Muita jotka eivät saaneet olla lapsena/teininä hetkeäkään rauhassa, aina olisi pitänyt olla tekemässä jotakin

Mulla ei ollut lapsena mitään vanhempien järjestämiä harrastuksia mihin olisi pitänyt mennä kotoa. Ostivat kuitenkin tietokoneet millä sai räplätä vapaasti ja pelata käytännössä ilman rajoituksia. No musta kasvoi sitten erakko nörtti ja olen menestynyt opinnoissa ja työelämässä erinomaisesti.

Että kai se vapaus synnyttää luovaa ajattelua, varsinkin jos siihen on luontaisesti taipumusta.

Vierailija kirjoitti:

Meilläkin tuo lukeminen oli pahinta laiskottelua. Liikunta kelpasi harrastukseksi ja käsityöt, lukeminen ei, tietokoneesta puhumattakaan. Tuo käsitöihin pakottaminen oli jotain niin absurdia, 2000 luvulla piti väkisin vääntää jotain villasukkaa vaikka inhosi koko hommaa. Läksyjä sentään sai tehdä ja lukea kokeisiin, mistä johtuen luinkin tosi paljon "kokeisiin" 😂

Sama! Koulukirjan alla romaani ja jos joku tempaisi oven auki, niin oli läksyt valmiiksi esillä... Muutenkin enimmäkseen vaan istuin kirjojen ääressä ja touhusin siinä sitten kaikkea muuta mukavaa...

Suurperheissä, joissa On yli 8 lasta, on tyypillistä, että lasten on tehtävä kotitöitä paljon.

Vierailija kirjoitti:

Veljien ei tarvinnut koskaan tiskata, laittaa ruokaa, siivota, tampata mattoja, eikä yhtään mitään. Asuimme kerrostalossa, joten mitään "miesten töitä" ei myöskään tarvinnut tehdä. Me tytöt olimme kotiorjia siitä kun tiskiharja kädessä pysyi (4-vuotiaasta) 10-vuotiaana vastasin koko perheen (7 henkeä) ruoanlaitosta, kaupassa käynnistä, siivouksista ym. yhdessä vuotta vanhemman siskoni kanssa, kun äiti oli 2kk sairaalassa. Olen katkera, myönnän, mutten jaksa kantaa kaunaa, kai vanhempani tekivät "parhaansa".

Viikkorahasta ei edes unelmoitu, saati muusta "palkasta".  Ainut palkka oli, että joskus iltakasilta saattoi kysyä arasti isältä, saisiko mennä tunniksi ulos, ilman nuorempia sisaruksia (kun olin ensin saanut nämä nukkumaan, lukemalla noin tunnin satuja). 

Arvatenkin tein vain kaksi lasta, enkä koskaan velvoittanut lapsiltani kotitöitä, tekivät minkä tahtoivat ja viikkoraha oli itsestään selvyys. 

Meillä vähän sama tilanne,tosin asuttiin metsän keskellä rintamamies talossa, 8 henkeä, olen toiseksi vanhin tytöistä ja muistan kuinka jouduin jo alle koulu ikäisenä siivoamaan ja tiskaamaan, kun tuli lisää lapsia niin nuorempia sisaruksia joutui nukuttamaan vaikka olisi itse ollut kuinka väsynyt ei saanut lähteä pois ennekuin ne nukahti ja siinä saattoi kestää enemmän kuin toi tunti itkin väsymyksestä mutta ei auttanut. Meilläkään ei ollut puhetta että mitään viikkorahaa olisi saatu joskus muistan että saattoi saada muutaman markan. Kerran ollessani teini ikäinen isäni lupasi antaa satasen jos pidän molemmat käteni 10 minuutin ajan kuuman kakluunin päällä, pidin ne siinä koska halusin rahaa, no kämmeniin tuli ensimmäisen asteen palovammat, sattui tosi paljon mutta sain sen satasen, pidin kylmässä pitkään ja kestin kivun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veljien ei tarvinnut koskaan tiskata, laittaa ruokaa, siivota, tampata mattoja, eikä yhtään mitään. Asuimme kerrostalossa, joten mitään "miesten töitä" ei myöskään tarvinnut tehdä. Me tytöt olimme kotiorjia siitä kun tiskiharja kädessä pysyi (4-vuotiaasta) 10-vuotiaana vastasin koko perheen (7 henkeä) ruoanlaitosta, kaupassa käynnistä, siivouksista ym. yhdessä vuotta vanhemman siskoni kanssa, kun äiti oli 2kk sairaalassa. Olen katkera, myönnän, mutten jaksa kantaa kaunaa, kai vanhempani tekivät "parhaansa".

