Lue keskustelun säännöt.
Kadutko sitä kenet valitsit lapsesi/lastesi isäksi?
Ihmettelijä
25.04.2021 |
Hieman hassusti muotoiltu aloitus, mutta olen pohtinut paljon ilmiötä: moni lapsia saanut pariskunta eroaa. (Toki lapsettomatkin eroaa.) Mutta haluaisin kuulla kokemuksia naisilta siitä, että kaduttaako ei lasten saanti itsessään vaan se millaisen ihmisen kanssa hänet/heidät olet saanut? Tuleeko jälkeenpäin mieleen, että olisi pitänyt jo ennen lasten suunnittelua hoksata, että ei tuon kanssa? Vai paljastuiko miehestä vasta suhteen aikana tekijöitä, jotka sai aikaan sen, että lasten tultua yhdessä ei ollut enää hyvä olla? Tottakai eroon voi johtaa moni tekijä, mutta oon kiinnostunut erityisesti siitä, että mikä sai haluamaan lapsia jonkun kanssa jos se onkin sitten jälkeenpäin kaduttanut. Ja onko vielä jopa sellaista, että olet jo lapsia suunnitellessasi tiennyt, ettei toisen kanssa suhteesta pidemmän päälle tule mitään ja silti lisääntynyt?
Itse olen lapseton sinkku, sivusta seurailen tuttavien ja ystävien edesottamuksia, välillä ihmetellen.
Kommentit (52)
Olisi mukava, jos olisi sellainen mies, joka olisi enemmän kiinnostunut lasten asioista. Melkein olen kuin yksinhuoltaja, vaikka vielä naimisissa ollaan. Oltiin oltu kauan yhdessä ennen lasten synymää. Kun lapset oli pieniä, mies oli reissutyössä, joten jäin yksin hoitamaan lapsia, ja mies vieraantui lapsiperhearjesta. Nyt kun ei ole enää reissutyössä, mies on silti tosi paljon poissa kotoa, ja tuntuu, että ei kestä vähääkään lasten kiukuttelua ja muita ongelmia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kadun. Ainoastaan sen takia ettei isänä oikein osaa asiaansa vaikka lasten kanssa viettää aikaa puoli väkisin kyllä. Lapset jo alakoululaisia, mutta ei selviydy heidän kanssa yksin mistään.
Käyttää lapsia myös tekosyynä edelleen päästäkseen lähemmäs minua, koska haluaisi palata yhteen. Rasittavaa roikkumista, ja lapsia hakiessaan jää kuluttamaan aikaa luokseni ellen käytännössä heitä pihalle. Olen uudessa parisuhteessa, mutta emme asu yhdessä.
Menimme yhteen eksäni kanssa teineinä ja olimme yhdessä melkein 10 vuotta. Eihän siinä kohtaa tiennyt millaisia ihmisiä meistä lopulta kasvaa, 2 lasta saimme hieman päälle parikymppisinä parin vuoden välein.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kadun, mutta enpä voinut etukäteen tietää hänen olevan väkivaltainen kusipää. Erosin ja muutin kauas jo raskausaikana.
Väkivaltaisuus ei ilmennyt siis seurusteluaikana? Vai teitkö lapsen tuntemattoman kanssa?
Sehän on hyvin tyypillistä että seurusteluaikana ollaan ihanaa hurmuria, mutta kun nainen on nalkissa (esim. raskaana tai avioliitto) todellinen luonne paljastuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kadun, mutta enpä voinut etukäteen tietää hänen olevan väkivaltainen kusipää. Erosin ja muutin kauas jo raskausaikana.
Väkivaltaisuus ei ilmennyt siis seurusteluaikana? Vai teitkö lapsen tuntemattoman kanssa?
Tuo on taas näitä naista syyllistäviä kysymyksiä. Ajatellaan, että jokaisen pitäisi heti parikymppisestä alkaen suhtautua epäilevän kyynisesti vastaantuleviin ihmisiin. Olen ollut naiivi, luottavainen ja ihmisiä arvostava ihminen. Ei se ole vika tai vamma.
Nuorena ihminen on sillä tavalla vain pölhö. Se on osa nuoruutta. Miehessä näkyi lievästi mahdollisuus väkivaltaan ennen ensimmäistä raskautta. Nipisti minua kerran. Alkoi pahoinpidellä ja nimitellä vasta raskausaikana. Ei päästänyt lähtemään suhteesta, eikä silloin saanut apua miltään taholta, että miehen vainoamista olisi saatu hillittyä. Jouduin olemaan tilanteessa 10 vuotta ja meille tuli kaksi lasta. Ihminen, joka ei ole ollut väkivaltaisen narsistin kanssa ei voi ymmärtää, miksi suhteessa viipyy niin kauan. Sanotaan nyt vaikka näin, että narsistilla on erinomainen kyky murskata ihmisen itsetunto, imeä voimat, eristää ihminen muista ja uskotella samalla, että on parasta, mitä toinen voi edes kuvitella saavansa.
