Opettajan negatiivinen suhtautuminen lapseen

Omat lapset ovat vielä pieniä, mutta tuttujen meininkiä seuratessa olen sitä mieltä, että tämä wilma on kyllä pilannut kaiken. Sinne on helppo kirjoittaa, joten opettaja sitten raportoi siellä kaikesta pienestäkin. Siitä tulee varmasti sellainen olo, että lapsesta on otettu silmätikku, mutta varmaankin valittaa jokaisesta muustakin.

Minun aikanani oli reissuvihko, sinne kirjoitettiin jos oli jotain oikeaa asiaa ja jos tapahtui jotain vakavampaa niin soitettiin kotiin. Muutoin opettaja hoiti asiat koulussa eikä kannellut jokaisesta pikkuasiasta vanhemmille. Ei todellakaan laitettu reissuvihkoon, että puhui viittaamatta tms 🤣

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No onhan se vähän erikoista, jos päiväkodissa tai eskarissa ei ole huomattu mitään. Yleensä toiminnanohjauksen haasteet huomataan jo päiväkodissa ja esikoulussa. Siellä on myös useampi silmäpari niitä arvioimassa. On myös hyvin erikoista, jos toiminnanohjauksen haasteet eivät kotona näy mitenkään. Lapsen äiti on kuitenkin itsekin opettaja, joten osaa varmasti itsekin arvioida lapsensa toimintaa. Yleensä lapsen toiminnanohjauksen haasteet tekevät vanhempienkin arjesta niin raskasta lapsen kanssa, että harva vanhempi varmastikaan alkaisi näitä lapsen haasteita peitellä. Eri asia on tietämättömyys/matala koulutus vanhemmalla, jolloin vanhempi ei välttämättä edes ymmärrä mitä tarkoittaa ”toiminnanohjaus” eikä osaa yhdistää arjen haasteita opettajan kertomiin haasteisiin.

Jos lapsella on diagnoosiksi asti haasteita toiminnanohjauksessa ja tarkkaavuudessa niin kyllä silloin lapsi ja vanhempi saa palautetta näistä piirteistä yleensä

useammalta taholta. Jos vain yksi ihminen nämä haasteet näkee, mutta muuten ongelmia ei ilmene niin ihmettelen vähän. Jos olisin ap niin saataisiin pyytää vaikka koulun erityisopettajaa käväisemään luokassa havainnoimassa näitä luokanopettajan näkemiä haasteita. Näin saisi myös toisen arvion asiasta.

Nuoren opettajan kohdalla ottaisin myös huomioon onko hänellä omia lapsia, kuinka paljon opetuskokemusta tai kokemusta tuon ikäisistä lapsista. Nuorella lapsettomalla

vasta yliopistosta valmistuneella henkilöllä, jolla ei ole lapsista vielä pidempää kokemusta, voi olla myös epärealistinen käsitys siitä, mitä 1.luokkalaiselta voi vaatia. Jonkin verran opettajiksi hakeutuu muutenkin perfektionistisia henkilöitä, joilla voi olla ”vaativuutta” persoonallisuudessaan. Vaativat paljon itseltään ja muilta. Jos vanhemmat eivät näitä piirteitä tai ongelmia lapsessa näe, niin on ihan 100% varmaa, että lapselle ei mitään diagnoosia lääkäri aseta.

Ei ole ollenkaan erikoista. Kokemusta on monista eri päiväkodeista ja ryhmistä. Joissain ryhmissä tuen tarpeen arviointeja on tehty seitsemälle lapselle ja toisessa ryhmässä ei edes puhumattomalle ja vetäytyvälle 4-vuotiaalle (koska ei häiritse muita). Varhaiskasvatus on valitettavasti sellainen ala, että opettajan titteliä saattaa kantaa melkeinpä kuka tahansa. Esiopetuksessa on yleensä pätevä opettaja, mutta tätäkin kierretään valitettavasti sijaisuuksilla lainvastaisesti joissain päiväkodeissa.

En halua kuulostaa ylimieliseltä, mutta siinäkin on runsas ero onko opettajalla sosionomi- vai yo-tutkinto taustalla. On aivan ihania ja hyviä sosionomi-opettajia, mutta tuen tarpeen tunnistamisesta ei ole välttämättä mitään hajua. Odotellaan että aika korjaa, ajatellaan että kyse on luonteesta ja/tai kasvatuksesta. Räikeimmissä tapauksissa tulee eskarissa (tai vasta koulussa) lievä keva-diagnoosi tai autismin kirjon diagnoosi, eikä mitään ongelmaa lapsella ole kuulemma ollut aiemmin.

T. 15 vuotta alalla ja kaikkea nähty

Mutta sama tapahtuu myös toiseen suuntaan: lapsen luontainen kypsymättömyys patologisoidaan ja diagnosoidaan. Eihän muuten voi selittää sitä, että ikäluokkansa nuorimmilla on selvästi alkuvuodesta syntyneitä enemmän diagnooseja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei,

Palaveri on ilman muuta tulossa. Pohdin, miten ottaisin asiat esille olematta open mielestä hyökkäävä tai ettei kokisi ammattiani ”uhkaksi”, tms.

T. Ap

Mistä lapsesi opettaja edes tietää, että sinä olet opettaja? Ja miksi? Mulla on kolme lasta jo yläasteen ja lukion puolella enkä usko lasteni opettajien ikinä tienneet, että mä olen opettaja myös. Ei kuulu heille eikä pitäisi vaikuttaa kummankaan puolelta yhtään mihinkään mitenkään.

Vähän oudolta kuulostaa kommenttisi, että haluaisit tukea nuorta opettajaa urallaan yms. Miksi ihmeessä? Hän tuskin on tukeasi vaikka myöskään.

Ap on juuri niitä opettajia, jotka kokevat tehtäväkseen neuvoa kaikkia nuoria ja vastavalmistuneita opettajia. Sitä on tietysti vaikea myöntää, että heillä on pikkasen tuoreemmat opit ja laajempi koulutus nähdä lapsi yksilönä, muunakin kuin merkkinä opettajan onnistumisesta/epäonnistumisesta työssään. Jos ap nyt oppitunnin lapsensa opettajalle pitää, niin saapahan hän hyvät naurut jälkikäteen, kun muistelee apn käytöstä ja itsensä ylentämistä.

Nimenomaan se kyky nähdä lapsi yksilönä ei tule tenttikirjojen lukemisesta (jota opiskelu suurimmaksi osaksi on) vaan lukemattomista aidoista ja avoimista ihmiskohtaamisista. Niistä muodostuu lopulta kasvattajan tärkein työkalu: perstuntuma siitä, mikä on geneettistä, mikä opittua, mikä juuri sen hetken vireystilan tai tunnetilan mukanaan tuomaa, mihin opettaja voi vaikuttaa, mikä hänen pitää hyväksyä, ja mistä pitää huolestua.

Juuri valmistunut opettaja vasta aloittelee tämän työkalun rakentamista. Ja ikävä kyllä se tapahtuu aina yrityksen ja erehdyksen kautta. Harva nuori ihminen pystyy itselleen myöntämään että niitä erehdyksiäkin tulee, ja juuri tästä syntyy käsite ”virkaintoisuus”, mikä itsessään on eräänlainen erehdys. Siinä menevät sekaisin ne asiat, joihin kannattaa vaikuttaa ja ne, joihin ei kannata.

Vierailija kirjoitti:

Lapseton hämmästelee, että tällaisista asioista laitetaan wilmaviestiä ekaluokkalaisesta. Eikö sitä kannattaisi keskittyä positiiviseen palautteeseen tällaisten sijaan. Jos on oikea huoli lapsesta jostain syystä, niin eikö parempi tapa olisi ihan soittaa tai keskustella kasvotusten?

Mitä tykkäsitte jos saisitte töissä koko ajan palautetta, että tänään meni se ja tämä ja tuo huonosti etkä oikein keskittynyt kunnolla. Ai niin mutta tämä on ihan eri asia kun on oikein kasvatusammattilainen kyseessä.

Ööh, töissä saa kyllä tuollaista palautetta, jos siihen on aihetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No onhan se vähän erikoista, jos päiväkodissa tai eskarissa ei ole huomattu mitään. Yleensä toiminnanohjauksen haasteet huomataan jo päiväkodissa ja esikoulussa. Siellä on myös useampi silmäpari niitä arvioimassa. On myös hyvin erikoista, jos toiminnanohjauksen haasteet eivät kotona näy mitenkään. Lapsen äiti on kuitenkin itsekin opettaja, joten osaa varmasti itsekin arvioida lapsensa toimintaa. Yleensä lapsen toiminnanohjauksen haasteet tekevät vanhempienkin arjesta niin raskasta lapsen kanssa, että harva vanhempi varmastikaan alkaisi näitä lapsen haasteita peitellä. Eri asia on tietämättömyys/matala koulutus vanhemmalla, jolloin vanhempi ei välttämättä edes ymmärrä mitä tarkoittaa ”toiminnanohjaus” eikä osaa yhdistää arjen haasteita opettajan kertomiin haasteisiin.