Viikkorahasta ei edes unelmoitu, saati muusta "palkasta".  Ainut palkka oli, että joskus iltakasilta saattoi kysyä arasti isältä, saisiko mennä tunniksi ulos, ilman nuorempia sisaruksia (kun olin ensin saanut nämä nukkumaan, lukemalla noin tunnin satuja). 

Arvatenkin tein vain kaksi lasta, enkä koskaan velvoittanut lapsiltani kotitöitä, tekivät minkä tahtoivat ja viikkoraha oli itsestään selvyys. 

Meillä vähän sama tilanne,tosin asuttiin metsän keskellä rintamamies talossa, 8 henkeä, olen toiseksi vanhin tytöistä ja muistan kuinka jouduin jo alle koulu ikäisenä siivoamaan ja tiskaamaan, kun tuli lisää lapsia niin nuorempia sisaruksia joutui nukuttamaan vaikka olisi itse ollut kuinka väsynyt ei saanut lähteä pois ennekuin ne nukahti ja siinä saattoi kestää enemmän kuin toi tunti itkin väsymyksestä mutta ei auttanut. Meilläkään ei ollut puhetta että mitään viikkorahaa olisi saatu joskus muistan että saattoi saada muutaman markan. Kerran ollessani teini ikäinen isäni lupasi antaa satasen jos pidän molemmat käteni 10 minuutin ajan kuuman kakluunin päällä, pidin ne siinä koska halusin rahaa, no kämmeniin tuli ensimmäisen asteen palovammat, sattui tosi paljon mutta sain sen satasen, pidin kylmässä pitkään ja kestin kivun.

Niin ja sisarusten kanssa piti koko ajan leikkiä ja oli oltava hiljaa jos isä meni päikkäreille! Tuntui teininä että ihan kuin olis ollut toisena äitinä!

Juu, aamulla piti herätä, en usko että viikonlopusinkaan annettiin maata puoleen päivään.

Äitilläni oli myös jonkunlainen pakkomielle saada mut johonkin kodin ulkopuoliseen harrastukseen, itselleni aivan hyvin riitti kaverien seura pihapeleissä tai oma seura sisällä, mutta ei äitille, joka syksy yritti minua tuupata johonkin kerhoon ja jankutti asiasta. Aiheutti vain vastareaktion sillä jankutuksella. Kerran sitten kuitenkin menin äitin mieliksi luokkakaverin kanssa posliininmaalauskerhoon. Jonkun aikaa kävin, kunnes lopetin. Äitilläni on siitä muistona kaikki siellä tekemäni posliinijutut. Se on itse tosi luova ja tykkäsi käydä iltasin harrastuksissa, kai se halus minusta samanlaisen, mutta vaikka sain siltä luovuutta, perin isäni introverin luonteen, en kärsi yksin olemisesta enkä halua jatkuvaa ohjattua toimintaa. Koulussa oli ihan tarpeeksi sitä puolta, koulun jälkeen halusin olla rauhassabkotona, tai leikkiä kaverien kanssa ulkona.

Lempipuuhaani kotona oli piirtäminen, karttojen tutkiminen ja lukeminen. Kirjastosta hain viisikot, neiti etsivät jne, kuten monet muutkin, uppouduin niiden maailmaan sängyssä maaten.

Ulkona taas sai hyvin liikuntaa, pelailtiin ja seikkailtiin, ei siihen mitään virallista liikuntaharrastusta lisäksi tarvittu.

Mutta eipä mua siis onneksi väkisin raahattukaan tosikkomaisen harrastamisen pariin, kun sain ne vuosi vuodelta vältettyä (paitsi pätkä sitä posliininmaalausta). Äiti vaan välillä huomautteli että voisin mennä sinne ja tänne kerhoon.

Vierailija kirjoitti:

Juu, aamulla piti herätä, en usko että viikonlopusinkaan annettiin maata puoleen päivään.

