Muita jotka eivät saaneet olla lapsena/teininä hetkeäkään rauhassa, aina olisi pitänyt olla tekemässä jotakin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika rajoittunutta joidenkin ihmisten kognitiivinen kapasiteetti ja looginen päättelykyky nykyään. Jos toisten kuvaukset eivät vastaa omaa lapsuutta, päätelmänä on,367

että ne eivät voi olla totta.

Huomaatteko mitään puutteita tuossa logiikassa?

Oletko sinä niin sinisilmäinen, että uskot satavarmasti, että kaikki vauvapalstalla kirjoitetut jutut on totta? Minusta myös sinun ajattelutapasi on aika rajoittunutta. Minä uskon että tässä ketjussa monet on totta. Jostain kirjoitustyylistä päättelen, että kerrotaan vähän eri versioita uudelleen saman henkilön toimesta. Saadaan lisää kaltoinkohdeltuja.

Annatko sinä rahasi myös sille fagebook-upseerille, joka sinua rakastaa niin palavasti?

Kaikki mitä internettiin on kirjoitettu on totta ja ikuista.

Ei ollut noin paha kuin aloittajalla, mutta läheltä liippaa.

Meillä arvostettiin, että opiskeltiin, mutta vähän vaikeaa opiskella kun äiti raivosiivoaa ja mäkättää ja huutaa. Tai kun vanhemmat tappelee.

Viikonloppuna äiti saattoi tulla sängyn viereen imuri käynnissä mäkättämään, että koko päivä nukutaan kun kello oli 10-11. En ikinä tuon kauemmin nukkunut.

Sisarukseni eivät joutuneet tekemään niin paljoa kuin minä, sillä olin kiltti ja mulla oli tai no on edelleen miellyttämisentarve. Opin jo pienenä, että jos teen muidenkin hommat, äiti ei huuda tai huutaa vähemmän. Sisarukseni tekivät minimi määrän, yleensä päättivät jäädä sisälle siivoamaan tai laittamaan ruokaa. Samaan aikaan itse olin koko päivän marjapuskassa, halkohommissa tai haravoimassa pihaa.

Vaikeaa oli rentoutua, jos vanhemmat olivat vapaalla yhtä aikaa. Tai lähinnä äiti. Isää ei paljoa kiinnostanut.

Edelleen tunnen pitkälle aikuisuuteen syyllisyyttä kun vaan laiskottelen ja katson televisiota. Vaikka ei ole edes pihaa mitä hoitaa.

Aika usein oli, ettei koulun jälkeen voinut olla kavereiden kanssa, vaan täytyi mennä kotiin siivoomaan yms. Viikonloppuisin ei voinut nukkua myöhään, kun äitiä vitutti katsella makoilua. Olihan siinä paljon muutakin ja nykyään ei ollakkaan enää tekemisissä.

Vierailija kirjoitti:

Aika usein oli, ettei koulun jälkeen voinut olla kavereiden kanssa, vaan täytyi mennä kotiin siivoomaan yms. Viikonloppuisin ei voinut nukkua myöhään, kun äitiä vitutti katsella makoilua. Olihan siinä paljon muutakin ja nykyään ei ollakkaan enää tekemisissä.

Jos äitiäsi tai ketä tahansa vituttaa se on hänen ongelmansa jolle sinä et voi mitään, hänen täytyy itse selvitä vitutuksestaan. Vitutus on tunne etkä ole vastuussa toisen tunteista enää aikuisena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yllättävää. Minunkin sodankokeneet isovanhempani (-17 ja -25) olivat rakastavia ja lempeitä. Olen aina ihmetellyt, miksi äitini oli sellainen kiusaaja, vaikka oli niin ihanat vanhemmat. Ilmeisesti, koska isäni oli täysverinen persoonallisuushäiriöinen kusipää tyranni, joka rääkkäsi kaikkia. Äiti sitten kiusasi vuorostaan minua, esikoista. On sen itsekin myöntänyt. Tuttu psykologinen ilmiö. Jos joutuu yhdelle alistumaan, kiusaa itseään heikompaa. Ja lapsi potkaisee koiraa.

Mutta että muillakin on sama kokemus: sodankäyneet olivat lapsenlapsille rakastavia. Mutta olivatkohan lapsilleen??

Eivät välttämättä olleet. Omat vanhempani ovat rakastavia ja välittäviä vanhempia (syntyneet 50-luvulla). Isäni on kuitenkin välillä vähän kiihkeä, vaatii koulumenestystä, ja hermostuu todella helposti(+kaikki suihku kyttäämiset jne). Saattaa myös välillä mököttää. Hänellä on myös selvää ahdistuneisuutta, joka ilmenee jatkuvalla työnteolla, koko ajan pitää olla tekemässä jotain.

No isänisä taas oli mitä paras vaari, rauhallinen ja antoi aikaa sekä osteli meille lahjoja. Kuitenkin kun isäni oli pieni, vaari oli kuulemma todella ankara isälle, ei olisi halunnut lasten harrastavan vaikka siinä menestyivät (tämän vuoksi yritti saada meitä lapsia urheiluharrastuksiin), eikä muutenkaan ollu välittävä isä. Siis täydellinen vastakohta meille lapsenlapsille.

Vaari sitten kokee tästä huonoa omatuntoa, jonka vuoksi yrittää sitten hyvittää tämän meille lapsenlapsille. Tästä isä on isälleen sitten katkera, koska häntä ei rakastettu samalla tavalla.

