahaa ja mitä saa harrastaa ei paljon tunnepuolella auta.

Se on just se edellisen sukupolven vitsaus. Nykyään osataan antaa lapsille onneksi myös sitä tunnekasvatusta ja vastata niihin tarpeisiin.

Se että haluaa samanlaisen heijastimen kuin siskolla on ihan normaali lapsen tunne, siitä pääsee yli ja siinä voi vanhempi avustaa. Ei se anna kenellekään oikeutta hylätä. Miten lapsi oppii kohtaamaan vaikeat tunteet ja sietämään niitä jos ei aikuinenkaan siihen pysty?