Äitilläni oli myös jonkunlainen pakkomielle saada mut johonkin kodin ulkopuoliseen harrastukseen, itselleni aivan hyvin riitti kaverien seura pihapeleissä tai oma seura sisällä, mutta ei äitille, joka syksy yritti minua tuupata johonkin kerhoon ja jankutti asiasta. Aiheutti vain vastareaktion sillä jankutuksella. Kerran sitten kuitenkin menin äitin mieliksi luokkakaverin kanssa posliininmaalauskerhoon. Jonkun aikaa kävin, kunnes lopetin. Äitilläni on siitä muistona kaikki siellä tekemäni posliinijutut. Se on itse tosi luova ja tykkäsi käydä iltasin harrastuksissa, kai se halus minusta samanlaisen, mutta vaikka sain siltä luovuutta, perin isäni introverin luonteen, en kärsi yksin olemisesta enkä halua jatkuvaa ohjattua toimintaa. Koulussa oli ihan tarpeeksi sitä puolta, koulun jälkeen halusin olla rauhassabkotona, tai leikkiä kaverien kanssa ulkona.

Lempipuuhaani kotona oli piirtäminen, karttojen tutkiminen ja lukeminen. Kirjastosta hain viisikot, neiti etsivät jne, kuten monet muutkin, uppouduin niiden maailmaan sängyssä maaten.

Ulkona taas sai hyvin liikuntaa, pelailtiin ja seikkailtiin, ei siihen mitään virallista liikuntaharrastusta lisäksi tarvittu.

Mutta eipä mua siis onneksi väkisin raahattukaan tosikkomaisen harrastamisen pariin, kun sain ne vuosi vuodelta vältettyä (paitsi pätkä sitä posliininmaalausta). Äiti vaan välillä huomautteli että voisin mennä sinne ja tänne kerhoon.

Ps. Ei mun pitänyt koko viestiä jankuttaa harrastusasiasta.

Ulos käskettiin mennä joka pv myös, se oli vakio. Sisällä ei saanut "maata koko päivää". 😅

Läksyistä ei kuulemma mua tarvinnut huomauttaa, toisin kuin pikkusiskoo.

Meillä isä määräsi että mun ja mun kaksoissiskon on alettava tekemään kotitöitä kun oltiin alle 5v. Myös lomalla piti herätä 6.00 ja kyllähän se alkoi ärsyttämään kun mun, siskon ja äidin piti kaikki tehdä kun veljet (vuotta vanhempi meitä ja toinen vuotta häntä vanhempi, ja viimeinen vuotta meitä nuorempi)  ja isä vaan oli, passuutti eivätkä tehneet mitään. Muistan kun VIHDOIN olin saanut kaikki ne työt tehtyä ylä-asteiässä ja istuin alas (salaa) lukemaan  veljilleni tilattua suosikki lehteä (joka oli heille tilattu siis. jota minä tai sisko eivät saaneet lukea) ja jäin kiinni isälle joka antoi tukkapöllyä ja pisti siivoamaan navetan uudelleen. Lähdin kotoa siskon kanssa kun oltiin 16 ja samoihin aikoihin äiti lopulta suuttui ja sanoi isälle ja veljille että jos ette mitään tee, niin hänen sukunsa tilalle ette jää. Alkoivat tekemään, kunnes isä sit lopetti ja alkoi pistää meidän nuorinta, 4v siskoa töihin, silloin äiti potkaisi isän pihalle. Veljet oppivat kyl töihin ja ovat nykyään ihan erilaisia ja työssäkäyviä ihmisiä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juu, aamulla piti herätä, en usko että viikonlopusinkaan annettiin maata puoleen päivään.

