Palavereissa esittäytymiset

Olen ollut mukana erinäisissä projekteissa vuosikausia. Kyllähän se projektin alussa ottaa aina päähän, kun monta kertaa viikossa, joka ikisessä palaverissa, on esittelykierroksia. Eivät ne nimet kyllä jää kerralla mieleen. Huvittavinta on se, että esittelyissä tarinat vain lyhenevät. Ensimmäisellä kerralla jaksoi kertoa taustastaan hieman enemmänkin. Viikon mittaan tarina typistyi kaikilla vain omaan nimeen, ammattiin ja työpaikkaan.

Nyt Teams-aikakautena on tosiaan näppärää, kun osallistujien nimet näkyvät ruudulla. Tunnen osan projektityypeistä nyt pelkän äänen perusteella, mutta livenä en ole koskaan nähnyt. Harva käyttää kameraa näissä palavereissa.

Näistä kertomuksista tuli mieleen joitakin massiivisia esittelykierroksia, jolloin omaa vuoroaan sai odottaa pitkän tovin. Silloin alkoi hieman jännittää. Sittemmin hoksasin, että kannattaa esitellä itsensä ihan vapaaehtoisesti ensimmäisenä, jos vetäjä kysyy, Kuka haluaa aloittaa? Ja pitää oma esittely mahdollisimman lyhyenä. Silloin ei ehdi edes jännittää. Muutkin todennäköisesti esittelevät itsensä sitten vain lyhyesti. Vaikka ainahan näitä omaa ääntään rakastavia löytyy.

Mutta näihinkin asioihin siedättyy kyllä ajan kanssa, kun tilanteita vain tulee riittävän paljon eteen. Myös ikä auttaa asiaan. Nuorena saattaa jännittää paljon enemmän. Näin ainakin itselläni.

Vierailija kirjoitti:

Siis mitä mä just luin!?

Niinpä. Elämä on.

Ajattele, että sä et voi ymmärtää sitä, mikä jollekin ln jokapäiväistä. Se vaan on.

Ei se ikä tai altistuminen aina auta.

T. Nelikymppinen

En mäkään halunnut aluks. Tuntu ahdistavalta. Nyt kun tehnyt enemmän on ihan hauskaa. Otan rennosti nyt.

Vierailija kirjoitti:

Juuri se oman vuoron odottelu jännittää. Pelkään sanovani jotain tyhmää (tyyliin omani nimeni väärin 🥴) ja että jännitys näkyy ja kuuluu. Jos itse päätän sanoa jotain palaverissa ex tempore, se jännittää paljon vähemmän.

Ymmärrän pointin. Mutta jännittääkö sua palaverissa, kun keskustelu kääntyy asiaan, josta sinä tiedät parhaiten? Siinä vaiheessa tiedät, että hetken päästä sinulle esitetään jokin kysymys. Joudut siis odottamaan, milloin kysymys tulee: 10 sekunnin päästä vai 5 minuutin päästä. Etkö silloin pelkää sanovasi jotain tyhmää? Siis vaikka jonkun sanan väärin? Mä aikoinaan jännitin palavereissa, joissa ei puhuttu suomea, että äännän jonkin sanan väärin tai teen kielioppivirheen. Ja monesti niin tapahtuikin, mutta ei kukaan reagoinut asiaan mitenkään. Jos käytin asiayhteyteen nähden täysin väärää sanaa, sitten saattoivat kysyä, mitä tarkoitin. Itsensä nolaamiseenkin kyllä tottuu, kun nolaa itsensä tarpeeksi usein ja huomaa, että vain minä itse olin ainoa, joka kiinnitti koko kömmähdykseen mitään huomiota. 

Vierailija kirjoitti:

Monella täällä on jotenkin todella julma asenne jännittäjiä kohtaan, miksi?

Entä voisivatko nämä samat ihmiset kertoa, mikä niissä esittelykierroksissa on niin hödyllistä, hauskaa ja mukavaa, että niihin kannattaa käyttää palaveriaikaa? Monet toteavat vain, että se nyt vain kuuluu asiaan (ja että jännittäjien pitäisi poistua työelämästä tmv).

En minä ole törmännyt esittelyihin kuin uuden projektin alkaessa uuden asiakasfirman kanssa. Eli ollaan oikeasti toisillemme tuntemattomia ja ensi vuonna samaan aikaan porukan olisi pitänyt saada tuote markkinointivalmiiksi.

Kirjoittelin niitä vihkoonkirjaamisvinkkejä sivulla 2. Oma esittelyni on tyyliin:

Olen Saija Suunnittelija, olen ollut Tehotoimistolla nyt 5 v, toimenkuvani on mekaniikkasuunnittelu ja it-ylläpito. Jos edelläolijat on jatkaneet pidempään, niin saatan mainita pari aiempaa pidempää tuösuhdetta ja missä firmoissa.

Sitten keskityn bongaamaan sieltä vastapuolelta ne mun läheisimmät pelikumppanit. Joku talousoasto ei kiinnosta, kun ne ei vaikuta mun tehtäviin siinä projektissa.

On nuo joskus tehty kalvosulkeistenkin muodossa. Kumpikin firma esittelee oman firmqnsa ja oman tiiminsä ja organisaatiokaavion kohdalla jokainen vilkuttaa kun kuulee nimensä. Menee niin nopeasti ohi ettei kahvitauolla osaa yhdistää yhtäkään naamaa nineen.

Vierailija kirjoitti:

Monella täällä on jotenkin todella julma asenne jännittäjiä kohtaan, miksi?

Entä voisivatko nämä samat ihmiset kertoa, mikä niissä esittelykierroksissa on niin hödyllistä, hauskaa ja mukavaa, että niihin kannattaa käyttää palaveriaikaa? Monet toteavat vain, että se nyt vain kuuluu asiaan (ja että jännittäjien pitäisi poistua työelämästä tmv).

