Lue keskustelun säännöt.
Muita jotka eivät saaneet olla lapsena/teininä hetkeäkään rauhassa, aina olisi pitänyt olla tekemässä jotakin
Olisi ollut niin ihanaa esimerkiksi nukkua viikonloppuisin pidempään. Mutta ei, isä laittoi radion täysille klo 6.00 ja 10 minuutin sisään oli oltava aamiaisella tai jäi ilman. Olin intohimoinen lukija, mutta sekin suunnilleen demonisoitiin. Kun luin Neiti etsivää säkkituolissani, isän naama oli oven välissä "Ei päivisin lojuta, mene katsomaan tarvitseeko äiti apua keittiössä, jos ei, kerää risut pihalta"
Aina piti olla tekemässä jotain. Joskus sujautin kirjan paidan alle ja livahdin latoon lukemaan. Veljet saivat kyllä lorvia pitkin päivää.
Kommentit (1299)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä taas arvostettiin sitä ettei välillä tee mitään, ajattelee vaan. Molemmat vanhemmat akateemikkoja ja itsekkin teen parhaillaan väitöskirjaani. Lukemista arvostettiin, kaikenlaista paikasta toiseen ryntäilyä ja tarpeetonta ahertamista taas pidettiin alemman luokan touhuna. "Kerää risut nyt heti/tyhjennä astianpesukone nyt heti" ovat lauseita, joita et vanhempieni suusta kuulisi koskaan. Ikinä ei ollut kiire minnekkään :)
Nyt tuli paksua puppua.
Suomessa ei ole yhtään akateemikkopariskuntaa.
Väitöskirjaa teet, mutta kirjoitat itsekkin ja minnekään.
Siis olisikohan kirjoittaja tarkoittanut akateemisia eikä akateemikkoja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla ei onneksi ollut kotona asiat noin, mutta miehellä on selvästi ollut. Nyt yrittää iskostaa muhun ja mun elämään tuota samaa pimeää touhua. Aamuisin pitäisi nousta aikaisin ja koko päivä touhottaa jotain. Haluaisin rankan työviikon jälkeen levätä niin ehei onnistu tai olen huono ihminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ahkera Liisa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ahkera Liisa kirjoitti:
Ei 90 luvulla enää kuritettu, sehän kiellettiin 1984
Tuo kielto innosti isääni pieksämään vaan lisää. Ei todellakaan mikään laki estänyt tuota
Mielenterveysongelma hänelle, ei kovin yleistä mutta ikävää
Miten joku on näin naiivi? Luulee että kun laki tuli niin pieksäminen loppui. Ei loppunut meilläkään, ei kellään koulukaverillakaan, vaan jatkui ihan niinkuin ennenkin.
Sitä tapahtuu myös NYKYÄÄN.Miten joku on niin lapsellinen että luulee että tuota lakia noudatetaan?
Tämä!
Olen tuo, joka totesi, että omat vanhemmat ovat syntyneet 60-luvulla ja me lapset 90-luvulla, jolloin fyysinen kurittaminen oli jo kiellettyä. Silti meitä kuritettiin fyysisesti. Sain kaksi kertaa kunnon selkäsaunan, monta kertaa tukkapöllyä ja muutamaan otteeseen luunapin. Kun olin noin 10-vuotias, niin kuulin äidin ja isän keskustelevan keskenään siitä, että fyysinen kurittaminen pitää lopettaa tähän paikkaan. Kokivat siis selvästi jonkinlaisia omatunnontuskia, ja tuon jälkeen en fyysistä kuritusta enää kohdannutkaan. Eivätkä sisarenikaan.
Tiedän, että kumpikin vanhempani oli kohdannut lapsuudessaan fyysistä kurittamista. Toisella vanhemmistani on myös narsisti-alkoholisti isänään. Opitut kasvatustavat ja lapsuustraumat ovat olleet varmasti tiukassa vanhemmissani. Siirsivät sitten niitä omiin lapsiinsa, kunnes tajusivat lopettaa.