Olen jutellut muutaman vanhemman mummoikäisen kanssa lapsista ja lapsenlapsista. Jotkut, oikeastaan suurin osa, ovat sanoneet, että se lapsenlapsiaika on ollut heille elämän parasta aikaa. Nuoruus meni hankkiessa leipää pöytään, lasten kanssa ei ehtinyt olla ja oli rahapulaa ja muita huolia.

Lastenlasten kanssa oli / oli ollut erilaista. Paljon aikaa, voi nauttia, ei tarvitse komentaa, ei huolehtia toimeentulosta ja saa hemmotella. Ei ole vastuuta eikä kiirettä. Jotkut sanovat myös tuosa että on huono omatunto, kun ei ehtinyt / saanut / osannut olla omien lasten kanssa.

Vaarien kanssa en ole jutellut, mutta ehkä heillä joillakin on ensimmäinen tilaisuus viettää aikaa lasten kanssa. Ehkä aiemmin on ollut työkiireet, ja vaimo hoitanut lapset. Eikä tunteista ole puhuttu, tuntuu että se on nykyäänkin miehille vaikeaa. On tosi surullista, että he eivät pysty sanomaan aikuisille lapsilleen, jos rakastavat heitä.

Olen nainen ja minulle tunteiden ilmaisu on ollut aina vaikeaa. Olen joutunut opettelemaan halaamisesta alkaen silmiin ja ilmeisiin. En vieläkään osaa kunnolla puhua tunteista. Silti tunnen ja rakastan. Joskus se pitää vaan sanoa ääneen, vaikka tuntuisi miten oudolta.

On mahdollista joo, että lapsenlpset pehmentävät kovia ja tylyjä vanhuksia.

Mutta erittäin usein sadistivanhemmat ei välitä lainkaan lapsenlapsista eivätkö oöe niiden elämässä mukana. Ja se viha ja kiusanteko kohdistuu niihin lapsenlapsiin myös.

Mun vanhemmat oikeasti ON orjuuttajasadistit, en todellakaan ole valehdellut ketjussa tästä, vaan puhun totisinta totta. Ja ne mun vanhemmat inhoaa lapsianikin, koska ne ovat minun (arvottoman, huonon) lapsia. Eivät siis arvokkaita, saati kiinnostavia.

Koska vanhempni eivät ole halunneet koskaan tavata lapsiani (pari kertaa ovat nähneet jossain suvun juhlissa, häät tms) niin ei heillä ole mitään kiintymystä eikä he tiedä tippakaan mitä on olla isovanhempi. Siksi he sitten toimivat silla ainolla tavalla minkä osaavat : haukkuvat ja arvostelevat.

Vielä ensimmäisinä vuosina lähetin kuvia lapsistani ja naiivisti toivoin että ehkä he muuttuvat ja alkavatkin kiinnostua! Mutta väärässä olin. Kuvat haukuttiin aina. Siis siihen tyyliin että pojalasi on ihan yhtä ruma naama kuin sulla, ettei vaan tuolla tytöllä ole kehitysvamma kun on niin oudon näköinen jne. Eli soittivat saatuaan kuvat ja v*ttuilivat.

Mulle on ollut valtava suru se että lapsillamme ei ole ollenkaan isovanhempia. Tunnen häpeää ja huonommuutta.

Meillä molemmat isovanhemmat on juuri suurta ikäluokkaa ja tylyjä. Siinä missä omat vanhemmat oli väkivaltaisia ja orjuuttajia niin puolison vanhemmat toisella lailla ilkeitä, henkistä väkivaltaa ja piittaamattomuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika rajoittunutta joidenkin ihmisten kognitiivinen kapasiteetti ja looginen päättelykyky nykyään. Jos toisten kuvaukset eivät vastaa omaa lapsuutta, päätelmänä on,367

että ne eivät voi olla totta.

Huomaatteko mitään puutteita tuossa logiikassa?

Oletko sinä niin sinisilmäinen, että uskot satavarmasti, että kaikki vauvapalstalla kirjoitetut jutut on totta? Minusta myös sinun ajattelutapasi on aika rajoittunutta. Minä uskon että tässä ketjussa monet on totta. Jostain kirjoitustyylistä päättelen, että kerrotaan vähän eri versioita uudelleen saman henkilön toimesta. Saadaan lisää kaltoinkohdeltuja.

Annatko sinä rahasi myös sille fagebook-upseerille, joka sinua rakastaa niin palavasti?

Olen eri.

Minä ajattelen, että lähtökohtaisesti jokainen ihminen puhuu totta. (Vaikka mukaan mahtuisi jotain tarinankertojaa, silti.) Kukaan ei ole pyytänyt minulta rahaa, eikä kukaan ketjussa ole sanonut rakastavansa minua. Upseereitakaan ei ole näkynyt.

Tämä "kerrotaan vähän eri versioita". Täällä on usea henkilö, joka keskustelee ja kommentoi. Ehkä tulee mieleen jotain muuta? Ehkä on samantyyppisiä kokemuksia? Erilaisistakin saa kertoa, perspektiivejä on laidasta laitaan. Kaikkien lapsuus ei ole joko tai.

Tässä ei nyt kuitenkaan olla missään käräjäoikeudessa tai kirkossa, niin miten se uskominen liittyy mihinkään. Tai mitä se epäluuloisuus ja toisten kokemuksien totuudenmukaisuuden arviointi hyödyttää? Jos joku kokisi asiakseen provoilla satuilemalla, se ei ole minun ongelmani vaan hänen.