On egoa buustaavaa kokea ylemmyydentuntoa näin virtuaalisesti, vaikka kyse on toisen ihmisen sairaudesta. Kaikesta sitä voikin kokea olevansa parempi ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monella täällä on jotenkin todella julma asenne jännittäjiä kohtaan, miksi?

Entä voisivatko nämä samat ihmiset kertoa, mikä niissä esittelykierroksissa on niin hödyllistä, hauskaa ja mukavaa, että niihin kannattaa käyttää palaveriaikaa? Monet toteavat vain, että se nyt vain kuuluu asiaan (ja että jännittäjien pitäisi poistua työelämästä tmv).

Kai nyt jokainen haluaa tietää, ketä on paikalla ja missä roolissa.

Jännittäminen on normaalia, mutta ap:n kohdalla se ei ollut enää missään järkevässä suhteessa siihen, miten yksinkertaisesta asiasta oli kyse. Mitä ilmeisimmin hänen ei edes odotettu esittäytyvän vieraalla kielellä. Niissä tilaisuuksissa, ja englanninkielisissä presentaatioissa, kirjoitan itsekin lapulle keskeisiä sanoja.

Niin. Sairastan paniikkihäiriötä, kuten todettu. Eihän se olekaan mikään normaali tila tai järkevässä suhteessa mihinkään. Itseasiassa työkieleni on englanti ja mitään palavereja ei meillä suomeksi pidetä. Kieli ei kuitenkaan ole se jännittävä juttu, toimin yhtä hyvin molemmilla kielillä. Työasiat eivät myöskään ole se juttu. Jostain syystä itsestä vapaamuotoisesti kertominen on minulle vaikeaa. Ap

Monia varmaankin jännittää tässäkin ketjussa nähty empatiakyvyttömyys ja ilkeily, muiden "pakottaminen" kertomaan itsestä enemmän kuin haluaa / on suunnitellut (eli se oma nimi, työnkuva, firma), ja sitten nämä "ei kuulu" / "en saa selvää" -huutelijat. Hyvä, että betasalpaajista on apua joillekin. Toisilta edes rauhoittavat eivät poista jännitystä, vaan pitävät vain esimerkiksi sen itkemisen poissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monella täällä on jotenkin todella julma asenne jännittäjiä kohtaan, miksi?

Entä voisivatko nämä samat ihmiset kertoa, mikä niissä esittelykierroksissa on niin hödyllistä, hauskaa ja mukavaa, että niihin kannattaa käyttää palaveriaikaa? Monet toteavat vain, että se nyt vain kuuluu asiaan (ja että jännittäjien pitäisi poistua työelämästä tmv).

Kai nyt jokainen haluaa tietää, ketä on paikalla ja missä roolissa.

Jännittäminen on normaalia, mutta ap:n kohdalla se ei ollut enää missään järkevässä suhteessa siihen, miten yksinkertaisesta asiasta oli kyse. Mitä ilmeisimmin hänen ei edes odotettu esittäytyvän vieraalla kielellä. Niissä tilaisuuksissa, ja englanninkielisissä presentaatioissa, kirjoitan itsekin lapulle keskeisiä sanoja.

Niin. Sairastan paniikkihäiriötä, kuten todettu. Eihän se olekaan mikään normaali tila tai järkevässä suhteessa mihinkään. Itseasiassa työkieleni on englanti ja mitään palavereja ei meillä suomeksi pidetä. Kieli ei kuitenkaan ole se jännittävä juttu, toimin yhtä hyvin molemmilla kielillä. Työasiat eivät myöskään ole se juttu. Jostain syystä itsestä vapaamuotoisesti kertominen on minulle vaikeaa. Ap

Entä, jos et kertoisikaan itsestäsi vapaamuotoisesti? Kirjoittaisit ne 2 tai 3 lausetta paperille ja opettelisit ulkoa? Ja sitten joka palaverin esittelyssä sama litania? Vähän samaan tapaan kuin luterilaisissa seurakunnissa pappi sanoo "Herra olkoon teidän kanssanne" ja sitten seurakunta sen enempää asiaa ajattelematta jatkaa "Niin myös sinun henkesi kanssa". Ulkoa opeteltu ritirampsu, jonka sanoo aina tietyissä tilanteissa.

Ah, ihana ketju! Oli pakko googlettaa vertaistukea, koska nolasin äsken itseni niin pahasti etäpalaverissa, jossa jouduin yllättäen esittelemään itseni. Mukana oli ulkomaalaisia henkilöitä, joten esittely tapahtui luonnollisesti englanniksi, ja vuoroani odotellessa paniikkini kasvoi eksponentaalisesti, kun mietin sanoja ja katselin kalpeaa naamaani webkamerasta. Niin että anteeksi vaan kaikille, kun taas osaltani vahvistin stereotypiaa ujoista ja sosiaalisesti kyvyttömistä suomalaisista! 😅

Muuten en pahemmin jännityskohtauksia saa, mutta tuo tilanne on jostain syystä aina niin kauhea. Toivottavasti pystyn ajan myötä nauramaan tällekin tilanteelle, jos kykenen antamaan itsestäni myöhemmissä tapaamisissa paremman vaikutelman...

Näiden esittelykierrosten lisäksi on säännöllisesti kerrottava mitä itse kullekin kuuluu ja esitellä omia harrastuksiaan. Aivan käsittämätöntä ajan tuhlausta. Tunnin palavereissa ei ole välttämättä työasiaa lainkaan tai max 5min vaikka organisaatio on suoranaisesti massiivisen tulipalon keskellä.