Lue keskustelun säännöt.
Palavereissa esittäytymiset
27.04.2021 |
Toivoisin esimiehiltä enemmän pelisilmää, ettei tällaisia tarvitsisi aikuisten kesken joutua tekemään. Toisille nämä paikat voivat olla jännityksen takia aivan kamalia, vaikka muuten olisivat hyviä työntekijöitä.
Itse purskahdin äsken palaverin jälkeen itkuun, kun olin jo monta päivää etukäteen jännittänyt ja selviydyin sydän hakaten ja ääni väristen.
Kommentit (92)
Onhan se perseestä, jos esittelyä jännittää ihan sairaasti, mutta ei tuohon oikein ole mitään ratkaisua, koska yleensä olisi kuitenkin hyvä, että osallistujat tietäisivät keitä on paikalla. Joskus on kyllä tehty niin, että esittely on tehty siinä kohtaa, kun on ensimmäisen kerran avannut suunsa, silloin ei tarvinnut kaikkien esitellä itseään ollenkaan, koska osa ei puhunut mitään koko palaverin aikana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nuo on kamalia siksi, ettei mulle jää mieleen juuri kenenkään nimi tai tehtävät.
Muistan kun menin aikoinaan vakuutusyhtiöön kesätöihin ja mulle esiteltiin koko kerros. Kamalan nolo tuon jälkeen, kun kaikki varmaan muistivat minut, mutta itse en muistanut juuri keätää. Noloa kohdata esim ruokalassa, kun ei muistanut, kuka on samasta kerroksesta ja kuka eim
Vierailija kirjoitti:
Nuo on kamalia siksi, ettei mulle jää mieleen juuri kenenkään nimi tai tehtävät.
Muistan kun menin aikoinaan vakuutusyhtiöön kesätöihin ja mulle esiteltiin koko kerros. Kamalan nolo tuon jälkeen, kun kaikki varmaan muistivat minut, mutta itse en muistanut juuri keätää. Noloa kohdata esim ruokalassa, kun ei muistanut, kuka on samasta kerroksesta ja kuka eim
Lisään tähän, että mulla oli lukiossa luokanvalvoja, joka muisti kaikkien etunimet yhden kierroksen jälkeen jotain kolmen sukunimi oli unohtunut.
Tokan kierroksen jälkeen hän muisti kaikkien etu ja sukunimet. Itse opin luokkakaverien nimet jotain puolessa vuodessa vasta.
Vierailija kirjoitti:
Ei kai kelleen se itse esittäytyminen ole ongelma, mutta tuollaisessa tilanteessa se oman vuoron odotus on pahinta, kun jännitys jotenkin lähtee käsistä. Minä esim. olen ihan reipas ja ex tempore puhelen tuntemattomillekin, mutta tuollainen pöydän ääressä tapahtuva kiertävä homma on todella ahdistavaa. Minulla tosin kiusattutaustaa.
Ihaninta on se, kun kaikki edelläolevat kertovatkin itsestään pitkästi ja polveilevasti ja itse yrittää siinä odotellessa miettiä, että mitä muuta sanon, kun suunnitellun Kirsi Kukkanen, harava- ja kanankakkaosastolta :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on paniikkihäiriö ja usein jouduin kesken kaiken lähtemään pois palaverista. Lopulta lopetin koko duunin ja siirryin sellaiselle alalle, jossa ei tarvinnut käydä palavereissa.
Tätä mäkin olen miettinyt. Onhan se toki harmi, kun olen työssäni hyvä, pidetty työkaveri ja sosiaalinen ihminen. Ap
No mulle ne palaveripäivät otti niin voimille että tärisin koko päivän jossain adrenaliiniryöpyissä. Mulla on lääkitys paniikkihäiriöön, jonka ansiosta pystyn kuitenkin käymään töissä. Olen tehnyt altistamisjuttujakin sellaisiin tilanteisiin, jossa paniikkihäiriö ilmenee. Ei ole auttanut, vaan pahentanut oireita entisestään. Terapiassakin olen ollut. Ei siitäkään juuri apua ollut.
Nyt on hyvä tilanne kun voin keskittyä työhöni, eikä tarvitse koko ajan jännittää palavereja ja nähdä niistä painajaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Laitat muistivihoon kulmaan sen oman nimesi ja mitä aiot esittelyssä sanoa ennen palaverin alkua.
Sitten kuuntelet niitä muita ja pistät parilla sanalla joko vihkoon piirtämääsi pöytäkarttaan ihmisten nimen ja jonkun tunnistuspiirteen tai käyntikortin sivuun jos olet sellaisen saanut. Palaverin edetessä laitat muistioosi ne henkilöt joiden kanssa joudut tekemisiin projektin edetessä.