Tässä on hieno ja mieltä lämmittävä esimerkki siitä että valistus ja lainsäädäntö vaikuttavat !
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä taas arvostettiin sitä ettei välillä tee mitään, ajattelee vaan. Molemmat vanhemmat akateemikkoja ja itsekkin teen parhaillaan väitöskirjaani. Lukemista arvostettiin, kaikenlaista paikasta toiseen ryntäilyä ja tarpeetonta ahertamista taas pidettiin alemman luokan touhuna. "Kerää risut nyt heti/tyhjennä astianpesukone nyt heti" ovat lauseita, joita et vanhempieni suusta kuulisi koskaan. Ikinä ei ollut kiire minnekkään :)
En jaksa uskoa että Suomessa on akateemikkopariskuntaa.
Vielä erikoisempaa, että akateemikkopariskunta ei ole ajattelun ja lukemisen arvostamisen ohessa onnistunut opettamaan oikeinkirjoitusta jälkikasvulleen.
Vierailija kirjoitti:
Eikö ketään suututa että nuo rääkkääjävanhemmat pääsi kuin koira veräjästä? Tekivät satoja RIKOKSIA (pahoinpitelyt, lapsen kiusaaminen) ja mitään seurauksia ei tullut. Tyytyväisinä porskuttavat ja vielä pätevät että kyllä me oltiin sitten hyviä vanhempia!
Mua suututtaa tässä orjuutetun lapsen asemassa että mitään oikeutta en tule koskaan saamaan.
Voit katkaista yhteydenpidon tai vähentää sen minimiin sadistivanhempiin. Se on sinun oikeutesi ja parannat sillä elämäsi laatua. Kun lapsi ei ole missään tekemisissä vanhempiensa kanssa, kaikki kyllä ymmärtävät, että suhteessa on ja on ollut jotain pahasti vialla. Vaikka vanhemmat valehtelisivat mitä, teot puhuvat aina enemmän kuin sanat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun miehellä oli tuo kasvatus, tosin pihalla sai olla myös omien puuhien parissa, eikä tarvinnut raataa. Sisällä oleilu ei ollut sallittua ja tuo univäkivalta oli käytössä myös. Kun nuorina asuimme hetken kerrostalossa, anoppi oli kauhuissaan, että "kuinka siellä ihminen saa aikansa kulumaan". Noh, lopputulos sitten; miehellä on sekä mieliala, että ahdistuneisuusoireilua, eikä ole keskusteluavulla ja lääkityksellä paljon muuksi muuttunut. Jatkuvasti levoton, uupunut.. Lomat aloitetaan aina jollain autotallin raivosiivoamisella, että sitten voi ansaita itselleen jonkun saunahetken. Töihin palataan uupuneena. Mua väsyttää jo vierestä katsominenkin.
Kuulostaa valitettavan tutulta. Kesälomat pitäisi viettää aina työleirillä kotona. Lepäily on kielletty. Verenmaku suussa koko loman ja sitten uupuneena takaisin töihin. Sairasta. Kyllä elämästä pitäisi nauttiakin.
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei onneksi ollut kotona asiat noin, mutta miehellä on selvästi ollut. Nyt yrittää iskostaa muhun ja mun elämään tuota samaa pimeää touhua. Aamuisin pitäisi nousta aikaisin ja koko päivä touhottaa jotain. Haluaisin rankan työviikon jälkeen levätä niin ehei onnistu tai olen huono ihminen.
Tämä tärkeä pointti onkin tullut muutamaan kertaan. Kuinkahan monta turhaa riitaa on riidelty perheissä tämän takia ymmärtämättä, että tässä ei olekaan kyse luonteenpiirteistä ja eroista, vaan niin syvällä olevasta kasvatuksesta, että se vaikuttaa kaikkeen?