Jos lapsella on diagnoosiksi asti haasteita toiminnanohjauksessa ja tarkkaavuudessa niin kyllä silloin lapsi ja vanhempi saa palautetta näistä piirteistä yleensä

useammalta taholta. Jos vain yksi ihminen nämä haasteet näkee, mutta muuten ongelmia ei ilmene niin ihmettelen vähän. Jos olisin ap niin saataisiin pyytää vaikka koulun erityisopettajaa käväisemään luokassa havainnoimassa näitä luokanopettajan näkemiä haasteita. Näin saisi myös toisen arvion asiasta.

Nuoren opettajan kohdalla ottaisin myös huomioon onko hänellä omia lapsia, kuinka paljon opetuskokemusta tai kokemusta tuon ikäisistä lapsista. Nuorella lapsettomalla

vasta yliopistosta valmistuneella henkilöllä, jolla ei ole lapsista vielä pidempää kokemusta, voi olla myös epärealistinen käsitys siitä, mitä 1.luokkalaiselta voi vaatia. Jonkin verran opettajiksi hakeutuu muutenkin perfektionistisia henkilöitä, joilla voi olla ”vaativuutta” persoonallisuudessaan. Vaativat paljon itseltään ja muilta. Jos vanhemmat eivät näitä piirteitä tai ongelmia lapsessa näe, niin on ihan 100% varmaa, että lapselle ei mitään diagnoosia lääkäri aseta.

Ei ole ollenkaan erikoista. Kokemusta on monista eri päiväkodeista ja ryhmistä. Joissain ryhmissä tuen tarpeen arviointeja on tehty seitsemälle lapselle ja toisessa ryhmässä ei edes puhumattomalle ja vetäytyvälle 4-vuotiaalle (koska ei häiritse muita). Varhaiskasvatus on valitettavasti sellainen ala, että opettajan titteliä saattaa kantaa melkeinpä kuka tahansa. Esiopetuksessa on yleensä pätevä opettaja, mutta tätäkin kierretään valitettavasti sijaisuuksilla lainvastaisesti joissain päiväkodeissa.

En halua kuulostaa ylimieliseltä, mutta siinäkin on runsas ero onko opettajalla sosionomi- vai yo-tutkinto taustalla. On aivan ihania ja hyviä sosionomi-opettajia, mutta tuen tarpeen tunnistamisesta ei ole välttämättä mitään hajua. Odotellaan että aika korjaa, ajatellaan että kyse on luonteesta ja/tai kasvatuksesta. Räikeimmissä tapauksissa tulee eskarissa (tai vasta koulussa) lievä keva-diagnoosi tai autismin kirjon diagnoosi, eikä mitään ongelmaa lapsella ole kuulemma ollut aiemmin.

T. 15 vuotta alalla ja kaikkea nähty

Mutta sama tapahtuu myös toiseen suuntaan: lapsen luontainen kypsymättömyys patologisoidaan ja diagnosoidaan. Eihän muuten voi selittää sitä, että ikäluokkansa nuorimmilla on selvästi alkuvuodesta syntyneitä enemmän diagnooseja.

Oppimisvaikeudet ovat nähtävissä eri tutkimusten mukaan jo 4-vuotiailla hyvin selvästi. Tähän viittaa moni tutkimus, jossa on kyllä poissuljettu syntymäajan vaikutus, sillä puhutaan kuitenkin pitkittäistutkimuksista, sekä tutkimuksissa on ollut nimenomaan kalenteri-iän mukaisesti lapsia. Mitä varhaisempi tuki lapselle annetaan, niin sen vähemmän vaikeus vaikeuttaa hänen elämää tosiasiallisesti ja itsetunnon kannalta on myös tärkeää olla tietoinen, että kun ei suoriudu asioista yhtä hyvin kuin ikätoverit, niin kyse ei ole tyhmyydestä, laiskuudesta jne. Tämän vuoksi asioihin halutaan puuttua mahdollisimman varhain. Sinä näet diagnoosin leimana, minä näen sen tietona miten voin auttaa lasta parhaalla mahdollisella tavalla. Sanon tämän pitkällä luokanopettajan kokemuksella ja erityislapsen äitinä. Parhaiten ovat asiat niillä lapsilla, jotka ovat saaneet diagnoosin jo alle kouluiässä, kun puhutaan esimerkiksi kehitysviiveistä, tarkkaavaisuushäiriöistä ja autismikirjosta. Niiden jotka diagnosoidaan kouluiässä tie usein aloitus normaaliluokalla, pitkä kituva tie pärjätä siellä ja pahimmillaan lapsi ei ole enää murrosiässä ns. koulukuntoinen ja kuvassa on jo sairaalakoulua yms. Parempi tie on vahva tuki jo varhaiskasvatuksessa ja esiopetuksessa, aloitus pienluokalla ja siirto hiljalleen normaaliopetukseen. Esimerkiksi asperger-lapsen koulupolku  ja jatko-opintomahdollisuudet ovat aivan erilaisia kun kuormitusherkkyys tiedetään ja tunnistetaan.

Ap:n tapaukseen on vaikeaa ottaa kantaa. Voi olla, että opettajaksi on sattunut yli-innokas opettaja, voi olla että ap ylitulkitsee wilma-viestejä, mutta voi olla myös että ap:n lapsella on pieniä haasteita, joita tukemalla hän säilyttää oman hyvinvointinsa. Monet eivät ymmärrä, kuinka jo 5-6-vuotiaan itsetuntoon voi vaikuttaa se kuinka hän ei pysty samoihin asioihin kuin ikätoverit. Nykyisissä arvioinneissa ja tutkimuksissa otetaan kyllä huomioon mihin aikaan vuodesta lapsi on syntynyt. En tiedä mihin tutkimukseen viittaat, mutta varmasti on ihan todellinen huolenaihe, jos loppuvuodesta syntyneet saavat enemmän diagnooseja, sillä tämä tarkoittaa enemmänkin sitä, että lapselta on vaadittu ikätasoon nähden liikaa ja hän ei siksi suoriudu ikätasoisesti tilanteissa. Tilanne voi kuitenkin olla myös toisin päin: alkuvuodesta syntyneet saavat keskiverrosti liian vähän diagnooseja, sillä he ovat aina ryhmässä verrattuna itseään nuorempiin. Näin ollen huoli jää helposti lievän huolen asteelle, eikä lähetettä tutkimuksiin tule yhtä helposti kuin sen kohdalla, joka on enemmän jäljessä sekä erityishaasteiden että iän perusteella muusta ryhmästä/luokasta. Laita toki linkki tutkimukseen jos löydät, sillä siellä on lähes varmast pohdinnassa myös näitä asioita. Esimerkiksi tyttöjen aliedustuvuus autismikirjossa ei tarkoita, että poikia ylidiagnosoitaisiin vaan enemmänkin sitä, että tyttöjä alidiagnosoidaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei,

Palaveri on ilman muuta tulossa. Pohdin, miten ottaisin asiat esille olematta open mielestä hyökkäävä tai ettei kokisi ammattiani ”uhkaksi”, tms.

T. Ap

Mistä lapsesi opettaja edes tietää, että sinä olet opettaja? Ja miksi? Mulla on kolme lasta jo yläasteen ja lukion puolella enkä usko lasteni opettajien ikinä tienneet, että mä olen opettaja myös. Ei kuulu heille eikä pitäisi vaikuttaa kummankaan puolelta yhtään mihinkään mitenkään.

Vähän oudolta kuulostaa kommenttisi, että haluaisit tukea nuorta opettajaa urallaan yms. Miksi ihmeessä? Hän tuskin on tukeasi vaikka myöskään.

Ap on juuri niitä opettajia, jotka kokevat tehtäväkseen neuvoa kaikkia nuoria ja vastavalmistuneita opettajia. Sitä on tietysti vaikea myöntää, että heillä on pikkasen tuoreemmat opit ja laajempi koulutus nähdä lapsi yksilönä, muunakin kuin merkkinä opettajan onnistumisesta/epäonnistumisesta työssään. Jos ap nyt oppitunnin lapsensa opettajalle pitää, niin saapahan hän hyvät naurut jälkikäteen, kun muistelee apn käytöstä ja itsensä ylentämistä.