Äitilläni oli myös jonkunlainen pakkomielle saada mut johonkin kodin ulkopuoliseen harrastukseen, itselleni aivan hyvin riitti kaverien seura pihapeleissä tai oma seura sisällä, mutta ei äitille, joka syksy yritti minua tuupata johonkin kerhoon ja jankutti asiasta. Aiheutti vain vastareaktion sillä jankutuksella. Kerran sitten kuitenkin menin äitin mieliksi luokkakaverin kanssa posliininmaalauskerhoon. Jonkun aikaa kävin, kunnes lopetin. Äitilläni on siitä muistona kaikki siellä tekemäni posliinijutut. Se on itse tosi luova ja tykkäsi käydä iltasin harrastuksissa, kai se halus minusta samanlaisen, mutta vaikka sain siltä luovuutta, perin isäni introverin luonteen, en kärsi yksin olemisesta enkä halua jatkuvaa ohjattua toimintaa. Koulussa oli ihan tarpeeksi sitä puolta, koulun jälkeen halusin olla rauhassabkotona, tai leikkiä kaverien kanssa ulkona.

Lempipuuhaani kotona oli piirtäminen, karttojen tutkiminen ja lukeminen. Kirjastosta hain viisikot, neiti etsivät jne, kuten monet muutkin, uppouduin niiden maailmaan sängyssä maaten.

Ulkona taas sai hyvin liikuntaa, pelailtiin ja seikkailtiin, ei siihen mitään virallista liikuntaharrastusta lisäksi tarvittu.

Mutta eipä mua siis onneksi väkisin raahattukaan tosikkomaisen harrastamisen pariin, kun sain ne vuosi vuodelta vältettyä (paitsi pätkä sitä posliininmaalausta). Äiti vaan välillä huomautteli että voisin mennä sinne ja tänne kerhoon.

Ps. Ei mun pitänyt koko viestiä jankuttaa harrastusasiasta.

Ulos käskettiin mennä joka pv myös, se oli vakio. Sisällä ei saanut "maata koko päivää". 😅

Läksyistä ei kuulemma mua tarvinnut huomauttaa, toisin kuin pikkusiskoo.

Se on edelleen ihan suositeltavaa että ulkoillaan päivittäin, 0-110-vuotiaat.  Samoin herääminen on syytä tapahtua enne npuolta päivää. Ei nuo ole mitään "en saanut hetkeäkään olla rauhassa"-juttuja, vaan äitisi vaikuttaa todella sinua rakastavalta ja huolehtivalta.

Meidän perheessä kolme lasta minä tyttö keskimmäinen, veljiä siis molemmin puolin.

Meillä jaettiin kotityöt, isoveli tamppas matot, minä joko imuroin tai pyyhin pölyt.

Pikkuveljen en muista tehneen mitään.

Kerran 8v jouduin viemään roskat, kieltäydyin. Mut oli pakko..niinpä kiikutin roskasankoa roskakatokseen, en ylettänyt avaa kantta, eikä lähellä ollut aikuisia, niinpä kippasin roskasangon roskalaatikon taakse.

Ruokaa jouduin tekemään, kun vanhemmat oli jossain.

Pääpaino oli koululla ja läksyillä, vapaa-aikoina leikittiin ja käytiin tanssikoulua.

Ristus sentään. Muistan kerran kun kävin kaverilla kylässä ja tämä söi mandariinia ja sanoi minulle "mandariinit on hyviä", niin sen isä ja äiti tuli räyhään sille ettei niitä saa vetää noin ku muuten lihoo. Kaveri urheilijatyttö, täysin normaalipainoinen.

Aina valitettiin, haukuttiin, huudettiin ja arvosteltiin. Samalla annettiin malli muille perheen lapsille, että minua kohtaan saa käyttäytyä niin. Huono, tyhmä, ruma... joka ikinen päivä sain kuulla olevani tyhmä ja ruma. Huoneen ovi saatettiin räväyttää auki koska vaan ja tulla huutamaan. Käskettiin, koskaan ei kiitetty. Mitään omaa minulla ei saanut olla. Ei omia kokemuksia, muistoja, tunteita, ajatuksia, mielipiteitä. Olisi pitänyt olla näkymätön ja kivettyä. Se oli helvettiä.

Olisin toivonut, että minua olisi kohdeltu kunnioittavasti edes kerran. Yhden kerran. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Olisi ihanaa saada kokea arvostusta edes kerran elämässä. Yhden kerran, aidosti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ollut lapsena ja nuorena tuollaista ollenkaan, luin tosi paljon ja muutenkin oli aikaa tehdä ja luoda omia juttuja, ja ihan vain olla.