Että sen sijaan, että keskustellaan siitä, että sinä olet touhu ja sinä olet laiska, päästäisiinkin juttelemaan siitä, mikä tarve on touhottamisen takana. Että miksi harmittaa, jos toinen jää lepäilemään. Minunkin mieheni on selkeästi aktiivisempi kuin minä, mutta ei häntä haittaa puuhailla puutarhassa vaikka, kun minä otan päikkärit. Enää.
Mekin nimittäin olemme vuosien varrella joutuneet perkaamaan sitä, mikä tekeminen on omaa kivaa puuhaa ja mikä sitä, mikä vain prkele pitää hampaat irvissä. Molemmilla takana tätä lapsuudenkodin pakkosuoritusta, minulla vähän pahemmin kuin hänellä. Ehkä hän sen vuoksi on meistä se aktiivisempi??
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Valitettavasti liian monessa suomalaisperheessä oli vielä (ainakin) 1980-luvulla kasvatusmetodina vanha sananlasku: "Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan, mutta joka häntä rakastaa, se ajoissa kurittaa". Toinen vastaava oli: "Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee". Ja tämä kasvatusmetodi teki muutamasta luokkatoveristani heikkoitsetuntoisia ja aloitekyvyttömiä jotka ovat ikävä kyllä tätä nykyä mielenterveysongelmaisia ja yksi on jo siirtynyt toiseen ulottuvuuteen. Erityisen tyrmistynyt olen siitä että kun eräs heistä joutui ensimmäistä kertaa psykiatrian klinikalle niin isältään oli tullut kommenttina "Heikot sortuu elon tiellä!" Itselläkin vanhemmat tunsivat kyseiset sananlaskut mutta kurinpito oli kuitenkin asiallista eikä kotitöitä vaadittu tekemään lumitöitä, ruohonleikkuuta tai oman huoneen siivousta enempää.
Tämä on ihan omaa mutuilua eikä mitään faktaa, mutta näkemäni ja kokeman perusteella tämä ketjussa kuvattu ankara, alistava, jatkuvaan ahkerointiin kannustava kasvatus nimenomaan ruokkii laiskuutta, saamattomuutta ja lepäämisen tarvetta sitten myöhemmällä iällä. Tarkoitan tällä siis sitä, että kannustavammin ja hellemmin kasvatetut lapset vaikuttavat innostuneemmilta, tehokkaammilta ja pärjäävimmiltä kuin he, joita on henkisesti (ja joskus fyysisestikin) ruoskittu koko lapsuuden ajan. Alistavassa ja patistavassa ympäristössä elänyt lapsi on aikuisena ihan loppu, ei jaksa enää.
Vanhemmat siis ajavat tuollaisella pakkoahkerointiin patistamisella, väkipakolla kukonlaulunaikaan heräämisellä ja haukkumisella lapsensa uupumukseen, mikä johtaa taas "laiskotteluun" ja tehottomuuteen. Saattavat siis ihan itse lapsensa ns. laiskoiksi sairaalla kasvatusmetodillaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onhan tuo nyt tiedätte kai mistä jos ei saa edes 10 nukkua viikonloppuna. Ja tyyliin tunnin nyt voi autella mutta ei koko päivää.
Vierailija kirjoitti:
Ahkera Liisa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ahkera Liisa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ahkera Liisa kirjoitti:
Ei 90 luvulla enää kuritettu, sehän kiellettiin 1984
Tuo kielto innosti isääni pieksämään vaan lisää. Ei todellakaan mikään laki estänyt tuota
Mielenterveysongelma hänelle, ei kovin yleistä mutta ikävää
Miten joku on näin naiivi? Luulee että kun laki tuli niin pieksäminen loppui. Ei loppunut meilläkään, ei kellään koulukaverillakaan, vaan jatkui ihan niinkuin ennenkin.
Sitä tapahtuu myös NYKYÄÄN.Miten joku on niin lapsellinen että luulee että tuota lakia noudatetaan?