Nimenomaan se kyky nähdä lapsi yksilönä ei tule tenttikirjojen lukemisesta (jota opiskelu suurimmaksi osaksi on) vaan lukemattomista aidoista ja avoimista ihmiskohtaamisista. Niistä muodostuu lopulta kasvattajan tärkein työkalu: perstuntuma siitä, mikä on geneettistä, mikä opittua, mikä juuri sen hetken vireystilan tai tunnetilan mukanaan tuomaa, mihin opettaja voi vaikuttaa, mikä hänen pitää hyväksyä, ja mistä pitää huolestua.

Juuri valmistunut opettaja vasta aloittelee tämän työkalun rakentamista. Ja ikävä kyllä se tapahtuu aina yrityksen ja erehdyksen kautta. Harva nuori ihminen pystyy itselleen myöntämään että niitä erehdyksiäkin tulee, ja juuri tästä syntyy käsite ”virkaintoisuus”, mikä itsessään on eräänlainen erehdys. Siinä menevät sekaisin ne asiat, joihin kannattaa vaikuttaa ja ne, joihin ei kannata.

Toisaalta pitkä ura myös kyynistää kasvatuksen alalla ja tämän vuoksi se nuori virkaintoinen saattaa nähdä asiat paljon tuoreemmin silmin ilman omia merkityksiä asioiden suhteen. Itse ainakin tunnistan, että mitä pidempi ura niin sen herkemmin totun samoihin kaavoihin, mikä vaikeuttaa asioiden näkemistä tosiasiallisesti.

Mielestäni virkaintoisuus on ongelma vasta kun lapsi ja vanhempi alkavat saamaan liikaa ja liian negatiivista palautetta. En osaa sanoa ap:n aloituksesta onko tilanne tämä. Suomessa erilaiset häiriöt ovat muihin maihin nähden hyvin alidiagnosoituja, joten kenenkään ei kyllä tarvitse pelätä sitä, että opettaja voi aiheuttaa väärän diagnoosin lapselle. 

-Pitkän linja lo ja erityislapsen äiti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei,

Palaveri on ilman muuta tulossa. Pohdin, miten ottaisin asiat esille olematta open mielestä hyökkäävä tai ettei kokisi ammattiani ”uhkaksi”, tms.

T. Ap

Mistä lapsesi opettaja edes tietää, että sinä olet opettaja? Ja miksi? Mulla on kolme lasta jo yläasteen ja lukion puolella enkä usko lasteni opettajien ikinä tienneet, että mä olen opettaja myös. Ei kuulu heille eikä pitäisi vaikuttaa kummankaan puolelta yhtään mihinkään mitenkään.

Vähän oudolta kuulostaa kommenttisi, että haluaisit tukea nuorta opettajaa urallaan yms. Miksi ihmeessä? Hän tuskin on tukeasi vaikka myöskään.

Ap on juuri niitä opettajia, jotka kokevat tehtäväkseen neuvoa kaikkia nuoria ja vastavalmistuneita opettajia. Sitä on tietysti vaikea myöntää, että heillä on pikkasen tuoreemmat opit ja laajempi koulutus nähdä lapsi yksilönä, muunakin kuin merkkinä opettajan onnistumisesta/epäonnistumisesta työssään. Jos ap nyt oppitunnin lapsensa opettajalle pitää, niin saapahan hän hyvät naurut jälkikäteen, kun muistelee apn käytöstä ja itsensä ylentämistä.

Nimenomaan se kyky nähdä lapsi yksilönä ei tule tenttikirjojen lukemisesta (jota opiskelu suurimmaksi osaksi on) vaan lukemattomista aidoista ja avoimista ihmiskohtaamisista. Niistä muodostuu lopulta kasvattajan tärkein työkalu: perstuntuma siitä, mikä on geneettistä, mikä opittua, mikä juuri sen hetken vireystilan tai tunnetilan mukanaan tuomaa, mihin opettaja voi vaikuttaa, mikä hänen pitää hyväksyä, ja mistä pitää huolestua.

Juuri valmistunut opettaja vasta aloittelee tämän työkalun rakentamista. Ja ikävä kyllä se tapahtuu aina yrityksen ja erehdyksen kautta. Harva nuori ihminen pystyy itselleen myöntämään että niitä erehdyksiäkin tulee, ja juuri tästä syntyy käsite ”virkaintoisuus”, mikä itsessään on eräänlainen erehdys. Siinä menevät sekaisin ne asiat, joihin kannattaa vaikuttaa ja ne, joihin ei kannata.

Toisaalta pitkä ura myös kyynistää kasvatuksen alalla ja tämän vuoksi se nuori virkaintoinen saattaa nähdä asiat paljon tuoreemmin silmin ilman omia merkityksiä asioiden suhteen. Itse ainakin tunnistan, että mitä pidempi ura niin sen herkemmin totun samoihin kaavoihin, mikä vaikeuttaa asioiden näkemistä tosiasiallisesti.

Mielestäni virkaintoisuus on ongelma vasta kun lapsi ja vanhempi alkavat saamaan liikaa ja liian negatiivista palautetta. En osaa sanoa ap:n aloituksesta onko tilanne tämä. Suomessa erilaiset häiriöt ovat muihin maihin nähden hyvin alidiagnosoituja, joten kenenkään ei kyllä tarvitse pelätä sitä, että opettaja voi aiheuttaa väärän diagnoosin lapselle. 

-Pitkän linja lo ja erityislapsen äiti

Niin ja tärkein unohtui: opettajan tuntuma ei päätä mikä on kasvatuksellista ja mikä geneettistä. Siihen vaaditaan ihan erilainen kokemus ja ammatti. Opettajan ammatti on opettaa - ei diagnosoida. Opettajan tehtävä on toki tunnistaa ne lapset, jotka tarvitsevat erityisopettajan arvioita ja erityisopettaja puolestaan arvioi omalta osaltaan tästä eteenpäin asioita. Mikään elämänkokemus ja tuntuma ei kyllä opeta kuitenkaan opettajaa tunnistamaan, milloin kyseessä on jokin diagnoosi. Neurologille tämä tuntuma voi tulla, mutta ei opettajalle, sillä hän ei työkseen suorita näitä arviointeja.

Ympäristökin vaikuttaa. Millainen on sen luokan dynamiikka, mikä on lapsen rooli siinä porukassa. Ei ne samalla tavalla käyttäydy kaikissa tilanteissa ja kaikkien kanssa.

Noi esimerkit wilma viesteistä on kuitenkin aika normaaleja... että ei oo siirrytty välkälle riittävällä vauhdilla. Eli onko joku pelleilevä porukka halunnut jäädä sisään, vitkutellu ja vetkutellu ja ei vaan usko jos ohjataan pihalle. Eiks se ole ihan ok ja normaalia kertoa tuostakin, kuten monista muistakin asioista.

Vai liittyykö niihin viesteihin sun mielestä joku tunnelataus? Onko mahdollista että itse vain ylitulkitset?

Jo tarhassa huomautetaan jos on sadepäivänä lenkkarit yms, eli oikeet varusteet puuttuu. Koulussakin siitä saatetaan kertoa. Ei se oo silmätikuksi ottamista sekään...

No toivottavasti menee jatkossa kuitenkin kivasti ja ymmärrätte opettajan kanssa jatkossa paremmin toisianne. Ehkä teidän kannattais puhua just tosta teidän välisestä kommunikaatiosta, eikä vain lapsesta, sitten kun on se kokous.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei,

Palaveri on ilman muuta tulossa. Pohdin, miten ottaisin asiat esille olematta open mielestä hyökkäävä tai ettei kokisi ammattiani ”uhkaksi”, tms.

T. Ap

Mistä lapsesi opettaja edes tietää, että sinä olet opettaja? Ja miksi? Mulla on kolme lasta jo yläasteen ja lukion puolella enkä usko lasteni opettajien ikinä tienneet, että mä olen opettaja myös. Ei kuulu heille eikä pitäisi vaikuttaa kummankaan puolelta yhtään mihinkään mitenkään.

Vähän oudolta kuulostaa kommenttisi, että haluaisit tukea nuorta opettajaa urallaan yms. Miksi ihmeessä? Hän tuskin on tukeasi vaikka myöskään.