Siksi olikin järkytys, kun aikuiseksi tultuani äidistäni kuoriutui juuri tuollainen käskyttäjä. Hän sairastui vakavasti, ja jotenkin minut nakitettiin pitämään hänestä huolta. Kaikki hänen aiemmat huonot luonteenpiirteensä ovat sen jälkeen vahvistuneet, ja uusia tulee koko ajan lisää.

Äitini tuntuu suorastaan ahdistuvan siitä, jos "haaskaan aikaa" eli teen jotain mikä ei ole konkreettista tekemistä hänen listansa mukaan. Tulee itkupotkuraivari, jos vaikkapa luen kirjaa sen sijaan että pesisin vessanpönttöä. Ongelma on siinä, että teen itse luovaa työtä, ja nuo työt lasketaan myös "ajan haaskaamiseksi". Äitini mielestä minä voin keskittyä työhöni kunnolla sitten joskus myöhemmin, kun hän on kuollut; siihen mennessä minun pitäisi keskittyä pitämään hänen huushollinsa tiptop-kunnossa.

Tämän lisäksi äitini omassa tekemättömien töiden listassakaan ei ole juurikaan tolkkua. Hän ahdistuu, jos on vaikka hänen mielestään kolme tärkeää asiaa tekemättä, ja ne pitäisi jotenkin saada tehtyä samaan aikaan: kun alan vaikka pestä sitä hemmetin vessanpönttöä, pitäisikin yhtäkkiä se jättää kesken ja vaihtaa petivaatteet. Se vessanpönttökin pitäisi jostain syystä pestä joka päivä. Ikkunat kerran viikossa. Lattiat pyyhkiä joka ilta. Petivaatteet vaihtaa joka toinen päivä. Pestä valtava määrä pyykkiä, joka päivä... jne.

Eihän tästä mitään tule. Ei tämä voi jatkua pidemmän päälle näin, mutta toistaiseksi minulla ei ole oikein vaihtoehtoja. Omista freelancer-töistä ei tule enää oikein mitään. Silloinkin kun saisi rauhassa istua tekemään niitä, ei luovuus oikein kuki enää.

En vain ymmärrä, miksi lapsuus ja nuoruus ei tosiaan ollut tällaista, vaan suorastaan idyllistä, jos äiti on pohjimmiltaan aina ollut tällainen. Kenties sairaus sitten ihan oikeasti muuttaa ihmisen.

Mikä ihmeen kotiorja sä olet? Ryhdistäydy ja elä omaa elämääsi. Hullua suostua tuollaiseen!

Monimutkainen tilanne. M.m. omistan tämän talon, mutta äidilläni on siihen lesken asumisoikeus. En voi myydä, mutta joudun maksamaan ylläpitokulut, joten ei ole varaa muuttaa muuallekaan.

Tee lista ja aikataulu kotitöille, niistä ei poiketa ja raivaat työhuoneen itsellesi johon sulkeudut lukkojen taakse kun työskentelet tai "työskentelet", häirintäkielto kun olet sielä tai mamma talutetaan laitokseen hiljaiseksi lääkittäväksi. Julmaa mutta tehokasta, tuo kokemasi nimittäin pahenee koko ajan jos et lopeta sitä hyppyyttämistä.

Vierailija kirjoitti:

Ristus sentään. Muistan kerran kun kävin kaverilla kylässä ja tämä söi mandariinia ja sanoi minulle "mandariinit on hyviä", niin sen isä ja äiti tuli räyhään sille ettei niitä saa vetää noin ku muuten lihoo. Kaveri urheilijatyttö, täysin normaalipainoinen.

Miten ihmeessä tämä(kään) liittyy aiheeseen?

Olen järkyttynyt tästä ketjusta, miten moni on kärsinyt henkistä ja jopa fyysistä väkivaltaa :(. Tajuan että olen saanut elää todella hyvän ja vapaan lapsuuden (70-80 - luvulla), olla lapsi ja tehdä niitä asioita joita lasten kuuluukin, leikkiä ja tavata kavereita ja nukkua (lomilla ja viikonloppuisin) niin pitkään kuin nukuttaa! Kirjastossa käytiin joka viikko ja lukeminen oli koko perheelle tärkeää, jälkeenpäin tajuaa kuinka paljon maailmasta on oppinut lukemalla (ja jotkut vanhemmat on halunneet kieltää tämän- käsittämätöntä!),