Kaikkien kirjoittajien älyllinen kapasiteetti riittää keskusteluun ja ajatustenvaihtoon. Tieteellinen tämä ei ole, joten jokaisen logiikkakin saa olla mitä vaan. Kai se siinä kehittyy jos tarvii, kun perustelee ajatuksiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika rajoittunutta joidenkin ihmisten kognitiivinen kapasiteetti ja looginen päättelykyky nykyään. Jos toisten kuvaukset eivät vastaa omaa lapsuutta, päätelmänä on,367

että ne eivät voi olla totta.

Huomaatteko mitään puutteita tuossa logiikassa?

Oletko sinä niin sinisilmäinen, että uskot satavarmasti, että kaikki vauvapalstalla kirjoitetut jutut on totta? Minusta myös sinun ajattelutapasi on aika rajoittunutta. Minä uskon että tässä ketjussa monet on totta. Jostain kirjoitustyylistä päättelen, että kerrotaan vähän eri versioita uudelleen saman henkilön toimesta. Saadaan lisää kaltoinkohdeltuja.

Annatko sinä rahasi myös sille fagebook-upseerille, joka sinua rakastaa niin palavasti?

Tässä on ollut useita kommentteja, jotka olisi voineet olla omia kirjoittamiani. En kuitenkaan ole niin dementoinut ettenkö asiaa muistaisi. Ihan samoja kokemuksia kuitenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yllättävää. Minunkin sodankokeneet isovanhempani (-17 ja -25) olivat rakastavia ja lempeitä. Olen aina ihmetellyt, miksi äitini oli sellainen kiusaaja, vaikka oli niin ihanat vanhemmat. Ilmeisesti, koska isäni oli täysverinen persoonallisuushäiriöinen kusipää tyranni, joka rääkkäsi kaikkia. Äiti sitten kiusasi vuorostaan minua, esikoista. On sen itsekin myöntänyt. Tuttu psykologinen ilmiö. Jos joutuu yhdelle alistumaan, kiusaa itseään heikompaa. Ja lapsi potkaisee koiraa.

Mutta että muillakin on sama kokemus: sodankäyneet olivat lapsenlapsille rakastavia. Mutta olivatkohan lapsilleen??

Eivät välttämättä olleet. Omat vanhempani ovat rakastavia ja välittäviä vanhempia (syntyneet 50-luvulla). Isäni on kuitenkin välillä vähän kiihkeä, vaatii koulumenestystä, ja hermostuu todella helposti(+kaikki suihku kyttäämiset jne). Saattaa myös välillä mököttää. Hänellä on myös selvää ahdistuneisuutta, joka ilmenee jatkuvalla työnteolla, koko ajan pitää olla tekemässä jotain.

No isänisä taas oli mitä paras vaari, rauhallinen ja antoi aikaa sekä osteli meille lahjoja. Kuitenkin kun isäni oli pieni, vaari oli kuulemma todella ankara isälle, ei olisi halunnut lasten harrastavan vaikka siinä menestyivät (tämän vuoksi yritti saada meitä lapsia urheiluharrastuksiin), eikä muutenkaan ollu välittävä isä. Siis täydellinen vastakohta meille lapsenlapsille.

Vaari sitten kokee tästä huonoa omatuntoa, jonka vuoksi yrittää sitten hyvittää tämän meille lapsenlapsille. Tästä isä on isälleen sitten katkera, koska häntä ei rakastettu samalla tavalla.

Olen jutellut muutaman vanhemman mummoikäisen kanssa lapsista ja lapsenlapsista. Jotkut, oikeastaan suurin osa, ovat sanoneet, että se lapsenlapsiaika on ollut heille elämän parasta aikaa. Nuoruus meni hankkiessa leipää pöytään, lasten kanssa ei ehtinyt olla ja oli rahapulaa ja muita huolia.

Lastenlasten kanssa oli / oli ollut erilaista. Paljon aikaa, voi nauttia, ei tarvitse komentaa, ei huolehtia toimeentulosta ja saa hemmotella. Ei ole vastuuta eikä kiirettä. Jotkut sanovat myös tuosa että on huono omatunto, kun ei ehtinyt / saanut / osannut olla omien lasten kanssa.

Vaarien kanssa en ole jutellut, mutta ehkä heillä joillakin on ensimmäinen tilaisuus viettää aikaa lasten kanssa. Ehkä aiemmin on ollut työkiireet, ja vaimo hoitanut lapset. Eikä tunteista ole puhuttu, tuntuu että se on nykyäänkin miehille vaikeaa. On tosi surullista, että he eivät pysty sanomaan aikuisille lapsilleen, jos rakastavat heitä.

Olen nainen ja minulle tunteiden ilmaisu on ollut aina vaikeaa. Olen joutunut opettelemaan halaamisesta alkaen silmiin ja ilmeisiin. En vieläkään osaa kunnolla puhua tunteista. Silti tunnen ja rakastan. Joskus se pitää vaan sanoa ääneen, vaikka tuntuisi miten oudolta.

On mahdollista joo, että lapsenlpset pehmentävät kovia ja tylyjä vanhuksia.

Mutta erittäin usein sadistivanhemmat ei välitä lainkaan lapsenlapsista eivätkö oöe niiden elämässä mukana. Ja se viha ja kiusanteko kohdistuu niihin lapsenlapsiin myös.