Ap on juuri niitä opettajia, jotka kokevat tehtäväkseen neuvoa kaikkia nuoria ja vastavalmistuneita opettajia. Sitä on tietysti vaikea myöntää, että heillä on pikkasen tuoreemmat opit ja laajempi koulutus nähdä lapsi yksilönä, muunakin kuin merkkinä opettajan onnistumisesta/epäonnistumisesta työssään. Jos ap nyt oppitunnin lapsensa opettajalle pitää, niin saapahan hän hyvät naurut jälkikäteen, kun muistelee apn käytöstä ja itsensä ylentämistä.

Nimenomaan se kyky nähdä lapsi yksilönä ei tule tenttikirjojen lukemisesta (jota opiskelu suurimmaksi osaksi on) vaan lukemattomista aidoista ja avoimista ihmiskohtaamisista. Niistä muodostuu lopulta kasvattajan tärkein työkalu: perstuntuma siitä, mikä on geneettistä, mikä opittua, mikä juuri sen hetken vireystilan tai tunnetilan mukanaan tuomaa, mihin opettaja voi vaikuttaa, mikä hänen pitää hyväksyä, ja mistä pitää huolestua.

Juuri valmistunut opettaja vasta aloittelee tämän työkalun rakentamista. Ja ikävä kyllä se tapahtuu aina yrityksen ja erehdyksen kautta. Harva nuori ihminen pystyy itselleen myöntämään että niitä erehdyksiäkin tulee, ja juuri tästä syntyy käsite ”virkaintoisuus”, mikä itsessään on eräänlainen erehdys. Siinä menevät sekaisin ne asiat, joihin kannattaa vaikuttaa ja ne, joihin ei kannata.

Toisaalta pitkä ura myös kyynistää kasvatuksen alalla ja tämän vuoksi se nuori virkaintoinen saattaa nähdä asiat paljon tuoreemmin silmin ilman omia merkityksiä asioiden suhteen. Itse ainakin tunnistan, että mitä pidempi ura niin sen herkemmin totun samoihin kaavoihin, mikä vaikeuttaa asioiden näkemistä tosiasiallisesti.

Mielestäni virkaintoisuus on ongelma vasta kun lapsi ja vanhempi alkavat saamaan liikaa ja liian negatiivista palautetta. En osaa sanoa ap:n aloituksesta onko tilanne tämä. Suomessa erilaiset häiriöt ovat muihin maihin nähden hyvin alidiagnosoituja, joten kenenkään ei kyllä tarvitse pelätä sitä, että opettaja voi aiheuttaa väärän diagnoosin lapselle. 

-Pitkän linja lo ja erityislapsen äiti

Niin ja tärkein unohtui: opettajan tuntuma ei päätä mikä on kasvatuksellista ja mikä geneettistä. Siihen vaaditaan ihan erilainen kokemus ja ammatti. Opettajan ammatti on opettaa - ei diagnosoida. Opettajan tehtävä on toki tunnistaa ne lapset, jotka tarvitsevat erityisopettajan arvioita ja erityisopettaja puolestaan arvioi omalta osaltaan tästä eteenpäin asioita. Mikään elämänkokemus ja tuntuma ei kyllä opeta kuitenkaan opettajaa tunnistamaan, milloin kyseessä on jokin diagnoosi. Neurologille tämä tuntuma voi tulla, mutta ei opettajalle, sillä hän ei työkseen suorita näitä arviointeja.

Ei opettajan tietenkään tarvitse diagnosoida. Mutta sekin on jo paljon, että kasvatusalan ammattilainen ymmärtää esimerkiksi motorisen levottomuuden olemuksen eikä provosoidu siitä. Tämäkään ei ole aina itsestäänselvyys.

Opettajan mukaan meidän tytöllä kans toiminnan ohjauksen ongelmia ja on käynyt psykologin haastattelut ym.Kovin tahtoivat likkaa lääkitykselle ja diagnoosille,johon en suostunut.Tänä vuonna on koulu mennyt paljon paremmin,mistään lääkityksistä ja diagnooseista ei ole enää puhuttu ja tukiopetuksessa on käynyt kaksi kertaa.Tyttö on ihan normaali nuori,niinkuin kaikki muutkin. Opettajilla on lemmikkinsä ja niitä vtuttaa kun köyhän lapsi on kaunis.Pitää sitten yrittää kaikkea pskaa heittää niskaan,niille joilla ei ole asemaa/varallisuutta.Ei kannata suostua niiden yrityksiin,kaikkea ehdottavat kyllä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä että opea ottaa päähän kun olet ope. Kokee sinut uhkana ja projisoi lapseen, kokemattomuuttaan. Vie asia rehtorille!

Mistä ihmeestä opettaja tietää vanhempien ammatit?

Kyllä minun ammattini on lasteni opettaja aina tiennyt. Yleisin pyyntö on ollut, voiko luokka tulla käymään työpaikallani.

Voisin kuvitella opettajien tuntevan toisiaan vielä paremmin kuin muiden ammattien edustajia, muun muassa opiskeluajoilta, koulutuksista, ammattijärjestötoiminnasta, aiemmista työpaikoistaan ja omien lastensa kautta. Toki opettajia on myös paljon.

T: keskisuuren kaupungin asukas.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No onhan se vähän erikoista, jos päiväkodissa tai eskarissa ei ole huomattu mitään. Yleensä toiminnanohjauksen haasteet huomataan jo päiväkodissa ja esikoulussa. Siellä on myös useampi silmäpari niitä arvioimassa. On myös hyvin erikoista, jos toiminnanohjauksen haasteet eivät kotona näy mitenkään. Lapsen äiti on kuitenkin itsekin opettaja, joten osaa varmasti itsekin arvioida lapsensa toimintaa. Yleensä lapsen toiminnanohjauksen haasteet tekevät vanhempienkin arjesta niin raskasta lapsen kanssa, että harva vanhempi varmastikaan alkaisi näitä lapsen haasteita peitellä. Eri asia on tietämättömyys/matala koulutus vanhemmalla, jolloin vanhempi ei välttämättä edes ymmärrä mitä tarkoittaa ”toiminnanohjaus” eikä osaa yhdistää arjen haasteita opettajan kertomiin haasteisiin.

Jos lapsella on diagnoosiksi asti haasteita toiminnanohjauksessa ja tarkkaavuudessa niin kyllä silloin lapsi ja vanhempi saa palautetta näistä piirteistä yleensä

useammalta taholta. Jos vain yksi ihminen nämä haasteet näkee, mutta muuten ongelmia ei ilmene niin ihmettelen vähän. Jos olisin ap niin saataisiin pyytää vaikka koulun erityisopettajaa käväisemään luokassa havainnoimassa näitä luokanopettajan näkemiä haasteita. Näin saisi myös toisen arvion asiasta.

Nuoren opettajan kohdalla ottaisin myös huomioon onko hänellä omia lapsia, kuinka paljon opetuskokemusta tai kokemusta tuon ikäisistä lapsista. Nuorella lapsettomalla

vasta yliopistosta valmistuneella henkilöllä, jolla ei ole lapsista vielä pidempää kokemusta, voi olla myös epärealistinen käsitys siitä, mitä 1.luokkalaiselta voi vaatia. Jonkin verran opettajiksi hakeutuu muutenkin perfektionistisia henkilöitä, joilla voi olla ”vaativuutta” persoonallisuudessaan. Vaativat paljon itseltään ja muilta. Jos vanhemmat eivät näitä piirteitä tai ongelmia lapsessa näe, niin on ihan 100% varmaa, että lapselle ei mitään diagnoosia lääkäri aseta.

Ei ole ollenkaan erikoista. Kokemusta on monista eri päiväkodeista ja ryhmistä. Joissain ryhmissä tuen tarpeen arviointeja on tehty seitsemälle lapselle ja toisessa ryhmässä ei edes puhumattomalle ja vetäytyvälle 4-vuotiaalle (koska ei häiritse muita). Varhaiskasvatus on valitettavasti sellainen ala, että opettajan titteliä saattaa kantaa melkeinpä kuka tahansa. Esiopetuksessa on yleensä pätevä opettaja, mutta tätäkin kierretään valitettavasti sijaisuuksilla lainvastaisesti joissain päiväkodeissa.

En halua kuulostaa ylimieliseltä, mutta siinäkin on runsas ero onko opettajalla sosionomi- vai yo-tutkinto taustalla. On aivan ihania ja hyviä sosionomi-opettajia, mutta tuen tarpeen tunnistamisesta ei ole välttämättä mitään hajua. Odotellaan että aika korjaa, ajatellaan että kyse on luonteesta ja/tai kasvatuksesta. Räikeimmissä tapauksissa tulee eskarissa (tai vasta koulussa) lievä keva-diagnoosi tai autismin kirjon diagnoosi, eikä mitään ongelmaa lapsella ole kuulemma ollut aiemmin.