Ihan viikottaista/kuukausittaista elämää, ei mitään ihmeellistä viikon saikkua vaativaa toipumista tarvita.
Isommissa seminaareissa ja koulutuksissa tuo esittäytymiskierros on ihan täyttä ajanhukkaa. Ensin käydään kaikki läpi ja sitten onkin jo kahvitauon paikka, jollei jo lounaan. Kukaan ei muista kuka joku toinen oli ja mitä tekee. Tämä on näitä että aina on tehty näin niin tehdään jatkossakin vaikka onkin turhaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos olet joku asperger-add tutkija niin esimies tietää kyllä sen ja hoitaa hommat.
Normi duuneissa kyllä pitää sanoa edes nimensä itkemättä..(poikkeuksena oikeasti dg omaavat ihmiset)
Me ADD:t osataan kyllä puhua, ja usein liiankin kanssa. Jopa me tutkijat.
Vierailija kirjoitti:
Olen aina inhonnut sitä että yksi kerrallaan jokainen esittäytyy. Siihen on kaksi syytä. Ensinnäki koko sen ajan mietin vain mitä sanoisin ja paniikin tunne kasvaa koko ajan. Toiseksi en muista muiden esittelyistä yhtään mitään.
Ei kai sitä nimen ja oman toimenkuvansa sanomista tarvitse niin paljon miettä. Itselläni sujuu ihan ulkomuistista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta on väärin että joudun työajalla tekemään kaikenlaisia työtehtäviä. Se on nöyryyttävää, kamalaa ja pelkään ja itken aina koko yön valveilla maaten. Haluaisin että pomo tekisi hommat joista en välitä...
Eikun... Jos aikuinen ihminen ei ihan oikeasti kestä niin pientä asiaa kuin itsensä esittely, on syytä hakea apua, ja tämä ei nyt ollut kettuilua. Tuon tasoinen sosiaalisten tilanteiden jännittäminen ei ole normaalia.
Eihän se olekaan, mutta olen sairastanut paniikkihäiriötä 17-vuotiaasta saakka ja nyt 4-kymppinen. Kyllä minä olen tästä huolimatta pärjännyt työelämässä, vaikka nuo itsensä esittelyt ovat vaikeita.
Joskus sitä toivoisi kaikille yhden paniikkikokemuksen. Ehkäpä sen jälkeen voisi ymmärtää miltä sellaisesta ihmisestä tuntuu, joka sitä sairastaa. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on paniikkihäiriö ja usein jouduin kesken kaiken lähtemään pois palaverista. Lopulta lopetin koko duunin ja siirryin sellaiselle alalle, jossa ei tarvinnut käydä palavereissa.
Tätä mäkin olen miettinyt. Onhan se toki harmi, kun olen työssäni hyvä, pidetty työkaveri ja sosiaalinen ihminen. Ap
No mulle ne palaveripäivät otti niin voimille että tärisin koko päivän jossain adrenaliiniryöpyissä. Mulla on lääkitys paniikkihäiriöön, jonka ansiosta pystyn kuitenkin käymään töissä. Olen tehnyt altistamisjuttujakin sellaisiin tilanteisiin, jossa paniikkihäiriö ilmenee. Ei ole auttanut, vaan pahentanut oireita entisestään. Terapiassakin olen ollut. Ei siitäkään juuri apua ollut.
Nyt on hyvä tilanne kun voin keskittyä työhöni, eikä tarvitse koko ajan jännittää palavereja ja nähdä niistä painajaisia.
.
Millaiselle alalle sinä vaihdoit?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet varmasti kertonut esimiehelle tästä ongelmasta?
Esimieshän voi esim järjestää niin että istut hänen vieressään ja hän aloittaa sinusta?
PALAVERIT ON SAATANASTA JA NIIDEN KÄTYREILTÄ!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä esimies totesi, että jos ei kykene itkemättä kertomaan omaan nimeään palaverissa, niin siirretään avustaviin töihin pienemmällä palkalla. Ei tämä ole hiekkalaatikko, jossa on pakko olla leikissä mukana, sitä voi jäädä pihan reunaan yksikseen nyhjäämään ilman verkostoa, mutta se näkyy palkassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on paniikkihäiriö ja usein jouduin kesken kaiken lähtemään pois palaverista. Lopulta lopetin koko duunin ja siirryin sellaiselle alalle, jossa ei tarvinnut käydä palavereissa.