Mun vanhemmat oikeasti ON orjuuttajasadistit, en todellakaan ole valehdellut ketjussa tästä, vaan puhun totisinta totta. Ja ne mun vanhemmat inhoaa lapsianikin, koska ne ovat minun (arvottoman, huonon) lapsia. Eivät siis arvokkaita, saati kiinnostavia.

Koska vanhempni eivät ole halunneet koskaan tavata lapsiani (pari kertaa ovat nähneet jossain suvun juhlissa, häät tms) niin ei heillä ole mitään kiintymystä eikä he tiedä tippakaan mitä on olla isovanhempi. Siksi he sitten toimivat silla ainolla tavalla minkä osaavat : haukkuvat ja arvostelevat.

Vielä ensimmäisinä vuosina lähetin kuvia lapsistani ja naiivisti toivoin että ehkä he muuttuvat ja alkavatkin kiinnostua! Mutta väärässä olin. Kuvat haukuttiin aina. Siis siihen tyyliin että pojalasi on ihan yhtä ruma naama kuin sulla, ettei vaan tuolla tytöllä ole kehitysvamma kun on niin oudon näköinen jne. Eli soittivat saatuaan kuvat ja v*ttuilivat.

Mulle on ollut valtava suru se että lapsillamme ei ole ollenkaan isovanhempia. Tunnen häpeää ja huonommuutta.

Meillä molemmat isovanhemmat on juuri suurta ikäluokkaa ja tylyjä. Siinä missä omat vanhemmat oli väkivaltaisia ja orjuuttajia niin puolison vanhemmat toisella lailla ilkeitä, henkistä väkivaltaa ja piittaamattomuutta.

Ei minulla ole mitään tarvetta epäillä sitä mitä sanot. Olen surullinen puolestasi, ja lastesi puolesta myös. Olen tavannut tällaisia ihmisiä ja tiedän että heitä on olemassa.

No sehän se onkin, nämä kiusaajat/orjuuttajat/pahoinpitelijät joists on ketjussa puhuttu, ovat just niitä jotka kieltäytyy isovanhemmuudesta. Eli niitä ”emme auta missään koskaan, hoida itse omat lapsesi”.

Kaikki tuttavat joilla on samanlainen orjaleirilapsuus kuin minulla oli, ovat myös minun laillani siinä tilanteessa että nämä orjuuttajat ovat kieltäytyneet isovanhemmuudesta.

Loogista se sinällään on, jos omaa lastaan inhoaa ja vihaa, miten se inhotun lapsen lapsi olisi muka rakas ja ihana. Ja varsinkin kun moni suur-ikäluokkalainen ei edes pitänyt ollenkaan lapsista, mutta oli ”pakko” tehdä niitä silti.

Ja jos vien ajatusta pidemmälle: TÄMÄ on yksi iso syy miksi syntyvyys on romahtanut. Kun tietää että omat vanhemmat ei ole apuna, ei ole mitään tukiverkko, kaikki pitää jaksaa täysin yksin ilman hetkenkään apua.

Olen omat lapseni tehnyt totaalitukiverkottomana, kummatkaan kiusaaja-isovanhemmat ei ole elämässämme mitenkään mukana. On aivan hemmetin raskasta, yhtä ainoaa kertaa ei olla saatu mitään apua mistään koskaan, ja vielä pahempaa on se että suku puutuu kokonaan. Lapsille ei ole ”juuria” eikä oikein ketään sukulaista missään.

Tuo raivosiivoaminen/marttyyrius on näköjään yleistä.

Ja perinne elää, vaimoni on työtön ja lauantaina aamulla alkaa tämä. Ei ota apua vastaan, kauhea meteli siivoamisessa, sitten marttyroituu ja viikon voikin taas vetää lonkkaa, kun mitä järkeä olisi tehdä mitään kun kukaan ei näe. Ja meillä on varsin siistiä kun viikolla kaikki siivoaa omat jälkensä jne, mutta tämä lauantai aamun show on aina pakollinen, tärkeintä on meteli ja raivoaminen, laadulla ei ole merkitystä.

Ja ymmärrän että taustalla on varmaan masennusta ja muuta, mutta en voi pakottaa hakemaan apua vaikka kehoittanut olenkin.

Ahkera Liisa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika usein oli, ettei koulun jälkeen voinut olla kavereiden kanssa, vaan täytyi mennä kotiin siivoomaan yms. Viikonloppuisin ei voinut nukkua myöhään, kun äitiä vitutti katsella makoilua. Olihan siinä paljon muutakin ja nykyään ei ollakkaan enää tekemisissä.

Jos äitiäsi tai ketä tahansa vituttaa se on hänen ongelmansa jolle sinä et voi mitään, hänen täytyy itse selvitä vitutuksestaan. Vitutus on tunne etkä ole vastuussa toisen tunteista enää aikuisena.

Jos ei tanssinut äidin pillien mukaan, niin itse siitä kärsi. Lapsi on melko riippuvainen vanhemmistaan esim kovin monella lapsella ei ole mahdollisuutta ostaa omaa puhelinta ja maksaa omaa liittymää, joten puhelin oli helppo ottaa pois, kun "vanhemmat sen on maksanut ja maksaa liittymän". Sama netin kanssa. Tarpeeksi kun laitoit vastaan, niin kotiarestihan siitä tuli ja saatto se puhelinkin lähtee, ettei voi olla yhteyksissä keneenkään. Muu perhe saattoi syödä jotain hyvää ruokaa, mutta minulta se kiellettiin, kun olinhan ollut niin veemäinen, kun en aina noudattanut ihan kaikkia käskyjä.