T. 15 vuotta alalla ja kaikkea nähty

Mutta sama tapahtuu myös toiseen suuntaan: lapsen luontainen kypsymättömyys patologisoidaan ja diagnosoidaan. Eihän muuten voi selittää sitä, että ikäluokkansa nuorimmilla on selvästi alkuvuodesta syntyneitä enemmän diagnooseja.

Oppimisvaikeudet ovat nähtävissä eri tutkimusten mukaan jo 4-vuotiailla hyvin selvästi. Tähän viittaa moni tutkimus, jossa on kyllä poissuljettu syntymäajan vaikutus, sillä puhutaan kuitenkin pitkittäistutkimuksista, sekä tutkimuksissa on ollut nimenomaan kalenteri-iän mukaisesti lapsia. Mitä varhaisempi tuki lapselle annetaan, niin sen vähemmän vaikeus vaikeuttaa hänen elämää tosiasiallisesti ja itsetunnon kannalta on myös tärkeää olla tietoinen, että kun ei suoriudu asioista yhtä hyvin kuin ikätoverit, niin kyse ei ole tyhmyydestä, laiskuudesta jne. Tämän vuoksi asioihin halutaan puuttua mahdollisimman varhain. Sinä näet diagnoosin leimana, minä näen sen tietona miten voin auttaa lasta parhaalla mahdollisella tavalla. Sanon tämän pitkällä luokanopettajan kokemuksella ja erityislapsen äitinä. Parhaiten ovat asiat niillä lapsilla, jotka ovat saaneet diagnoosin jo alle kouluiässä, kun puhutaan esimerkiksi kehitysviiveistä, tarkkaavaisuushäiriöistä ja autismikirjosta. Niiden jotka diagnosoidaan kouluiässä tie usein aloitus normaaliluokalla, pitkä kituva tie pärjätä siellä ja pahimmillaan lapsi ei ole enää murrosiässä ns. koulukuntoinen ja kuvassa on jo sairaalakoulua yms. Parempi tie on vahva tuki jo varhaiskasvatuksessa ja esiopetuksessa, aloitus pienluokalla ja siirto hiljalleen normaaliopetukseen. Esimerkiksi asperger-lapsen koulupolku  ja jatko-opintomahdollisuudet ovat aivan erilaisia kun kuormitusherkkyys tiedetään ja tunnistetaan.

Ap:n tapaukseen on vaikeaa ottaa kantaa. Voi olla, että opettajaksi on sattunut yli-innokas opettaja, voi olla että ap ylitulkitsee wilma-viestejä, mutta voi olla myös että ap:n lapsella on pieniä haasteita, joita tukemalla hän säilyttää oman hyvinvointinsa. Monet eivät ymmärrä, kuinka jo 5-6-vuotiaan itsetuntoon voi vaikuttaa se kuinka hän ei pysty samoihin asioihin kuin ikätoverit. Nykyisissä arvioinneissa ja tutkimuksissa otetaan kyllä huomioon mihin aikaan vuodesta lapsi on syntynyt. En tiedä mihin tutkimukseen viittaat, mutta varmasti on ihan todellinen huolenaihe, jos loppuvuodesta syntyneet saavat enemmän diagnooseja, sillä tämä tarkoittaa enemmänkin sitä, että lapselta on vaadittu ikätasoon nähden liikaa ja hän ei siksi suoriudu ikätasoisesti tilanteissa. Tilanne voi kuitenkin olla myös toisin päin: alkuvuodesta syntyneet saavat keskiverrosti liian vähän diagnooseja, sillä he ovat aina ryhmässä verrattuna itseään nuorempiin. Näin ollen huoli jää helposti lievän huolen asteelle, eikä lähetettä tutkimuksiin tule yhtä helposti kuin sen kohdalla, joka on enemmän jäljessä sekä erityishaasteiden että iän perusteella muusta ryhmästä/luokasta. Laita toki linkki tutkimukseen jos löydät, sillä siellä on lähes varmast pohdinnassa myös näitä asioita. Esimerkiksi tyttöjen aliedustuvuus autismikirjossa ei tarkoita, että poikia ylidiagnosoitaisiin vaan enemmänkin sitä, että tyttöjä alidiagnosoidaan.

Asiasta on tehty paljon tutkimuksia eri maissa, ja tietää löydät ihan googlaamalla, sekä uutisia että akateemista tekstiä. Linkin pyytäminen sellaiseen tietoon, joka on kaikkien saatavilla, on huonoa argumentaatiota, ja oma kokemukseni on että ne linkin pyytäjät harvoin edes viitsivät lukea annettua linkkiä, kunhan trollaavat ja haluavat kyseenalaistaa.

Tuo ajatus, että alkuvuodesta syntyneitä lapsia alidiagnosoidaan, on mielenkiintoinen. Ajatteletko, että mitä enemmän diagnooseja, sen paremmin lapsilla menee? Olisiko täydellisessä maailmassa jokaisella jokin diagnoosi?

En pelkää diagnooseja, mutta mietin että mitä diagnoosi oikeasti tarkoittaa. Se tarkoittaa erityisen tuen tarvetta. Se, mihin haluamme asettaa erityisen tuen rajan, on täysin kiinni käytössämme olevista resursseista. Maalaisjärjellä minä ajattelisin, että lapsi joka pärjää omassa ryhmässään, ei tarvitse diagnoosia, olipa hän sitten normaalilla tasolla kehityksessään tai ”vain” alkuvuodesta syntynyt.

Teille, jotka ihmettelee Wilman käyttöä lapsen (huonosta) käytöksestä kertomiseen: Wilma on myös myöhempiä toimenpiteitä ja opettajan omaa oikeusturvaa varten. Jos joudutaan tekemään laajempia toimenpiteitä, on hyvä olla mustaa valkoisella siitä, mitä koulussa on tapahtunut. Joissakin kouluissa rehtorikin kannustaa Wilman käyttöön.

Esimerkki: lapselle yritetään asettaa ADHD-diagnoosi, mutta koulusta ei ole mitään merkintöjä ongelmista toiminnanohjauksessa. Onko opettaja tehnyt virheen? Aina pelkkä keskustelu puhelimessa ei ole hyvä asia, vaan myös keskusteluiden pääsisältö kannattaa kirjata Wilmaan tai itselle ylös. Usein Wilma on helpompi.

Moni nuori tai hänen huoltajansa havahtuu yläkoulussa tai lukiossa toiminnanohjauksen ongelmiin. Ei ole niin helppoa saada apua ja myöhemmin vaikkapa sitä adhd-diagnoosia, jos mitään kirjallisia merkintöjä ongelmista ei ole.

Lapsen parasta tässä ajatellaan.

Päivähoidossa tai eskarissa ei välttämättä puututa lasten ongelmiin. Ei aina edes alakoulussa. Yksi tyttö sai kehitysvammastaan diagnoosin vasta seiskalla.

Vierailija kirjoitti:

Opettajan mukaan meidän tytöllä kans toiminnan ohjauksen ongelmia ja on käynyt psykologin haastattelut ym.Kovin tahtoivat likkaa lääkitykselle ja diagnoosille,johon en suostunut.Tänä vuonna on koulu mennyt paljon paremmin,mistään lääkityksistä ja diagnooseista ei ole enää puhuttu ja tukiopetuksessa on käynyt kaksi kertaa.Tyttö on ihan normaali nuori,niinkuin kaikki muutkin. Opettajilla on lemmikkinsä ja niitä vtuttaa kun köyhän lapsi on kaunis.Pitää sitten yrittää kaikkea pskaa heittää niskaan,niille joilla ei ole asemaa/varallisuutta.Ei kannata suostua niiden yrityksiin,kaikkea ehdottavat kyllä...

Juu tässä esimerkkiä millaisten huoltajien kanssa opettajat yrittää keskustella... sitä tyttösi opettajaa ei voisi vähempää kiinnostaa sun tyttösi kauneus eikä köyhyys. On jotain ihan käsittämätöntä, että aikuiset ihmiset ajattelee itse kun pahimmat murrosikäiset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No onhan se vähän erikoista, jos päiväkodissa tai eskarissa ei ole huomattu mitään. Yleensä toiminnanohjauksen haasteet huomataan jo päiväkodissa ja esikoulussa. Siellä on myös useampi silmäpari niitä arvioimassa. On myös hyvin erikoista, jos toiminnanohjauksen haasteet eivät kotona näy mitenkään. Lapsen äiti on kuitenkin itsekin opettaja, joten osaa varmasti itsekin arvioida lapsensa toimintaa. Yleensä lapsen toiminnanohjauksen haasteet tekevät vanhempienkin arjesta niin raskasta lapsen kanssa, että harva vanhempi varmastikaan alkaisi näitä lapsen haasteita peitellä. Eri asia on tietämättömyys/matala koulutus vanhemmalla, jolloin vanhempi ei välttämättä edes ymmärrä mitä tarkoittaa ”toiminnanohjaus” eikä osaa yhdistää arjen haasteita opettajan kertomiin haasteisiin.

