Periytyykö taipumus ainaiseen valittamiseen vanhemmilta lapsille?

Mun havaintojen mukaan elämänasenne kyllä usein siirtyy. Oli se sitten valittamista, aikaansaamattomuutta tai sitten toisten ihmisen jatkuvaa kritisointia.

Tämä on oikea paikka kysyä. Palsta on täynnä jatkuvasti kaikesta valittavia ihmisiä.

Lapset oppii esimerkistä ja kun lapsi avaa suunsa hän puhuu kodistaan.

Isältä pojalle.

Äitini suhtautuu asioihin aina ensin negatiivisesti ja olen usein itsekin tajunnut, että välillä kuulostan ihan äidiltäni.

Äidiltä tyttärelle.

Mun toinen vanhempi valittaa aina ja ihan kaikesta, mikään ei kelpaa. Havahduin tähän joskus seitsemän vuotiaana kun huomasin tutun kehuvan aina kaikkea. Otin omasta mielestäni opiksi ja yritän nähdä kaikessa hyvää, potentiaalia, mahdollisuuksia tai edes osittaista kehittämisen mahdollisuutta. Valituskin sieltä alta puskee mutta tarkoituksella hiljennän sitä enkä päästä valloilleen. En kuitenkaan ole yltiöpositiivinen. Minun on erittäin vaikea keskustella valittajien tai negatiivisten ihmisten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Isältä pojalle.

Katso äitiä, näet tyttären.

Missä teidän mielestänne menee raja nykyään paljon arvostetun kriittisyyden ja ainaisen kaikesta valittamisen välillä?

Vierailija kirjoitti:

Äidiltä tyttärelle.

Katso isää, näet pojan.

Äidilläni oli tapana vain valittaa kaikesta, jonka koki olevan elämässään pielessä, ilman että pyrki tekemään niille asioille mitään. Olin itse samanlainen parikymppiseksi asti, kunnes tajusin, että minähän voin vaikuttaa moneenkin asiaan itse, ei tarvitse vain kärsiä loputtomiin. Piti siis itse tajuta opetella parempia tapoja käsitellä vaikeudet kuin minkälaisen esimerkin kotona sain.

Vierailija kirjoitti:

Mun toinen vanhempi valittaa aina ja ihan kaikesta, mikään ei kelpaa. Havahduin tähän joskus seitsemän vuotiaana kun huomasin tutun kehuvan aina kaikkea. Otin omasta mielestäni opiksi ja yritän nähdä kaikessa hyvää, potentiaalia, mahdollisuuksia tai edes osittaista kehittämisen mahdollisuutta. Valituskin sieltä alta puskee mutta tarkoituksella hiljennän sitä enkä päästä valloilleen. En kuitenkaan ole yltiöpositiivinen. Minun on erittäin vaikea keskustella valittajien tai negatiivisten ihmisten kanssa.

Niin sinä oletkin pakkomyönteinen ja hyväksyt vain myönteiset tunteet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isältä pojalle.

Katso äitiä, näet tyttären.

Tämä on ainoa ohjeeni, jonka olen isältä saanut.

Vaikea kuvitella, että olisi olemassa paljon sellaisia henkilöitä, joiden omat vanhemmat olisivat valoisia ja elämänmyönteisiä ihmisiä eivätkä koskaan valittaisi turhaan mistään, mutta jotka itse kuitenkin olisivat asenteeltaan täysin päinvastaisia eli valittaisivat jatkuvasti aina kaikesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun toinen vanhempi valittaa aina ja ihan kaikesta, mikään ei kelpaa. Havahduin tähän joskus seitsemän vuotiaana kun huomasin tutun kehuvan aina kaikkea. Otin omasta mielestäni opiksi ja yritän nähdä kaikessa hyvää, potentiaalia, mahdollisuuksia tai edes osittaista kehittämisen mahdollisuutta. Valituskin sieltä alta puskee mutta tarkoituksella hiljennän sitä enkä päästä valloilleen. En kuitenkaan ole yltiöpositiivinen. Minun on erittäin vaikea keskustella valittajien tai negatiivisten ihmisten kanssa.

Niin sinä oletkin pakkomyönteinen ja hyväksyt vain myönteiset tunteet.

Ja sinä halusit tästäkin valittaa? :) No en nyt sanoisi niin että olisin pakkomyönteinen tai hyväksyisin vain myönteiset tunteet. Teit ehkä kärjistetyn johtopäätöksen vähäisen tiedon varassa. Tunnistan ne valittajaäänet itsessäni mutta en anna niiden ohjata toimintaani tai puheitani. Otan ne huomioon päätöksenteossa ja sisäisenä kriitikkona. En halua rasittaa itseäni tai läheisiäni sillä jatkuvalla valituksella ja negatiivisuudella mitä kotona sain kuulla. Se ei näytä johtavan mihinkään hyvään, ei muutokseen, ei oman toiminnan ohjaamiseen tai vastuunottamiseen, ei toimiviin sosiaalisiin vuorovaikutussuhteisiin, ei tyytyväisyyteen elämässä tai onnistumisista ilahtumiseen.

Vierailija kirjoitti:

Missä teidän mielestänne menee raja nykyään paljon arvostetun kriittisyyden ja ainaisen kaikesta valittamisen välillä?

Kriittisyys tarkoittaa kaiken kyseenalaistavaa asennetta. Kriittisyyteen liittyy halu parantaa epäkohtia. Valittaminen taas on usein valittamista valittamisen ilosta, eikä siihen liity yleensä ponnisteluita tilanteen parantamiseksi.

No jaa, mielestäni minä ja mies ollaan ihan peruspositiivisia, tai minä ainakin. Mies saattaa olla vähän teatraalinen, kun asiat menee huonosti, mutta tyttärellä tuntuu olevan vähän pessimistinen luonne. Uudet asiat pelottaa ja kritiikkiä kuuluu, olisi pitänyt tehdä näin, miksi et äiti ottanut huomioon tätä, pitäisi olla noin, mutkun mutkun. Hän on vasta viisivuotias, toivottavasti ei pahene teini-ikään mennessä.

Taapero on paljon aurinkoisemman oloinen, vaikka ihan pieni vielä onkin.

Toinen vanhemmistani on varsinainen ammattivalittaja. Kun olin itse nuorempi, pidin tarkasti huolta, etten ole itse samanlainen. Nyt keski-ikäisenä huomaan, etten enää kykene samanlaiseen positiivisuuteen kuin nuorempana. Ehkä en vain enää jaksa taistella vanhemmaltani perittyä elämänasennetta vastaan. Pelottaa mahtaako olla ikääntyessä omana kohtalona tulla kaikista ponnisteluista huolimatta samanlaiseksi ammattivalittajaksi kuin toinen vanhemmistani. Täällähän olen nytkin valittamassa tästä aiheesta :D

Onhan näitä ns. "valittajaperheitä" olemassa.

Pienellä paikkakunnalla ovat kaikkien tiedossa.

"Valittamista jo neljännessä sukupolvessa."

Vali vali.