Kaverini jätti  joskus minulle kiireessä ystäväkirjansa täytettäväksi. Kohtaan "lempi tv-ohjelmani" kirjoitin "En ole paljon katsonut" Olin lestadiolainen, ennen eroamista. Tuolla tarkoitin, että koulussa olin katsonut jonkun luontodokumentin ja opetusvideon. Äiti oli lukenut kirjan. Löi minua avokämmenellä naamaan ja huusi "sun olis pitänyt jättää se kohta tyhjäksi, nyt kaikki luulee ettei me olla oikeasti uskossa" Olin joku 9-vuotias. Lisäksi olin päivittäinen lapsenvahti kolmelle pikkusisarukselle. Kun sain heidät nukkumaan, käskettiin tiskaamaan. Meillä ei ollut 7-lapsisessa perheessä tiskikonetta ja olin ainoa tyttö. Pääsin nukkumaan ehkä 11 aikaan. Aamulla herätys puoli kuusi, koska olin vastuussa veljien aamupalasta ja kouluun valmistautumisesta. Nyt veljet ja minä asumme jo omillamme ja pidämme tiiviisti yhteyttä. Isä on kuollut ja äiti ei ole eroamisen jälkeen sanonut minulle sanaakaan vaikka asuu 300m päässä ja törmäämme lenkillä ehkä kerran viikossa toisiimme. Kun kuuli eroamisestani, sylkäisi päin kasvoja.

Voi olla näinkinpäin, että teinit ei tee mitään kotitöitä. Meillä lapset ei suostunut edes maitopurkkia lähikaupasta hakemaan.

No ne on 3 kymppisiä pissiksiä nykyään.

Lapsuus oli melkoinen työleiri, melkein orjaleiri. Teininä piti yli 38 kuumeessa silittää lakanoita koska äitini mielestä olin niin leuhka ja luulosairas. Siitä sitten viikon kuluttua neljäksi päiväksi sairaalaan tiputukseen, kurkussahan oli paise ja crp yli 300. Sellaisessa kunnossa piti lakanoita silitellä, äitini on vielä sairaanhoitaja. Välillä tuntui ettei minkäänlaista rauhaa saanut. Joku kirjoitti että milloin tahansa ovi temmottiin auki ja tultiin karjumaan vaikka mitä solvauksia ja työtehtäviä, näin oli meilläkin. Välillä tuntui että lapsi tehtiin orjaksi. 

Tajuattekste että tää systeemi on tarkkaan suunniteltu pitämään teidät valon sielut kiireisinä, ettei saa nostattaa sitä henkistä kapasiteettia.

Ihan on systemaattisesti vankila, missä ollaan "eletty".

Minä olen introvertti ja yövirkku, voiettä mun vanhemmat ei vieläkään meinaa hyväksyä että nukun mieluiten päivisin, ja touhuan öisin, he yrittää ainavaan viimeiseen asti keksiä jotain juttuja että en pystyisi toteuttaan itseäni. Löysin onneksi pc pelaamisen, missä sain toteuttaa itseäni haluamallani tavalla, nyt olen laajentanut musiikinteko ohjelmiin.

Onneksi tämä systeemi on nyt kaatumassa, tilalle tulee perusraha ja automatisaatio.

Ne ketkä on työnarkomaaneja, saa toki jatkaa hautaan asti.

Teidän perheet on sieluttomia NPC kehoja, heille on annettu ohjeet jostain muualta kuinka teitä pitää alistaa, todennäköisesti on suunniteltu sillain että yksi aito valonsielu per perhe, yleensä artisti luonne onse aito, se voi olla ihan kuinka pieni asia vaan vaikka piirtäminen, mutta saatan toki olla väärässä tän teorian suhteen. Meitä on tänne jäämässä lähivuosien jälkeen noin 10%, tuntuu aika loogiselta koska taidan olla ainoa minun suvussani joka vastustaa systeemiä noin 30-40 henkilöä minun suvussa.

Meillä oli suht vapaa kasvatus. Oltiin kotona kaiketi johonkin 6-vuotiaaksi asti ja vasta sitten päiväkotiin. En muista kutsuttiinko sitä eskariksi. 