Eiköhän nykyään jo noudateta 30 vuoden jälkeen kieltämisestä ja kyllähän nykyään tulee kalliiksi kun tukistamisestakin tulee tuhansien eurojen sakko mutta kaikkia lakeja aina rikotaan siksi meillä on oikeuslaitos.
Ei voi olla totta. Sun on pakko olla jotenkin pumpulin sisällä elämäsi viettänyt. Jos yhtään lukisit uutisia niin tietäisit että vanhemmat pieksää ja mukiloi lapsiaan ihan huolella, ja kyllä, NYKYÄÄN.
Elät jossain sairaassa lahkossa, ei täällä päin lapsia mukiloida.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on kyllä ”hyvä” ketju, aiheesta pitääkin puhua. Niin samankaltaisia asioita kirjoiteltu, mitkä kuuluivat lapsuuteeni/nuoruuteeni, muistot nousevat pintaan, huh.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei onneksi ollut kotona asiat noin, mutta miehellä on selvästi ollut. Nyt yrittää iskostaa muhun ja mun elämään tuota samaa pimeää touhua. Aamuisin pitäisi nousta aikaisin ja koko päivä touhottaa jotain. Haluaisin rankan työviikon jälkeen levätä niin ehei onnistu tai olen huono ihminen.
Tämä tärkeä pointti onkin tullut muutamaan kertaan. Kuinkahan monta turhaa riitaa on riidelty perheissä tämän takia ymmärtämättä, että tässä ei olekaan kyse luonteenpiirteistä ja eroista, vaan niin syvällä olevasta kasvatuksesta, että se vaikuttaa kaikkeen?
Että sen sijaan, että keskustellaan siitä, että sinä olet touhu ja sinä olet laiska, päästäisiinkin juttelemaan siitä, mikä tarve on touhottamisen takana. Että miksi harmittaa, jos toinen jää lepäilemään. Minunkin mieheni on selkeästi aktiivisempi kuin minä, mutta ei häntä haittaa puuhailla puutarhassa vaikka, kun minä otan päikkärit. Enää.
Mekin nimittäin olemme vuosien varrella joutuneet perkaamaan sitä, mikä tekeminen on omaa kivaa puuhaa ja mikä sitä, mikä vain prkele pitää hampaat irvissä. Molemmilla takana tätä lapsuudenkodin pakkosuoritusta, minulla vähän pahemmin kuin hänellä. Ehkä hän sen vuoksi on meistä se aktiivisempi??
Mä olen myöskin nyt vihdoin elämän puolessavälissä ymmärtänyt, että saan ja mulla on oikeus elää omannäköistä elämää, enkä ole siitä tilivelvollinen kenellekään. Ei se turhan touhottaminen kenestäkään parempaa tee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ai jumalauta sama juttu! Mä luin ala-asteella 80-luvulla Neiti Etsivät, Viisikot, Tiina-kirjat, Merja Jalon hevoskirjat jne, lukeminen oli rakkain harrastukseni. Yläasteella 90-luvulla siirryin kaunokirjallisuuden klassikoihin, mm. Dostojevskiä rakastin. Sain ihan mielettömän hyvät eväät opiskeluun lukuharrastuksesta mutta sillä ei ollut mitään arvoa lapsuudessani ja nuoruudessani. Aina olisi pitänyt TEHDÄ jotain vaikka ei asuttu edes missään maatilalla. Mutta oli kasvimaata, yrittitarhaa, perunapeltoa, marjapensaita, omenapuita, ruohonleikkuuta, siivousta, pyykkäämistä, leipomista, säilöntää, sienestämistä jne. mitä olisi pitänyt tehdä niin lomilla kuin viikonloppuisin. Lukemisella ei nähty mitään arvoa. Pilkattiin ja väheksyttiin, "nenä pois kirjasta", "tules tekemään jotain oikeeta", "silmät menee ristiin kun on nokka kirjassa", "taas siellä lorvimassa", "eikö ole parempaa tekemistä kuin lukea".