Jos lapsella on diagnoosiksi asti haasteita toiminnanohjauksessa ja tarkkaavuudessa niin kyllä silloin lapsi ja vanhempi saa palautetta näistä piirteistä yleensä

useammalta taholta. Jos vain yksi ihminen nämä haasteet näkee, mutta muuten ongelmia ei ilmene niin ihmettelen vähän. Jos olisin ap niin saataisiin pyytää vaikka koulun erityisopettajaa käväisemään luokassa havainnoimassa näitä luokanopettajan näkemiä haasteita. Näin saisi myös toisen arvion asiasta.

Nuoren opettajan kohdalla ottaisin myös huomioon onko hänellä omia lapsia, kuinka paljon opetuskokemusta tai kokemusta tuon ikäisistä lapsista. Nuorella lapsettomalla

vasta yliopistosta valmistuneella henkilöllä, jolla ei ole lapsista vielä pidempää kokemusta, voi olla myös epärealistinen käsitys siitä, mitä 1.luokkalaiselta voi vaatia. Jonkin verran opettajiksi hakeutuu muutenkin perfektionistisia henkilöitä, joilla voi olla ”vaativuutta” persoonallisuudessaan. Vaativat paljon itseltään ja muilta. Jos vanhemmat eivät näitä piirteitä tai ongelmia lapsessa näe, niin on ihan 100% varmaa, että lapselle ei mitään diagnoosia lääkäri aseta.

Ei ole ollenkaan erikoista. Kokemusta on monista eri päiväkodeista ja ryhmistä. Joissain ryhmissä tuen tarpeen arviointeja on tehty seitsemälle lapselle ja toisessa ryhmässä ei edes puhumattomalle ja vetäytyvälle 4-vuotiaalle (koska ei häiritse muita). Varhaiskasvatus on valitettavasti sellainen ala, että opettajan titteliä saattaa kantaa melkeinpä kuka tahansa. Esiopetuksessa on yleensä pätevä opettaja, mutta tätäkin kierretään valitettavasti sijaisuuksilla lainvastaisesti joissain päiväkodeissa.

En halua kuulostaa ylimieliseltä, mutta siinäkin on runsas ero onko opettajalla sosionomi- vai yo-tutkinto taustalla. On aivan ihania ja hyviä sosionomi-opettajia, mutta tuen tarpeen tunnistamisesta ei ole välttämättä mitään hajua. Odotellaan että aika korjaa, ajatellaan että kyse on luonteesta ja/tai kasvatuksesta. Räikeimmissä tapauksissa tulee eskarissa (tai vasta koulussa) lievä keva-diagnoosi tai autismin kirjon diagnoosi, eikä mitään ongelmaa lapsella ole kuulemma ollut aiemmin.

T. 15 vuotta alalla ja kaikkea nähty

Mutta sama tapahtuu myös toiseen suuntaan: lapsen luontainen kypsymättömyys patologisoidaan ja diagnosoidaan. Eihän muuten voi selittää sitä, että ikäluokkansa nuorimmilla on selvästi alkuvuodesta syntyneitä enemmän diagnooseja.

Oppimisvaikeudet ovat nähtävissä eri tutkimusten mukaan jo 4-vuotiailla hyvin selvästi. Tähän viittaa moni tutkimus, jossa on kyllä poissuljettu syntymäajan vaikutus, sillä puhutaan kuitenkin pitkittäistutkimuksista, sekä tutkimuksissa on ollut nimenomaan kalenteri-iän mukaisesti lapsia. Mitä varhaisempi tuki lapselle annetaan, niin sen vähemmän vaikeus vaikeuttaa hänen elämää tosiasiallisesti ja itsetunnon kannalta on myös tärkeää olla tietoinen, että kun ei suoriudu asioista yhtä hyvin kuin ikätoverit, niin kyse ei ole tyhmyydestä, laiskuudesta jne. Tämän vuoksi asioihin halutaan puuttua mahdollisimman varhain. Sinä näet diagnoosin leimana, minä näen sen tietona miten voin auttaa lasta parhaalla mahdollisella tavalla. Sanon tämän pitkällä luokanopettajan kokemuksella ja erityislapsen äitinä. Parhaiten ovat asiat niillä lapsilla, jotka ovat saaneet diagnoosin jo alle kouluiässä, kun puhutaan esimerkiksi kehitysviiveistä, tarkkaavaisuushäiriöistä ja autismikirjosta. Niiden jotka diagnosoidaan kouluiässä tie usein aloitus normaaliluokalla, pitkä kituva tie pärjätä siellä ja pahimmillaan lapsi ei ole enää murrosiässä ns. koulukuntoinen ja kuvassa on jo sairaalakoulua yms. Parempi tie on vahva tuki jo varhaiskasvatuksessa ja esiopetuksessa, aloitus pienluokalla ja siirto hiljalleen normaaliopetukseen. Esimerkiksi asperger-lapsen koulupolku  ja jatko-opintomahdollisuudet ovat aivan erilaisia kun kuormitusherkkyys tiedetään ja tunnistetaan.

Ap:n tapaukseen on vaikeaa ottaa kantaa. Voi olla, että opettajaksi on sattunut yli-innokas opettaja, voi olla että ap ylitulkitsee wilma-viestejä, mutta voi olla myös että ap:n lapsella on pieniä haasteita, joita tukemalla hän säilyttää oman hyvinvointinsa. Monet eivät ymmärrä, kuinka jo 5-6-vuotiaan itsetuntoon voi vaikuttaa se kuinka hän ei pysty samoihin asioihin kuin ikätoverit. Nykyisissä arvioinneissa ja tutkimuksissa otetaan kyllä huomioon mihin aikaan vuodesta lapsi on syntynyt. En tiedä mihin tutkimukseen viittaat, mutta varmasti on ihan todellinen huolenaihe, jos loppuvuodesta syntyneet saavat enemmän diagnooseja, sillä tämä tarkoittaa enemmänkin sitä, että lapselta on vaadittu ikätasoon nähden liikaa ja hän ei siksi suoriudu ikätasoisesti tilanteissa. Tilanne voi kuitenkin olla myös toisin päin: alkuvuodesta syntyneet saavat keskiverrosti liian vähän diagnooseja, sillä he ovat aina ryhmässä verrattuna itseään nuorempiin. Näin ollen huoli jää helposti lievän huolen asteelle, eikä lähetettä tutkimuksiin tule yhtä helposti kuin sen kohdalla, joka on enemmän jäljessä sekä erityishaasteiden että iän perusteella muusta ryhmästä/luokasta. Laita toki linkki tutkimukseen jos löydät, sillä siellä on lähes varmast pohdinnassa myös näitä asioita. Esimerkiksi tyttöjen aliedustuvuus autismikirjossa ei tarkoita, että poikia ylidiagnosoitaisiin vaan enemmänkin sitä, että tyttöjä alidiagnosoidaan.

Asiasta on tehty paljon tutkimuksia eri maissa, ja tietää löydät ihan googlaamalla, sekä uutisia että akateemista tekstiä. Linkin pyytäminen sellaiseen tietoon, joka on kaikkien saatavilla, on huonoa argumentaatiota, ja oma kokemukseni on että ne linkin pyytäjät harvoin edes viitsivät lukea annettua linkkiä, kunhan trollaavat ja haluavat kyseenalaistaa.

Tuo ajatus, että alkuvuodesta syntyneitä lapsia alidiagnosoidaan, on mielenkiintoinen. Ajatteletko, että mitä enemmän diagnooseja, sen paremmin lapsilla menee? Olisiko täydellisessä maailmassa jokaisella jokin diagnoosi?

En pelkää diagnooseja, mutta mietin että mitä diagnoosi oikeasti tarkoittaa. Se tarkoittaa erityisen tuen tarvetta. Se, mihin haluamme asettaa erityisen tuen rajan, on täysin kiinni käytössämme olevista resursseista. Maalaisjärjellä minä ajattelisin, että lapsi joka pärjää omassa ryhmässään, ei tarvitse diagnoosia, olipa hän sitten normaalilla tasolla kehityksessään tai ”vain” alkuvuodesta syntynyt.