Kotiintuloaikoja ei erityisesti ollut ja joskus ala-asteikäisinä crossailtiin fillareilla yömyöhään lähimetsässä. Kotona omat vanhemmat vain sanoi että "missä olet ollut, ollaan oltu huolissamme". Naapurin poika taas sai viikon arestia eli ei ollut asiaa leikkimään kavereiden kanssa eikä heille saanut mennä.

Itse sain lukea kirjoja ja kyllähän meitä yritettiin käskeä siivoomaan. Siivoukset vain laajeni siinä samassa kun ensin pyydettiin imuroimaan olohuone, seuraavaksi siihen kuuluikin pölyjen pyyhintä joka hiton hyllyltä jotka on täynnä kaikkea rihkamaa. Seuraavaksi olisikin pitänyt imuroida muutkin huoneet, jne...

Nyt aikuisena minulla ei ole kirjahyllyä. Eikä tule. Se trauma pölyjenpyyhinnästä on liian vahva. Kaikki tavarat on kaapeissa joissa on ovet edessä. Ei tarvi asetella valokuvia ja koriste-esineitä hienosti takaisin hyllyille. Prkele!

Lukeminen meni joskus niin yli että ahmin kirjoja aamuyöhön saakka ja olin sitten todella väsynyt koulussa. Nukuin rehellisesti monella oppitunnilla. Meillä ei kannustettu erityisesti mihinkään liikuntaan ja lopulta huomasin olevani esiteininä ylipainoinen ja kaikki koululiikunta oli pakkopullaa ja tietty hävetti vatsamakkarat. 

Itse olen huomannut "vapaassa" kasvatuksessani muutaman seikan; teini-iässä aloin laihuttaa ja juosta sekä käydä kuntosalilla. Kuntosali ja erilaiset voima-harjoittelut on kuuluneet elämään lähes tauotta sen jälkeen lähes 30-vuotta. Jossain vaiheessa liikunta muuttui harrastukseksi ja kävin kilpailemaankin. Ainut harmi että vanhempani eivät juuri kiinnostuneet siitä. Nolona pyysin ennen kisareissuja vähän rahaa jotta voisin maksaa polttoainekuluja kaverille joka jaksoi kuskata minua kisoihin. Vanhempani olivat kilpailuissa mukana ehkä tasan kaksi kertaa. Eka kerralla pakotin isäni matkaan ja tuolloin keli oli aivan kauhea, oma syöminen ei osunut kohdilleen, kaaduin reitillä ja lopulta keskeytin. Se taisi olla isälleni kova pala. Meillä oli nimittäin mennyt numerolaput seurakaverin kanssa ristiin ja kuuluttaja kuulutti seurakaverin keskeyttäneen ja isäni tietty siitä repi kai mielessään jotain että "ei meidän poika nyt ainakaan keskeytä" mutta totuus paljastuikin pukukopilla.  Urheilu kuitenkin jatkui ja ilman perheeni tukea sain siitä elinikäisen voimavaran - jonka voimalla ponnistanut läpi elämän.

Se, että meillä sai mennä ja tulla, ei kotiintuloaikoija ja teininä sai viettää viikonlopunkin omassa huoneessa melko rauhassa mielestäni aiheutti sen että minulla on ollut haasteita noudattaa sääntöjä työelämässäkin. Armeijassa vastustin auktoriteettejä ja varsinkin käskyjä jotka oli typeriä. Siellähän niitä riitti. Useimmiten olin kyselemässä "miksi?" ja sain kuulla huutoa miten käskyt nyt vain on käskyjä ja niitä noudatetaan. Työelämässä taas kun meillä oli vapaasti liukuva työaika, saatoin nukkua yhteentoista, tulla töihin puoli yksi ja jatkaa seuraavaan alkuyöhön. Jossain vaiheessa siihen puututtiin. On silti ollut vaikea ymmärtää esim. sitä että työpaikalla tulisi olla 8-16 vaikka peukaloita pyörittämässä kun itse koin että kun tekee työt hyvin - niin mitä väliä sillä mihin aikaan ne tekee. Nyt etätöiden/koronan aikaan on ilmeisesti työnantajatkin vihdoin tajunneet että kellokortit ja toimistotuolilla pönöttäminen on mennyttä aikaa.