Vierailija kirjoitti:
Ei oikeastaan tuolla tavoin, mutta lukemista pidettiin meilläkin "hömpötyksenä" Sitä piti hävetä ja lukea salaa. Kun sain kirjastokortin ja äiti löysi sen, sain tukkapöllyä ja kotiarestia, etten menisi kirjastoon. Myös polkupyöräni takavarikoitiin sillä kirjastoon oli 8km matkaa ja se olisi ollut lapselle melko työlästä kävellä edestakaisin. Ihan järjetöntä touhua. Emmekä edes kuuluneet mihinkään ääripään uskontolahkoihin.
Mitä hittoa? Ootko aikuisena kysynyt miksi? Mikä on äitisi koulutustausta?
Vierailija kirjoitti:
Unirytmi on kyllä perinnöllinen ja synnynnäinen ominaisuus. Sitä ei voi harjoittelulla oikein muuksi muuttaa.
Olen vähän eri mieltä, koska vanhemmilla ainakin aivan eri rytmi. Isäni menee joka ilta nukkumaan viimeistään 21.30 ja herää joka aamu ( oli sitten arki tai vapaa) jo kellä 4-5 aikaan. Tämä on ollut ongelma, kun kolisteli todella paljon aamuisin ja herätti minutkin jo monesti ennen kouluun menoa joskus 4 aikaan. Ei ole koskaan yrittänytkään hillitä metelöimistään ja tekee kaikki mahdollisimman kova äänisesti. Joskus oikein tahallaan halusi herättää meidät laiskat( eli silloin työttömän äitini ja minut), kun hän joutuu töihin niin aikaisin lähtemään. Tämä sama homma jatkui sitten viikonloppuisin ja isä tavallaan määräsi sen rytmin. Herätä ei ollut ihan pakko ainakaan aamuyöllä, mutta monesti olin heräillä jo silloin kolistelun myötä. Sitten kun isäni puolestaan meni niin aikaisin nukkumaan niin sitten piti olla todella hiljaa, ettei hän herää.
Äitini menee yleensä nukkumaan joskus 22-22.30 ja nukkuu sinne 7-8 saakka. Itse taas olen sellainen joka tykkää valvoa ja monesti tuli kotona asuessa vähän unta, kun valvoin enemmän ja silti piti herätä aikaisin. Tai ainakin herätettiin kolistelun yms myötä. Meillä ei myöskään ollut sallittua nukkua päivisin. Muuten tuli kommenttia, että oletko kipeä ja isä ihmetteli kuinka nyt päivällä nukutaan. Tämä silloinkin, kun lukiossa tein tehtäviä myöhään ja olin esim yo kirjoituksissa ja nukuin väsyneenä niiden jälkeen. Olisi se mukavaa kun isäni tulikin aiemmin kotiin ja kommentti nukkumisesta tuli taas. Ei sillä ollut väliä, että olin yo-kirjoituksissa monta päivää ja aivan väsynyt silloin. Luin lähes joka yö kokeisiin ja isäni sanoi vaan, kun häiritsin hänen nukkumistaan ( esim kävelemällä liian kovaa), että mene nyt nukkumaan. En vaan voinut, kun läksyt tai lukemiset olivat kesken.
Edelliseen vielä jatkoa.