En trollannut. Pyysin linkkiä, koska mietin ihan aidosti, että mitä siellä pohdinnassa sanotaan. En epäile tutkimustulosta ollenkaan niin kuin ilmeisesti ymmärsit. Pyysin linkkiä/tutkimusta, koska niiden johtopäätökset osiosta aina löytyy jonkinlaista korrelaatioon liittyvää pohdintaa. Eli se että loppuvuodesta syntyneet saavat enemmän diagnooseja kuin alkuvuodesta syntyneet ei välttämättä itse tutkijoidenkaan mielestä tarkoita sitä, että diagnoosit olisivat vääriä diagnooseja. Vai onko siis näin, että tutkijat ovat olleet tätä mieltä? En itse pidä oikein sellaisestakaan tyylistä, että tutkimustuloksia heitellään oman argumentaation tueksi ottamatta huomioon tutkijoiden omia päätelmiä ks. tuloksesta. Toki tämä kuuluu usein keskustelupalstojen tyyliin, mutta silti.

Mitä tulee diagnoosiin niin en ole kanssasi täysin samaa mieltä. Diagnoosi voidaan tarvita myös sen vuoksi, että lapselle/nuorelle on alkanut kertymään muita diagnooseja ja hän ongelmien alkusyytä ei ole pystytty hoitamaan. Esimerkiksi masennuksen, syömishäiriön, riippuvuuden tms. taustalla voi olla hyvinkin neuropsykiatrinen häiriö. Jos hoidat syömishäiriötä pelkästään psyykkisenä häiriönä ymmärtämättä, että taustalla on myös autismikirjon häiriö ja siihen liittyvät rutiinin tarpeet ja aistiyliherkkyydet, niin eihän se hoitovaste ole yhtä hyvä kuin jos nämä tiedot olisivat. Monille ADHD diagnoosi on ollut tärkeä, sillä sen avulla oman elämän palaset ovat tavallaan voineet loksahtaa paikalleen ja oma elämä on helpompaa ottaa haltuun. ADHD myötä voi olla helpompaa tiedostaa oman riippuvuusherkkyys ja varmasti monille tämä on tärkeä tieto mikäli elämässä on sellaisia ongelmia tullut vastaan. Eli en missään nimessä ajattele, että ainoastaan erityisen tuen tarve määrittelee tarpeen diagnoosiin. Mielestäni sellainen ajattelu on aika yksioikoista, sillä vaikkapa lievästi autistinen ei varsinaisesti aina tarvitse erityistä tukea, mutta hän hyötyy monenlaisesta kuntoutuksesta ja hänen elämänlaatu paranee tiedon ja ymmärryksen myötä.

Ehkä kannattaa myös miettiä asiaa niin, että mitä kukaan ulkopuolinen on sanomaan, että diagnoosisi on turha? Helppoahan se on huudella vierestä, jos ei itse elä sitä arkea haasteidensa kanssa. Luulen että aika harva autismikirjolainen, tarkkaavaisuushäiriöinen, oppimisvaikeuden omaava, lukihäiriöinen, touretten syndroomaa sairastava jne. itse aikuisiällä ajattelee, että onpa kurjaa että sain diagnoosin ja tukea. Vanhempaa se voi kyllä kirpaista, minäkin olen sen vaiheen elänyt nimittäin kun se kirpaisi ja ärsytti.

-jota lainasit

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No onhan se vähän erikoista, jos päiväkodissa tai eskarissa ei ole huomattu mitään. Yleensä toiminnanohjauksen haasteet huomataan jo päiväkodissa ja esikoulussa. Siellä on myös useampi silmäpari niitä arvioimassa. On myös hyvin erikoista, jos toiminnanohjauksen haasteet eivät kotona näy mitenkään. Lapsen äiti on kuitenkin itsekin opettaja, joten osaa varmasti itsekin arvioida lapsensa toimintaa. Yleensä lapsen toiminnanohjauksen haasteet tekevät vanhempienkin arjesta niin raskasta lapsen kanssa, että harva vanhempi varmastikaan alkaisi näitä lapsen haasteita peitellä. Eri asia on tietämättömyys/matala koulutus vanhemmalla, jolloin vanhempi ei välttämättä edes ymmärrä mitä tarkoittaa ”toiminnanohjaus” eikä osaa yhdistää arjen haasteita opettajan kertomiin haasteisiin.

Jos lapsella on diagnoosiksi asti haasteita toiminnanohjauksessa ja tarkkaavuudessa niin kyllä silloin lapsi ja vanhempi saa palautetta näistä piirteistä yleensä

useammalta taholta. Jos vain yksi ihminen nämä haasteet näkee, mutta muuten ongelmia ei ilmene niin ihmettelen vähän. Jos olisin ap niin saataisiin pyytää vaikka koulun erityisopettajaa käväisemään luokassa havainnoimassa näitä luokanopettajan näkemiä haasteita. Näin saisi myös toisen arvion asiasta.

Nuoren opettajan kohdalla ottaisin myös huomioon onko hänellä omia lapsia, kuinka paljon opetuskokemusta tai kokemusta tuon ikäisistä lapsista. Nuorella lapsettomalla

vasta yliopistosta valmistuneella henkilöllä, jolla ei ole lapsista vielä pidempää kokemusta, voi olla myös epärealistinen käsitys siitä, mitä 1.luokkalaiselta voi vaatia. Jonkin verran opettajiksi hakeutuu muutenkin perfektionistisia henkilöitä, joilla voi olla ”vaativuutta” persoonallisuudessaan. Vaativat paljon itseltään ja muilta. Jos vanhemmat eivät näitä piirteitä tai ongelmia lapsessa näe, niin on ihan 100% varmaa, että lapselle ei mitään diagnoosia lääkäri aseta.

Ei ole ollenkaan erikoista. Kokemusta on monista eri päiväkodeista ja ryhmistä. Joissain ryhmissä tuen tarpeen arviointeja on tehty seitsemälle lapselle ja toisessa ryhmässä ei edes puhumattomalle ja vetäytyvälle 4-vuotiaalle (koska ei häiritse muita). Varhaiskasvatus on valitettavasti sellainen ala, että opettajan titteliä saattaa kantaa melkeinpä kuka tahansa. Esiopetuksessa on yleensä pätevä opettaja, mutta tätäkin kierretään valitettavasti sijaisuuksilla lainvastaisesti joissain päiväkodeissa.

En halua kuulostaa ylimieliseltä, mutta siinäkin on runsas ero onko opettajalla sosionomi- vai yo-tutkinto taustalla. On aivan ihania ja hyviä sosionomi-opettajia, mutta tuen tarpeen tunnistamisesta ei ole välttämättä mitään hajua. Odotellaan että aika korjaa, ajatellaan että kyse on luonteesta ja/tai kasvatuksesta. Räikeimmissä tapauksissa tulee eskarissa (tai vasta koulussa) lievä keva-diagnoosi tai autismin kirjon diagnoosi, eikä mitään ongelmaa lapsella ole kuulemma ollut aiemmin.

T. 15 vuotta alalla ja kaikkea nähty

Mutta sama tapahtuu myös toiseen suuntaan: lapsen luontainen kypsymättömyys patologisoidaan ja diagnosoidaan. Eihän muuten voi selittää sitä, että ikäluokkansa nuorimmilla on selvästi alkuvuodesta syntyneitä enemmän diagnooseja.

Oppimisvaikeudet ovat nähtävissä eri tutkimusten mukaan jo 4-vuotiailla hyvin selvästi. Tähän viittaa moni tutkimus, jossa on kyllä poissuljettu syntymäajan vaikutus, sillä puhutaan kuitenkin pitkittäistutkimuksista, sekä tutkimuksissa on ollut nimenomaan kalenteri-iän mukaisesti lapsia. Mitä varhaisempi tuki lapselle annetaan, niin sen vähemmän vaikeus vaikeuttaa hänen elämää tosiasiallisesti ja itsetunnon kannalta on myös tärkeää olla tietoinen, että kun ei suoriudu asioista yhtä hyvin kuin ikätoverit, niin kyse ei ole tyhmyydestä, laiskuudesta jne. Tämän vuoksi asioihin halutaan puuttua mahdollisimman varhain. Sinä näet diagnoosin leimana, minä näen sen tietona miten voin auttaa lasta parhaalla mahdollisella tavalla. Sanon tämän pitkällä luokanopettajan kokemuksella ja erityislapsen äitinä. Parhaiten ovat asiat niillä lapsilla, jotka ovat saaneet diagnoosin jo alle kouluiässä, kun puhutaan esimerkiksi kehitysviiveistä, tarkkaavaisuushäiriöistä ja autismikirjosta. Niiden jotka diagnosoidaan kouluiässä tie usein aloitus normaaliluokalla, pitkä kituva tie pärjätä siellä ja pahimmillaan lapsi ei ole enää murrosiässä ns. koulukuntoinen ja kuvassa on jo sairaalakoulua yms. Parempi tie on vahva tuki jo varhaiskasvatuksessa ja esiopetuksessa, aloitus pienluokalla ja siirto hiljalleen normaaliopetukseen. Esimerkiksi asperger-lapsen koulupolku  ja jatko-opintomahdollisuudet ovat aivan erilaisia kun kuormitusherkkyys tiedetään ja tunnistetaan.