Tätä mäkin olen miettinyt. Onhan se toki harmi, kun olen työssäni hyvä, pidetty työkaveri ja sosiaalinen ihminen. Ap
No mulle ne palaveripäivät otti niin voimille että tärisin koko päivän jossain adrenaliiniryöpyissä. Mulla on lääkitys paniikkihäiriöön, jonka ansiosta pystyn kuitenkin käymään töissä. Olen tehnyt altistamisjuttujakin sellaisiin tilanteisiin, jossa paniikkihäiriö ilmenee. Ei ole auttanut, vaan pahentanut oireita entisestään. Terapiassakin olen ollut. Ei siitäkään juuri apua ollut.
Nyt on hyvä tilanne kun voin keskittyä työhöni, eikä tarvitse koko ajan jännittää palavereja ja nähdä niistä painajaisia.
.
Millaiselle alalle sinä vaihdoit?
Jääköön se nyt kuitenkin sanomatta.
Kuulkaa! Se on ihan AIKUISTEN OMA VIKA ...tarkoitan niitä lapsuuden ajan aikuisia jotka lässytti että Nyt! Nico-Anniina laulaa meille luiki luiki lurjus raato rakoon...ja oli PAKKO LAULAA!
Sieltä ne kumpuaa! EI SAA PAKOTTAA LAPSIA LAULAMAAN tai jotain muuta esiintymistä,saa ikuisia arpia sieluunsa ja joo,ei sitten uskalla työpaikalla edes esittäytyä!
Saati sitten koulussa kun ope ivaa ettei tästä nyt mitään tullut muttaaa...
Suurin osa ihmisistä palavereissa ei muista sun nimeä, eivätkä mieti sitä jälkeenpäin.
Suurin osa ihmisistä palavereissa ei ole kiinnostunut sinusta tai kiinnitä sinuun mitään huomiota.
Suurin osa ihmisistä palavereissa ei muista jälkeenpäin, että Maija sieltä osastolta firmasta Y muuten änkytti kaksi kertaa tai korjasi kerran, kun piti sanoa osastovastaava eikä osastovastaaja.
Suurin osa ihmisistä palavereissa ei odota, että milloin joku epäonnistuu esittelyssä.
Kukaan palavereissa olevista ei arvostele, että olipa huono esittely, toi Maija kertoi vaan tittelinsä ja nimensä, kun Reetta kertoi minuutin ajan itsestään. Oli se Reetta vaan niin paljon parempi.
Suurin osa ihmisistä haluaa vaan palaverista pois äkkiä. Mitä lyhyemmin porukka esittelee itsensä, sen nopeammin päästään itse asiaan ja pois palaverista.
Meillä yksi tyyppi aloitti esittelyn, olen syntynyt vuonna sejase ja sitten kävi läpi koko kouluhistorian. Kesti vajaa puoli tuntia. ”Ristosta” tuli heti eitoivottu työkaveri.
Vierailija kirjoitti:
Meillä esimies totesi, että jos ei kykene itkemättä kertomaan omaan nimeään palaverissa, niin siirretään avustaviin töihin pienemmällä palkalla. Ei tämä ole hiekkalaatikko, jossa on pakko olla leikissä mukana, sitä voi jäädä pihan reunaan yksikseen nyhjäämään ilman verkostoa, mutta se näkyy palkassa.
Voi voi. Siinäpä vasta empaattinen ja mahtava ihminen.
Ensinnäkin kirjoitin, että itkin yksin palaverin oltua ohi, koska on kurjaa jännittää niin lujaa että sydän hakkaa ja ääni värisee. Meillä on palavereita viikkotasolla 5-10 kpl. Minä jännitän sitä itsensä esittelyä, en työasioista puhumista. Surullista, että jollain on noin löyhällä tasolla ymmärrys että pitää tehdä pilkkaa toisen sairaudesta.
Ajattelen sen niin, että jos työni on sellaista, että vaatii palavereja ja itsensä esittäytymistä ja saan siitä palkkaa niin se vain on yksi osa minun toimenkuvaani. Velvollisuuteni on palkaani vastaan myös tehdä ei niin mukavia hommia. Tosin itseni esittely ei ole vaikeaa, mutta joku muu tehtävä voi olla. Teen sen silti jos se minulle kuuluu.
Jos en pystyisi esittäytymään tai se toisi todella vaikean olon niin miettisin onko työ silloin minulle sopivaa, pitäisikö vaihtaa sellaiseen jossa ei esittäytymisiä tai itselle liian vaikeita tehtäviä ole.
Olen ollut niin monissa palavereissa, kokouksissa, seminaareissa jne, että esittäytyminen on ihan läpihuutojuttu, niinkuin luulen olevan monelle muullekin.
Auttaako se yhtään, että ajattekee juuri niin, että en ole yhtään sen kummempi tai huonompi kuin nuo muutkaan, miksi siis turhaan jännitän.