Maaseudulla joutui kaikkiin töihin ottamaan osaa jo hyvinkin nuorena, oliko se huono asia, ei mun mielestä oppi ainakin sen että työtä tekemällä rahaa saadaan elämiseen.

Vierailija kirjoitti:

Ahkera Liisa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika usein oli, ettei koulun jälkeen voinut olla kavereiden kanssa, vaan täytyi mennä kotiin siivoomaan yms. Viikonloppuisin ei voinut nukkua myöhään, kun äitiä vitutti katsella makoilua. Olihan siinä paljon muutakin ja nykyään ei ollakkaan enää tekemisissä.

Jos äitiäsi tai ketä tahansa vituttaa se on hänen ongelmansa jolle sinä et voi mitään, hänen täytyy itse selvitä vitutuksestaan. Vitutus on tunne etkä ole vastuussa toisen tunteista enää aikuisena.

Jos ei tanssinut äidin pillien mukaan, niin itse siitä kärsi. Lapsi on melko riippuvainen vanhemmistaan esim kovin monella lapsella ei ole mahdollisuutta ostaa omaa puhelinta ja maksaa omaa liittymää, joten puhelin oli helppo ottaa pois, kun "vanhemmat sen on maksanut ja maksaa liittymän". Sama netin kanssa. Tarpeeksi kun laitoit vastaan, niin kotiarestihan siitä tuli ja saatto se puhelinkin lähtee, ettei voi olla yhteyksissä keneenkään. Muu perhe saattoi syödä jotain hyvää ruokaa, mutta minulta se kiellettiin, kun olinhan ollut niin veemäinen, kun en aina noudattanut ihan kaikkia käskyjä.

Lapsi on suojaton tuollaisessa perheessä, en muuta ratkaisua keksi kuin pyrkiä eroon vanhemmista heti kun se on mahdollista. Jäähän sitä omaa elämää vielä jäljelle.

Vierailija kirjoitti:

vm88 kirjoitti:

Meillä sai onneksi viikonloppunakin nukkua pitkään ja arkenakin äiti kävi pari kertaa ovella patistelemassa ennen kuin piti nousta. Äiti oli lempeä vaikka kavereideni mielestä oli jyrkkä kun ei antanut kaivaa kuoppia nurmikolle. Konsolipelejä sai pelata ja luin paljon kirjoja ja leikin naapurin lasten kanssa. Läksyt tein ennen nukkumaan menoa ja veli aamulla ennen kouluun lähtöä kun vanhemmat eivät pahemmin valvoneet sitä. Ihan hyvin koulussa pärjättiin.

Ongelmana oli isän etäisyys. Hän oli koko ajan töissä ja kun oli kotona rakensi tai korjasi jotain. Tehtiin ulkona yhdessä asioita mutta isän kanssa ei koskaan puhuttu läheisesti. Isä ei myöskään koskaan tullut lohduttamaan vaan aina äiti. Nyt iskä on alkoholisti ja välttelee edelleen vaikeammista asioista puhumista ja kieltää ongelmansa..

Omille lapsilleni en toivoisi samanlaista isää.

Ihan kuin olisin itse kirjoittanut tämän, paitsi että olen syntynyt 1987.

Ei meilläkään ikinä läksyjen tekemisestä vanhemmat kantaneet huolta. Kerran kysyin äidiltä miksi eivät koskaan kysy läksyistä, niin äiti vastasi jotenkin, että luottavat että hyvänä oppilaana hoidan kyllä kouluni itse.

Isäni on alkoholisti, mutta ei ole koskaan ollut väkivaltainen tai mitenkään ilkeä. Hän ei vain ole ikinä ollut meille lapsille läsnä. Mistään tärkeistä ja vakavista asioista ei ole koskaan puhuttu. Edes allekirjoitusta ei voinut laittaa lapsen koepaperiin, kehotti vain viemään kokeen äidin allekirjoitettavaksi.

Mieheni perheessä halaillaan perheenjäseniä tavatessa. Mies käy jopa halaamassa isäänsä, kun menee pitkästä aikaa kylään. Minä en ole koskaan halannut ketään perheenjäsentäni, paitsi äitiä lapsena. En voisi kuvitellakaan, että näin yli kolmekymppisenä menisin halaamaan vanhempiani tai sisaruksiani. Meillä ei ikinä kotona kosketettu. En ole koskaan nähnyt edes vanhempieni halaavan toisiaan tai osoittavan toisilleen mitään lämpimiä tunteita.

Minulla on nyt aikuisena isoja vaikeuksia parisuhteessa, kun en osaa antaa enkä vastaanottaa läheisyyttä tai rakkautta toiselta ihmiseltä. Kissat ja koirat ovat aina lapsuuden perheessä olleet ne, joita on paijattu ja hellitty, heille on osoitettu rakkautta, ei ihmisille.