Aloitus on hyvä. Moni lapsuuden trauma tulee esiin vasta kun itse on vanhempi.
Exäni ei osannut tehdä lasten kanssa mitään. Hän oli itse ollut väheksytty ja syrjitty poika, joka ei koskaan ollut ollut sylissä. Ei merkkipäiviä, joulujuhlia, lomia, karkkipäiviä, päänsilitystä... Ei koskaan mitään huomiota.
Aikuisena hän oli ihan ok, mutta omien lasten kanssa tilanne oli mahdoton. Hän muutti lopulta Thaimaahan kun lapset olivat teinejä eikä koskaan enää pitänyt mitään yhteyttä.
Aikanaan vei kyllä lomamatkalle tai käytti ravintoloissa syömässä mutta ei ikinä esim ottanut lasta syliin tai lohduttanut. Hän ei osannut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kadun, mutta enpä voinut etukäteen tietää hänen olevan väkivaltainen kusipää. Erosin ja muutin kauas jo raskausaikana.
Väkivaltaisuus ei ilmennyt siis seurusteluaikana? Vai teitkö lapsen tuntemattoman kanssa?
Sehän on hyvin tyypillistä että seurusteluaikana ollaan ihanaa hurmuria, mutta kun nainen on nalkissa (esim. raskaana tai avioliitto) todellinen luonne paljastuu.
Kiitos, että ymmärsit tämän ❤️
En kadu. Olen tehnyt lapseni luovuttajan kanssa joten eipä ole tarvinnut katsella ukkoa nurkissa pyörimässä. Elämämme on juuri sellaista kuin toivoin. Hymyilyttää naimisissa olevien kavereiden ongelmat - itsepä ovat soppansa keittäneet. Moni ei myönnä että ongelma on väärä kumppani ja siinä sitä sitten kärvistellään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tällainen katuminen ole mahdollista. Naisethan aina vaativat hyvän miehen itselleen eivätkä suostu seurustelemaan muiden kanssa. Olen tämän faktan palstalta oppinut.
Vierailija kirjoitti:
En todellakaan. Ei ollut minun loppuelämän elämänkumppanini, mutta saimme täydellisen, ainutlaatuisen lapsen, jota ei olisi olemassa ilman häntä.
Oldn ollut liki 30 vuottaa mieheni kanssa. Meillä on monta upeaa lasta. Olen kiittänyt Luojaa, että rakastuin näin upeaan tyyppin vaikka en nuorena ymmärtänyt kuinka tärkeä asia on, kun on kyse vanhemmuudesta! Lisäksi hän omaa kauniit geenit😉❤️
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tavallaan kyllä (exällä narsismia jne), mutta toisaalta en: lapseni on ihana, vaikka ei hänelläkään helppoa ole luonteensa kanssa. Selvästi kyllä yrittää työstää pois "isän perimää" itsestään.
Ja sain exän myötä elämääni joitakin hänen ihania sukulaisiaan, jotka ovat paikanneet lapselleni isän puutetta ja muutenkin saaneet hänet tuntemaan itsensä hyväksytyksi ja sukuun kuuluvaksi, vaikkei isää olekaan juuri näkynyt (ja hyvä niin).
En. Ja toisaalta kyllä kadun.
Silloin ja siihen ajankohtaan mies vaikutti olevan paras mahdollinen valinta lapsille isäksi. Vaikka aika nopeasti näinkin hänen suhtautumisessa perhe-elämään ihmetyksen aiheita, niin ajattelin sen johtuva siitä, että etsii tapaansa toimia isänä.
Lapset ovat parasta antia.
Vuosien saatossa huomaan, että aikalailla lapseni ovat joutuneet käytännössä olemaan isättömiä. Pahaa on tehnyt nähdä, kuinka he todella ovat yrittäneet saada kontaktia, huomiota, mutta tekemiseen nähden isän läsnäolo on jäänyt vähäiseksi. Nyt lapset teinejä ja välit isäänsä ovat mitä ovat. Enää on turha leikkiä olevansa isä.
Emmekä mekään ole vuosiin olleet me.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lastani en tietenkään kadu, hän on parasta mitä minulla on mutta mies osoittautui täysin vastuuttomaksi.