Tuttua on myös tuo pakollinen ulkona oleminen. Tämä oli pahinta, kun olin lapsi. Sain haukut muidenkin lasten läsnäollessa jos en osannut tarpeeksi aikaisin viedä porukkaa ulos. Meillä oli sijaislapsia hoidossa aina välillä kesäisin ja oikeasti perheemme oli välillä ihan yhtä kaheli kuin näiden "huonoissa perheissä" olevien lasten. Minulle saatettiin huutaa jos tein jotain väärin ja isäni piti mykkäkoulua. Tämä hävetti aina minua, kun otimme lapsia hoitoon ihan sossujen avustuksellakin ( jonkinlaista kesätoimintaa) ja silti perheessämme ajoittain varmasti sama meininki, kun joidenkin lasten kotonakin eli riitelyä ja huutoa. Mitähän ovat meistä kotonaan kertoneet. Tosin heille ei huudettu vain minulle. Lasten meille tuloon oli aina sama peruste, että seuraksi minulle. Tosin tämä tarkoitti sitä, että yli puolet kesästä meni katsoessa näiden lasten perään ja ohjatessa näitä sekä seuraa pitäessä. Jotkut lapset mukavia, mutta eivät kaikki ja hankalaa välillä. Olin siis itse yleensä vanhin (noin 6-11 vuotias silloin) ja tämä toiminta jatkui pitkään. Minulle aika rankkaa siinä mielessä, että lapsia välillä paljon ja aina ei tiennyt miten jokainen tulee toimeen keskenään ja viihtyy meillä, kun heidän taustansakin vaihteli. Onneksi monet mukavia, mutta rankkaa oli vähän minulle, kun introvertti ja vähän ujo olen ollut.
Kesällä olisi ollut mukavaa joskus olla rauhassa. Jälkeenpäin tajusinkin sen, että lapset monesti meillä vaan rahan takia. Seurana olo ei oikein ollut hyvä peruste, koska en kesän aikana ehtinyt paljon edes niitä muutamia kavereitani nähdä, kun olin aina sijaislasten kanssa. Kaverini tästä valittikin. Koulussa olin sitten syksyllä aika pihalla, kun en ollut luokkatovereita kesän aikana juurikaan nähnyt. Eli tavallaan jäin yksinäisemmäksi, kun kesät menivät erossa muista. Kesää odotti aina vähän jännittyneenä, kun tiesi miten se kaikki menee. Voin silti sanoa, että olin aina melko kiltti näille lapsille ja kohtelin hyvin eli en kyllä heille purkanut mitään mielipahaa. Onneksi meille ei koskaan tullut sijaislasta vakituisesti asumaan. Vanhempani kyllä olivat mukana tässä projektissa, mutta onneksi eivät tulleet valituksi. Tämä vaan sen takia, että meillä monet asiat ihan pielessä ja vanhemmat tuskin ovat toimeen tulleet. Minäkin olen jäänyt ilman apua ja olen ollut aina liiankin kiltti. Tähän vielä tukea kaipaava sijaislapsi mukaan niin en tiedä miten olisi käynyt. Mietinkin välillä kuinka typerä täytyy olla, että luulee pystyvänsä sijaisvanhemmaksi jos ei oikein välitä omastakaan lapsesta. Tietenkään he eivät sitä myönnä kunnolla. Onneksi joku ehkä näki totuuden ja lasta ei meille tullut. Ajauduin nyt vähän sivuun ja en viitsi tarkemmin enää kirjoittaa. Itse olen 90-luvulla syntynyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku Rooman keisari tms piti mottonaan lausetta Odient, dum metuant. Eli Vihatkoot, kunhan pelkäävät.
Siinä on tämän koko ketjun kiteytys, joidenkin ihmisten ei vain pitäisi hankkia lapsia ollenkaan. Mikä semmoinen perhe mukamas on, jossa lapset pelkäävät ja inhoavat omia vanhempiaan, koska nämä kohtelevat riippuvassa asemassa olevia omia lapsiaan kaltoin?
Kuitenkin kaiken voittaa rakkaus ja lämmin ymmärtäminen. Vihalla ei oikeasti voita yhtään mitään.
Olet oikeassa. Mutta ajatteles asiaa meidän hakattujen ja alistettujen kannalta. Vanhemmat kiusasi, rääkkäsi ja orjuutti, rikkoivat kaikkia ihmisoikeuksia ja lapsen oikeuksia.
Mutta nyt sitten meidän pitäisi ymmärtää niitä vanhempia ja hoivata heitä kiitollisena kaikesta kaltoinkohtelusta.