Samaistun myös kertomaasi. Meilläkään ei koskaan halattu tai koskettu, paitsi sen muistan että äiti luki iltasatuja niin että oltiin vierekkäin sängyllä. Kiintymystä ei osoitettu sanoin eikä kosketuksella. Ehkä sitten lahjoilla ja rahalla, joita ei paljoa tullut muutenkaan. Tämä oli minun normaali lapsuus ja luulin silloin että kaikilla on ainakin lähes samanlaista. Ei siis mikään kauhea mutta ei kovin rakastavakaan. Ehkä tämä on se neutraali niinkuin joku aiemmin sanoi. Ja olen varma että isäni oli alkoholisti jo silloin kun asuin kotona, mutta ei koskaan lasten nähden juonut kännejä. Isä ei koskaan vihastutti tai itkenyt tai no 1-2 kertaa koko lapsuuteni aikana. Koska en ollut tottunut siihen niin aloin itkeä pelkästä järkytyksestä että isälläkin on yhtäkkiä tunteet. Niin ja nyt aikuisena minulla on olemattomat suhteet sisaruksiini. En osaa osoittaa heitä kohtaan kiintymystä enkä edes osaa olla kunnolla täti sisarusten lapsille.

Suosittelen lukemaan Tunne Lukkosi -kirjan ja tekemään testin tunnelukoista. Kirja käsittelee juuri lapsuuden kokemusten vaikutuksia aikuisuuteen.

En tiedä miten tämän toteuttaisi, mutta jotenkin pitäisi päästä tuosta myytistä että ”jokainen vanhempi aina rakastaa ja haluaa parasta lapselleen”. Se kun ei alkuunkaan pidä paikkaansa kaikkien vanhempien kohdalla.

Nimittäin nyt kun tuo luulo on yleinen, niin AINA sitten vähän tuntemattomampi ihminen tekee sen päätelmän että se aikuinen LAPSI on tehnyt jotain väärää jos suhteet vanhempiin on poikki.

Nykyään olen oppinut vaikenemaan visusti siitä että välini on poikki orjuuttajavanhempiin. Mutta nuorempana en tajunnut että asia pitää salata, silloin saatoin avoimemmin kertoa että emme ole väleissä. Ja oikeasti n 99% kerroista se vastapuoli syytti heti automaattisesti minua! Heti tuli kommenttia että olit varmaan kamala teininä, oletko hummannut vanhempiesi rahat, mitä olet oikein tehnyt vanhemmillesi, miten sain pilattua välisi, oletko ollut juoppo tai narkki, jne jne. Aina oli siis heti oletus että MINÄ olen tehnyt jotain törkeää.

Törkeitä oli ainoastaan väkivaltaiset sadistiset vanhempani. Minä olin kilteistä kiltein, ahkera, tunnollinen lapsi joka kaikin tavoin yritti miellyttää julmia vanhempaan.

Näin ei saisi olla. Enemmän pitäisi oletuksen olle se että vika on vanhemmissa, sillä KUKAAN ei katko välejä heppoisin syin. Ilman muuta hyviin vanhempiin haluaa läheiset välit. Ja jos välejä ei olen niin kyllä useinmiten syy on julmat vanhemmat.

Mutta tässäkin ketjussa on tuota vähättelyä. Että vika onkin muka lapsissa. Että ne vanhemmat kuitenkin tarkoitti hyvää.

Mun vanhemmat kyllä tietoisesti tarkoitti ihan pelkkää pahaa.

vm88 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

vm88 kirjoitti:

Meillä sai onneksi viikonloppunakin nukkua pitkään ja arkenakin äiti kävi pari kertaa ovella patistelemassa ennen kuin piti nousta. Äiti oli lempeä vaikka kavereideni mielestä oli jyrkkä kun ei antanut kaivaa kuoppia nurmikolle. Konsolipelejä sai pelata ja luin paljon kirjoja ja leikin naapurin lasten kanssa. Läksyt tein ennen nukkumaan menoa ja veli aamulla ennen kouluun lähtöä kun vanhemmat eivät pahemmin valvoneet sitä. Ihan hyvin koulussa pärjättiin.

Ongelmana oli isän etäisyys. Hän oli koko ajan töissä ja kun oli kotona rakensi tai korjasi jotain. Tehtiin ulkona yhdessä asioita mutta isän kanssa ei koskaan puhuttu läheisesti. Isä ei myöskään koskaan tullut lohduttamaan vaan aina äiti. Nyt iskä on alkoholisti ja välttelee edelleen vaikeammista asioista puhumista ja kieltää ongelmansa..

Omille lapsilleni en toivoisi samanlaista isää.

Ihan kuin olisin itse kirjoittanut tämän, paitsi että olen syntynyt 1987.

Ei meilläkään ikinä läksyjen tekemisestä vanhemmat kantaneet huolta. Kerran kysyin äidiltä miksi eivät koskaan kysy läksyistä, niin äiti vastasi jotenkin, että luottavat että hyvänä oppilaana hoidan kyllä kouluni itse.

Isäni on alkoholisti, mutta ei ole koskaan ollut väkivaltainen tai mitenkään ilkeä. Hän ei vain ole ikinä ollut meille lapsille läsnä. Mistään tärkeistä ja vakavista asioista ei ole koskaan puhuttu. Edes allekirjoitusta ei voinut laittaa lapsen koepaperiin, kehotti vain viemään kokeen äidin allekirjoitettavaksi.