Tavallaan kyllä. Nykyinen kumppanini on todellinen helmi. Tämän miehen kanssa kun olisi saanut perustaa perheen, niin olisi lapsilla ydinperhe ja oikeasti onnelliset vanhemmat. Toisaalta, osaisinko arvostaa häntä ilman edellistä huonosti päättynyttä parisuhdetta, niin sitä en tiedä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletteko tehneet lapsen vasta lyhyen tuntemisen /seurustelun jälkeen. Luulisi ettei pahoja yllätyksiä tule jos toisen tuntee useamman vuoden ajalta.
Kyllä niitä nyt vaan tulee ja suurempana yllätyksenä ne tuleekin vasta vuosien yhdessäolon jälkeen.
Kyllä ja en. Olimme yhdessä kymmenen vuotta ennen lapsia, joten tiesin kyllä, millainen hän oli.
Pikemminkin kadun sitä, että alun alkaenkaan sitouduin siihen mieheen. Ja minä kun sitoudun, niin siinä sitten olen ja pysyn. Jos minä siinä avioliitossa olen, niin miksi en hankkisi siihen lapsia.
Pidin miestä paljon parempana isänä kuin aviomiehenä. Olin onnekas, kun hän leikitti, viihdytti ja hoiti.
No, loppuen lopuksi isyys ei peittänyt sitä satunnaista ja piilotettua henkistä väkivaltaa kovin hyvin, kun lapset teineinä katkaisivat välit isäänsä yksi toisensa jälkeen.
Jälkiviisaana tietty sanoisin nuorelle itselleni, että älä tyttö hyvä sitoudu vielä. Mutta elämä on monimutkaista. Meillä oli samoja tavoitteita elämän suhteen, kivaa yhdessä yms. Sitä vain tekee elämässään valintoja ja niillä eväillä sitten mennään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kadun, mutta enpä voinut etukäteen tietää hänen olevan väkivaltainen kusipää. Erosin ja muutin kauas jo raskausaikana.
Väkivaltaisuus ei ilmennyt siis seurusteluaikana? Vai teitkö lapsen tuntemattoman kanssa?
Olen eri henkilö, mutta minulle kävi juuri noin. Olimme yhdessä 6v ja merkkejä tulevasta väkivallasta ei ollut. Mutta heti kun olin raskaana, alkoi mies riehua niib että tavarat meni rikki, ovet paukkui niin että lasit helisi, sitten alkoi uhkailu. Lähdin ennen ensimmäistäkään mustelmaa, mutta vasta siinä vaiheessa, kun uhkasi viedä henkeni.
Joten omasta kokemuksesta voin kertoa, että joskus kumppani "sekoaa" lasten saamisen myötä. Ja kyseessä oli tavallinen, kiltti ja kunnollinen suomimies, joka ei osoittanut merkkejä väkivallasta kuuden seurusteluvuoden aikana.
Vierailija kirjoitti:
Tavallaan kyllä. Nykyinen kumppanini on todellinen helmi. Tämän miehen kanssa kun olisi saanut perustaa perheen, niin olisi lapsilla ydinperhe ja oikeasti onnelliset vanhemmat. Toisaalta, osaisinko arvostaa häntä ilman edellistä huonosti päättynyttä parisuhdetta, niin sitä en tiedä.
Sama. Välillä surettaa, että emme tavanneet aiemmin -asiat voisivat olla toisin. Mutta olisinko nuorena ollut niin tyhmä etten olisi osannut tätä arvostaa. Tiedä häntä.
Kadun. Kadun geeniperimän vuoksi. Miehen suku todella sairas monin eri tavoin. Lapseni saaneet osansa suvun sairauksista. Tyttäreni vakavan autoimmuunisairauden ja poikani neurologisen häiriön. Olin sen verran nuori etten sillon osannut ajatella asiaa ja kukaan ei minulle silloin erikseen kertonut ja osa suvun sairauksistaan paljastuneet vasta jälkikäteen, moni saanut autoimmuunisairauden dg erottuamme. Isä ei muutenkaan lapsista välitä mitenkään, ei tapaa tms niin kyllä, kadun.
Vierailija kirjoitti:
Lapsiani en kadu, he ovat elämäni paras asia. Se kenen kanssa heidät tein on se asia, jota kadun. Jos poistetaan välistä se paradoksi, että ilman tuota kyseistä isää ei lapsianikaan olisi. Ottaisin siis nuo samat kolme rakkaintani, mutta eri isän kanssa tekemänä. Eron jälkeen isän kiero ja ilkeä luonne on päässyt lopullisesti valloilleen ja sellainen mieli keksii mitä tahansa, että elämästä tulee erittäin hankalaa ja vääristynyttä, ikävä kyllä.
Täysin omia ajatuksiani. Mutta äidinrakkaus kantaa.
Niin. Siis lapseni ovat nyt jo aikuisia.