Tässäkin ketjussa moni tullut sättimään että mitä muistelette vanhoja, unohtakaa ja alkakaa rakastaa niitä vanhempianne.Vähän sama kuin väkivallan/raiskauksen uhrille sanotaan että ala nyt rakastaa sitä tekijää.
Tarkoitin nimenomaan, että niiden vanhempien täytyisi käsittää, että vain rakkaudella ja ymmärtämisellä saa tuloksia, ei lyttäämisellä ja vihaamaan opettamisella.
Minutkin on lapsuudessa ja nuoruudessa lytätty ja mitätöity, ja kun sitä kuuntelee 20 vuotta ja se vain jatkuu, vaikka on jo muuttanut omilleen, niin kyllähän siinä väkisinkin oppii inhoamaan vastenmielisiä vanhempia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei onneksi ollut kotona asiat noin, mutta miehellä on selvästi ollut. Nyt yrittää iskostaa muhun ja mun elämään tuota samaa pimeää touhua. Aamuisin pitäisi nousta aikaisin ja koko päivä touhottaa jotain. Haluaisin rankan työviikon jälkeen levätä niin ehei onnistu tai olen huono ihminen.
Tämä tärkeä pointti onkin tullut muutamaan kertaan. Kuinkahan monta turhaa riitaa on riidelty perheissä tämän takia ymmärtämättä, että tässä ei olekaan kyse luonteenpiirteistä ja eroista, vaan niin syvällä olevasta kasvatuksesta, että se vaikuttaa kaikkeen?
Että sen sijaan, että keskustellaan siitä, että sinä olet touhu ja sinä olet laiska, päästäisiinkin juttelemaan siitä, mikä tarve on touhottamisen takana. Että miksi harmittaa, jos toinen jää lepäilemään. Minunkin mieheni on selkeästi aktiivisempi kuin minä, mutta ei häntä haittaa puuhailla puutarhassa vaikka, kun minä otan päikkärit. Enää.
Mekin nimittäin olemme vuosien varrella joutuneet perkaamaan sitä, mikä tekeminen on omaa kivaa puuhaa ja mikä sitä, mikä vain prkele pitää hampaat irvissä. Molemmilla takana tätä lapsuudenkodin pakkosuoritusta, minulla vähän pahemmin kuin hänellä. Ehkä hän sen vuoksi on meistä se aktiivisempi??
Mä olen myöskin nyt vihdoin elämän puolessavälissä ymmärtänyt, että saan ja mulla on oikeus elää omannäköistä elämää, enkä ole siitä tilivelvollinen kenellekään. Ei se turhan touhottaminen kenestäkään parempaa tee.
Mä ymmärsin tän vasta 45v ikäisenä. Mun vanhemmat pilasi ja tuhosi koko lapsuuden, nuoruuden, ja melkein aikuisuuden. Vasta tässä keski-iässä sain viimein jotkut ihme voimat asettaa rajat ja kieltäytyä ottamaan jatkuvaa paskaa niskaan, kieltäytyä kuuntelemasta ihan tauotonta haukkumista, nälvimistä, arvostelua ja loukkauksia.
Ne loukkaukset oli ihan sarjatulitusta, siis äiti saattoi soittaa puolen tunnin puhelun ja koko sen ajan vain haukkui mua ja v—ttuili mulle kaikesta. Ja minä vaan siedin.
Arvatkaapa mitä kävi kun ystävällisesti mutta napakasti asetin viimein rajat? Aivan megalomaanisen hirveä narsistiraivari, ja teatraalisesti ja suurieleisesti välit poikki. Odotti varmaan että seuraavana päivänä homma jatkuu ja minä anon anteeksi. Mutta nytpä on mennyt 1,5v ja takaisin en ota enkä anele mitään välien korjaamista. Viimein rauha. Viimein turva.
Kohdallasi on totta, et voi tietää että kaikilla oli noin