Mieheni perheessä halaillaan perheenjäseniä tavatessa. Mies käy jopa halaamassa isäänsä, kun menee pitkästä aikaa kylään. Minä en ole koskaan halannut ketään perheenjäsentäni, paitsi äitiä lapsena. En voisi kuvitellakaan, että näin yli kolmekymppisenä menisin halaamaan vanhempiani tai sisaruksiani. Meillä ei ikinä kotona kosketettu. En ole koskaan nähnyt edes vanhempieni halaavan toisiaan tai osoittavan toisilleen mitään lämpimiä tunteita.

Minulla on nyt aikuisena isoja vaikeuksia parisuhteessa, kun en osaa antaa enkä vastaanottaa läheisyyttä tai rakkautta toiselta ihmiseltä. Kissat ja koirat ovat aina lapsuuden perheessä olleet ne, joita on paijattu ja hellitty, heille on osoitettu rakkautta, ei ihmisille.

Samaistun myös kertomaasi. Meilläkään ei koskaan halattu tai koskettu, paitsi sen muistan että äiti luki iltasatuja niin että oltiin vierekkäin sängyllä. Kiintymystä ei osoitettu sanoin eikä kosketuksella. Ehkä sitten lahjoilla ja rahalla, joita ei paljoa tullut muutenkaan. Tämä oli minun normaali lapsuus ja luulin silloin että kaikilla on ainakin lähes samanlaista. Ei siis mikään kauhea mutta ei kovin rakastavakaan. Ehkä tämä on se neutraali niinkuin joku aiemmin sanoi. Ja olen varma että isäni oli alkoholisti jo silloin kun asuin kotona, mutta ei koskaan lasten nähden juonut kännejä. Isä ei koskaan vihastutti tai itkenyt tai no 1-2 kertaa koko lapsuuteni aikana. Koska en ollut tottunut siihen niin aloin itkeä pelkästä järkytyksestä että isälläkin on yhtäkkiä tunteet. Niin ja nyt aikuisena minulla on olemattomat suhteet sisaruksiini. En osaa osoittaa heitä kohtaan kiintymystä enkä edes osaa olla kunnolla täti sisarusten lapsille.

Suosittelen lukemaan Tunne Lukkosi -kirjan ja tekemään testin tunnelukoista. Kirja käsittelee juuri lapsuuden kokemusten vaikutuksia aikuisuuteen.

Tunne lukkosi (ja jatko-osa) ovat aika hyödyttömiä. Ne kertovat mikä se lukko tai lukot on, mutta mitään ohjeita ei ole miten niistä pääsee eroon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahkera Liisa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahkera Liisa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahkera Liisa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahkera Liisa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahkera Liisa kirjoitti:

<<Mikä saa sinut epäilemään, että ihmiset täällä valehtelisivat ja keksisivät juttuja omasta päästään?>>

Mielenterveys ongelmien vuoksi. Kaunoja ryhmää kohtaan esim, täällä leimattiin kaikki suuren ikäluokan vanhemmat sadisteiksi. Seksuaaliset fetissit myös saattavat olla syynä valehteluun-

Ymmärrän, mitä tarkoitat kaunoilla ja leimaamisella, jotkut muutkin pahastuivat samasta.

Haluaisitko vielä vastata noihin muihin kysymyksiin?

Ajatusleikkinä vielä yksi kysymys. Onko ihan reilua sinulta leimata kaikki kokemuksistaan kertoneet ihmiset mielenterveysongelmaisiksi, entäpä jos porukassa onkin joku sellainen, joka puhuu totta? Useampia jotka puhuvat? Ja jos sitten potkit maassa makaavia?

En minä eikä kukaan voi tehdä diagnoosia että joku olisi mt-ongelmainen ilman että hän tapaa ihmisen ja hänellä on koulutus mt ongelmista. Esitin epäilyni en leimannut ketään mt-ongelmaiseksi.

Olen aina pitänyt itseäni huonompana, sosiaalisilta kyvyiltäni heikolta, köyhempänä kuin muita mutta pienellä terapialla huomasin että olin erehtynyt, en minä muita huonompi ole en tosin muita parempikaan niin että jos joku arvostelee sinua muista, hän on ehkä erehtynyt,

Minä olen ok - Sinä olet ok

transaktioanalyysin johtoajatus

Ok, ymmärrän mitä tarkoitit. Ymmärrän myös, että et välttämättä tarkoittanut loukata ketään. Mutta..onko mahdollista, että olet erehtynyt, ja ainakin osa täällä kirjoitetusta olisi totta? Eikö heistä tuntuisi siltä, että potkit maassa makaavaa, kun epäilet, että he sepittävät kertomuksia?

Minusta ei tunnu siltä, että arvostelisit minua, mutta ei se minun itsetuntoni päälle kävisi. Kysyn nyt tavallaan muoden puolesta.

On todennäköistä että olen erehtynyt, syynä heikot tiedot maassa makaavien tilasta.

Koska tämä on netti, etkä sinä ole terapeutti, lopputulema on mielestäni tämä: usko, kun maassa makaava sanoo olevansa loukkaantunut, äläkä kokeile jalalla. Hän ei ymmärrä, että yrität saada hänet potkaisemalla ylös.

Kun et voi saada faktaa, luota todennäköisyyteen että hän puhuu totta. Jos hän on oikeasti loukkaantunut, satutat häntä lisää kun potkaiset.

Tulkitsin maassa makaavan motiiviksi saattaa suuret ikäluokat huonoon valoon en avunpyyntö nä

Totta, me kaikki tulkitsemme asiat oman kokemuksen mukaan, mutta oma kokemus on aina subjektiivinen. Kuten viisas vanha mies tietää.