Ap:n tapaukseen on vaikeaa ottaa kantaa. Voi olla, että opettajaksi on sattunut yli-innokas opettaja, voi olla että ap ylitulkitsee wilma-viestejä, mutta voi olla myös että ap:n lapsella on pieniä haasteita, joita tukemalla hän säilyttää oman hyvinvointinsa. Monet eivät ymmärrä, kuinka jo 5-6-vuotiaan itsetuntoon voi vaikuttaa se kuinka hän ei pysty samoihin asioihin kuin ikätoverit. Nykyisissä arvioinneissa ja tutkimuksissa otetaan kyllä huomioon mihin aikaan vuodesta lapsi on syntynyt. En tiedä mihin tutkimukseen viittaat, mutta varmasti on ihan todellinen huolenaihe, jos loppuvuodesta syntyneet saavat enemmän diagnooseja, sillä tämä tarkoittaa enemmänkin sitä, että lapselta on vaadittu ikätasoon nähden liikaa ja hän ei siksi suoriudu ikätasoisesti tilanteissa. Tilanne voi kuitenkin olla myös toisin päin: alkuvuodesta syntyneet saavat keskiverrosti liian vähän diagnooseja, sillä he ovat aina ryhmässä verrattuna itseään nuorempiin. Näin ollen huoli jää helposti lievän huolen asteelle, eikä lähetettä tutkimuksiin tule yhtä helposti kuin sen kohdalla, joka on enemmän jäljessä sekä erityishaasteiden että iän perusteella muusta ryhmästä/luokasta. Laita toki linkki tutkimukseen jos löydät, sillä siellä on lähes varmast pohdinnassa myös näitä asioita. Esimerkiksi tyttöjen aliedustuvuus autismikirjossa ei tarkoita, että poikia ylidiagnosoitaisiin vaan enemmänkin sitä, että tyttöjä alidiagnosoidaan.

Asiasta on tehty paljon tutkimuksia eri maissa, ja tietää löydät ihan googlaamalla, sekä uutisia että akateemista tekstiä. Linkin pyytäminen sellaiseen tietoon, joka on kaikkien saatavilla, on huonoa argumentaatiota, ja oma kokemukseni on että ne linkin pyytäjät harvoin edes viitsivät lukea annettua linkkiä, kunhan trollaavat ja haluavat kyseenalaistaa.

Tuo ajatus, että alkuvuodesta syntyneitä lapsia alidiagnosoidaan, on mielenkiintoinen. Ajatteletko, että mitä enemmän diagnooseja, sen paremmin lapsilla menee? Olisiko täydellisessä maailmassa jokaisella jokin diagnoosi?

En pelkää diagnooseja, mutta mietin että mitä diagnoosi oikeasti tarkoittaa. Se tarkoittaa erityisen tuen tarvetta. Se, mihin haluamme asettaa erityisen tuen rajan, on täysin kiinni käytössämme olevista resursseista. Maalaisjärjellä minä ajattelisin, että lapsi joka pärjää omassa ryhmässään, ei tarvitse diagnoosia, olipa hän sitten normaalilla tasolla kehityksessään tai ”vain” alkuvuodesta syntynyt.

En trollannut. Pyysin linkkiä, koska mietin ihan aidosti, että mitä siellä pohdinnassa sanotaan. En epäile tutkimustulosta ollenkaan niin kuin ilmeisesti ymmärsit. Pyysin linkkiä/tutkimusta, koska niiden johtopäätökset osiosta aina löytyy jonkinlaista korrelaatioon liittyvää pohdintaa. Eli se että loppuvuodesta syntyneet saavat enemmän diagnooseja kuin alkuvuodesta syntyneet ei välttämättä itse tutkijoidenkaan mielestä tarkoita sitä, että diagnoosit olisivat vääriä diagnooseja. Vai onko siis näin, että tutkijat ovat olleet tätä mieltä? En itse pidä oikein sellaisestakaan tyylistä, että tutkimustuloksia heitellään oman argumentaation tueksi ottamatta huomioon tutkijoiden omia päätelmiä ks. tuloksesta. Toki tämä kuuluu usein keskustelupalstojen tyyliin, mutta silti.

Mitä tulee diagnoosiin niin en ole kanssasi täysin samaa mieltä. Diagnoosi voidaan tarvita myös sen vuoksi, että lapselle/nuorelle on alkanut kertymään muita diagnooseja ja hän ongelmien alkusyytä ei ole pystytty hoitamaan. Esimerkiksi masennuksen, syömishäiriön, riippuvuuden tms. taustalla voi olla hyvinkin neuropsykiatrinen häiriö. Jos hoidat syömishäiriötä pelkästään psyykkisenä häiriönä ymmärtämättä, että taustalla on myös autismikirjon häiriö ja siihen liittyvät rutiinin tarpeet ja aistiyliherkkyydet, niin eihän se hoitovaste ole yhtä hyvä kuin jos nämä tiedot olisivat. Monille ADHD diagnoosi on ollut tärkeä, sillä sen avulla oman elämän palaset ovat tavallaan voineet loksahtaa paikalleen ja oma elämä on helpompaa ottaa haltuun. ADHD myötä voi olla helpompaa tiedostaa oman riippuvuusherkkyys ja varmasti monille tämä on tärkeä tieto mikäli elämässä on sellaisia ongelmia tullut vastaan. Eli en missään nimessä ajattele, että ainoastaan erityisen tuen tarve määrittelee tarpeen diagnoosiin. Mielestäni sellainen ajattelu on aika yksioikoista, sillä vaikkapa lievästi autistinen ei varsinaisesti aina tarvitse erityistä tukea, mutta hän hyötyy monenlaisesta kuntoutuksesta ja hänen elämänlaatu paranee tiedon ja ymmärryksen myötä.

Ehkä kannattaa myös miettiä asiaa niin, että mitä kukaan ulkopuolinen on sanomaan, että diagnoosisi on turha? Helppoahan se on huudella vierestä, jos ei itse elä sitä arkea haasteidensa kanssa. Luulen että aika harva autismikirjolainen, tarkkaavaisuushäiriöinen, oppimisvaikeuden omaava, lukihäiriöinen, touretten syndroomaa sairastava jne. itse aikuisiällä ajattelee, että onpa kurjaa että sain diagnoosin ja tukea. Vanhempaa se voi kyllä kirpaista, minäkin olen sen vaiheen elänyt nimittäin kun se kirpaisi ja ärsytti.

-jota lainasit

Tässä, ole hyvä.

https://www.laakarilehti.fi/ajassa/ajankohtaista/loppuvuoden-lapsi-saa-…

Tutkijoiden mukaan nimenomaan on kysymys siitä, että lapsen kypsyyttä ei osata huomioida ja tulkita riittävästi diagnoosia tehdessä.

On päivänselvää, että ADHD on osittain kulttuurinen häiriö. Eihän muuten voisi olla mahdollista, että esimerkiksi Yhdysvalloissa sitä esiintyy jopa kymmenellä prosentilla lapsista ja Japanissa selvästi harvemmalla.

Mielenkiintoista on sekin, että aiheesta kerran lueskellessani huomasin, että Suomessa ADHD-lääkitystä saavista lapsista selkeästi muita Pohjoismaita suurempi osuus on poikia. Jokainen voi varmastikin arvailla tähän syitä oman elämänkokemuksensa pohjalta. Itse en tällaiseen arvailuun käy, totean vain että jostakin tämäkin kulttuurissamme kertoo.

Toki diagnoosi voi olla monelle suuri apu ja identiteetin määrittelijä, mutta silti ei pitäisi jättää huomioimatta sitä seikkaa, että viime kädessä me yhteisönä piirrämme ”normaalin” rajat.

- Se, keneltä pyysit linkkiä.

Up