Minä tulkitsen niin, että pari kirjoittajaa niputti koko ikäluokan samaan. Ehkä se on tapa prosessoida asiaa? Heidän vanhempansa olivat kohdelleet heitä huonosti, heitä on useita. He vertaavat omia kokemuksiaan. Se motiivi on silti niissä kokemuksissa, ja kokemusten jakamisessa, ja niissä suuret ikäluokat näyttäytyvät suurimmalta osalta huonossa valossa.

Suuriin ikäluokkiin kuuluvista monilla oli minun mielestäni huono tapa kasvattaa, mutta tapa oli sen ajan tiedon mukainen. En usko, että kaikki olisivat tehneet tahallaan väärin. Osa teki, kuten osa tekee nykyäänkin. Osa oli ehkä itse traumatisoituneita, eivätkä he ymmärtäneet tekevänsä väärin.

Saattaa olla, että meidän lapsemme, seuraava sukupolvi, arvostelee meitä kokonaisena ikäluokkana. Osa heistä on vihaisia, osan mielestä kasvatimme hyvin, osa ymmärtää, mutta ei hyväksy. Ja meidän on se pureskeltava ja nieltävä, koska emme muutakaan voi.

Omat vanhempani olivat maan hiljaisia, arkoja, alistettuja. Roolit olivat up side down, olin hyvin nuorena enemmän aikuinen kuin vanhempani, vaikea ymmärtää että joku pelkää vanhempiaan.

Kuule, jos olet saanut turpaasi koko lapsuuden ja nuoruuden ja vielä AIKUISENAKIN, ja tiedät että se hyökkäys voi tulla milloin vaan ilman syytä, niin takaan että sinäkin pelkäisit.

Mulla on oikeasti se tilanne että henki voi mennä oman vanhemman kanssa. En voi käydä siellä viittä minuuttiakaan. Niin aggresssivinen ja arvaamaton on.

Tuossa äskeisessä hyvin huomaa että Ahkera-Liisa on mies. Yleensä mies pystyy jossain vaiheessa antamaan takaisin pieksävälle isälleen. Nainen ei usein pysty. Mun isä on 77 ja edelleen isokokoinen ja vahva, itse olen lyhyt ja pieni nainen. Edelleen saan pelätä sen kimppuunkäymisiä. Ei jäänyt lapsuuteen nuo kiinnikäymiset.

Minä ymmärrän. Vaikka aikuisena ei tarvitsikaan pelätä, se pelko voi silti olla läsnä. Nujerrettu, alistettu ja mitätöity.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä miten tämän toteuttaisi, mutta jotenkin pitäisi päästä tuosta myytistä että ”jokainen vanhempi aina rakastaa ja haluaa parasta lapselleen”. Se kun ei alkuunkaan pidä paikkaansa kaikkien vanhempien kohdalla.

Nimittäin nyt kun tuo luulo on yleinen, niin AINA sitten vähän tuntemattomampi ihminen tekee sen päätelmän että se aikuinen LAPSI on tehnyt jotain väärää jos suhteet vanhempiin on poikki.

Nykyään olen oppinut vaikenemaan visusti siitä että välini on poikki orjuuttajavanhempiin. Mutta nuorempana en tajunnut että asia pitää salata, silloin saatoin avoimemmin kertoa että emme ole väleissä. Ja oikeasti n 99% kerroista se vastapuoli syytti heti automaattisesti minua! Heti tuli kommenttia että olit varmaan kamala teininä, oletko hummannut vanhempiesi rahat, mitä olet oikein tehnyt vanhemmillesi, miten sain pilattua välisi, oletko ollut juoppo tai narkki, jne jne. Aina oli siis heti oletus että MINÄ olen tehnyt jotain törkeää.

Törkeitä oli ainoastaan väkivaltaiset sadistiset vanhempani. Minä olin kilteistä kiltein, ahkera, tunnollinen lapsi joka kaikin tavoin yritti miellyttää julmia vanhempaan.

Näin ei saisi olla. Enemmän pitäisi oletuksen olle se että vika on vanhemmissa, sillä KUKAAN ei katko välejä heppoisin syin. Ilman muuta hyviin vanhempiin haluaa läheiset välit. Ja jos välejä ei olen niin kyllä useinmiten syy on julmat vanhemmat.

Mutta tässäkin ketjussa on tuota vähättelyä. Että vika onkin muka lapsissa. Että ne vanhemmat kuitenkin tarkoitti hyvää.

Mun vanhemmat kyllä tietoisesti tarkoitti ihan pelkkää pahaa.

Lapsissa ei koskaan ole vikaa, on aivan oikein ja sallittua katkaista välit vanhempiinsa, täytyy kuitenkin antaa vanhemmille mahdollisuus puolustautua, niinhän oikeudessakin on. Luonnevikaiset narsistit voi hylätä ilman selityksiä. Hyvin nuorena harvalla on taitoa ja rohkeutta tehdä tätä siksi usein hakee tukea ympäristöstä josta on vaikea sitä saada. Raamatussakin käsketään kunnioittamaan vanhempiaan.

Hämmentävää miten hulluja vanhempia on olemassa. Omani olivat alkoholismista huolimatta siltikin näemmä siedettäviä.

Okei, neulomista ei sitten meillä enää katsota työksi vaan lorvailuksi.

T: Todella sairas isäsi