Mikä vaivaa ihmistä joka suuttuu kun toinen itkee ja näyttää tunteensa?

Vierailija kirjoitti:

Vain vauvat ja pienet lapset itkevät. Aikuisten kuuluu osata hillitä itsensä ja olla itkemättä oli tilanne mikä hyvänsä.

Voi jösses...

up

Nostan tätä vanhaa ketjua. Tajusin että olen löytänyt miehekseni ihmisen joka käyttäytyy kuin äitini. Äiti ei lohduttanut kun satutin itseni tai oli paha mieli, hän suuttui. Miehessäni olen havinnut samoja piirteitä. Kuulemma saisin itkeä samaa asiaa vain kerran ja sitten pitää siirtyä eteenpäin. Olen herkkä ja saatan herkästi itkeä jos meillä on jokin erimielisyys. Mies yleensä suuttuu tästä. Mistä tämmöinen käytös voi kummuta? 

Kasvatettu kepillä tai vyöllä. Eli hakattu hiljaiseksi. Ei ole koskaan kehittynyt henkisesti aikuiseksi.

Mikään ei ole säälittävämpi ja rasittavampi kun itkeä pillittävä mies. Miehen pitää olla mies joka ei itke ja valita. Miehisty sinäkin ja lopeta itsesäälissä rypeäminen! Ei teidän miesten tunteillä ole mitään arvoa niin pitäkääne tunteenne vain omana tietonanne

Naiset ovat kautta aikojen käyttäneet itkua aseena miestävastaan ja manipuloinut kaikkia ympärillä olevia itkemällä ihan kuin pikku vauvat ettäsaisi tahtonsa jälleen läpi. 98% naisista osaa itkeä niin sanotusti käskystä kun on oppinut juuri tuon että parkumalla saa kaiken mitä haluaa. Jos on ihan aidosti itkun aihetta niin niissä tapauksissa minulta löytyy hetkellisesti empatiaa muissa tapauksissa ei todellakaan

Vierailija kirjoitti:

Mikään ei ole säälittävämpi ja rasittavampi kun itkeä pillittävä mies. Miehen pitää olla mies joka ei itke ja valita. Miehisty sinäkin ja lopeta itsesäälissä rypeäminen! Ei teidän miesten tunteillä ole mitään arvoa niin pitäkääne tunteenne vain omana tietonanne

Oikeastaan mikään ei ole säälittävämpi ja rasittavampi kuin ihminen, jolla on noin huono kirjallinen ulosanti.

Vierailija kirjoitti:

Kasvatettu kepillä tai vyöllä. Eli hakattu hiljaiseksi. Ei ole koskaan kehittynyt henkisesti aikuiseksi.

Olet varmastikin oikeassa.... yritämme yhdessä miehen kanssa opetella tunnetaitoja. Molemmat ollaan emotionaalisesti köyhistä perheistä lähtöisin. Onneksi voi aikuisenakin oppia näitä taitoja mutta helppoa se ei ole

 Tunnekylmä narsistinen ihmisen muotoinen jäte.

Vierailija kirjoitti:

Työkaveri itkeskeli surullista lapsuuttaan, kuollutta koiraansa, koulukiusaamista (oli kuitenkin kolmikymppinen...), milloin mitäkin. Minut leimattiin itsekkääksi ja tunnekylmäksi kun käytin työaikani työasioiden hoitamiseen ja asiakkaiden palveluun. Muut sitten parveilivat "auttamassa" ja "tukemassa" elämän kolhimaa rassukkaa, jonka kokemukset ovat ihan tavallisia asioita mitä meillä muillakin on. No eipä se jatkuva tuki ja auttaminen mitään auttanut lopulta, hän jäi sitten mieluummin työttömäksi kun töissä on niin hirveän vaikeaa ja ahdistavaa.

En ole psykiatri.

 

Onneksi et ole psykiatri, ja aivan varmasti töissä on/oli hirveän vaikeaa ja ahdistavaa. On helppo päätellä, miksi. Ihan hyvä päätös työ"kaveriltasi".

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on tuollainen. Pilkkaa ja haukkuu, jos alan itkemään riitamme jälkeen. Itken, koska olen surullinen ja loukattu, jotenkin aina yllätyn hänen ilkeydestään, vaikka vasta edellisenä päivänä olisi hehkuttanut onneamme, kertonut rakastavansa ja kehunut suhdettamme. Hän ei ymmärrä yhtään miksi itken. Olen alkanut epäilemään jotain persoonallisuushäiriötä (kaikki erikoinen käytös huomioiden) hänellä tai sitten jokin muu asia, miksei siedä itkua.

 

Kuinka kauan vielä olet ajatellut sietää ilkeää kohtelua ja pilkkaamista? Missä vaiheessa luulet, että tulee jaksaminen vastaan ja mitta täyteen?

Vierailija kirjoitti:

Voi olla myös, että ahdistuu omasta avuttomuudestaan. Kun ei osaa auttaa, tai pelkää liikaa, että vaikkapa oma lapsi olisikin onneton. Mun vanhemmat oli vihaisia itkusta. Isä siksi, että se herätti sadistisen raivon, äiti oli raivoissaan, koska sain hänet tuntemaan avuttomuutta. Isästä näki riemua, kun pääsi lyömään lyötyä. Äidistä ahdistusta ja avuttomuutta.

Aika v*tun huonot tavat käsitellä asia kuiten.

Vierailija kirjoitti:

Nostan tätä vanhaa ketjua. Tajusin että olen löytänyt miehekseni ihmisen joka käyttäytyy kuin äitini. Äiti ei lohduttanut kun satutin itseni tai oli paha mieli, hän suuttui. Miehessäni olen havinnut samoja piirteitä. Kuulemma saisin itkeä samaa asiaa vain kerran ja sitten pitää siirtyä eteenpäin. Olen herkkä ja saatan herkästi itkeä jos meillä on jokin erimielisyys. Mies yleensä suuttuu tästä. Mistä tämmöinen käytös voi kummuta? 

Miehelle helposti opetetaan että "älä itke, heikkoutta." Sitten kun on sen oppinut ja sille on sitä aina sanottu. Se ei välttämättä osaa enää käsitellä asiaa erillälailla.

Hänellä ei ole sinua kohtaan voimakkaita tunteita, ehkä ei rakasta sinua.  Syy yhdessä olemiseen on joku muu.

Oli mies taikka nainen, ei kukaan täyspäinen jaksa mitään itkuiitoja elämässään. Luiskaan vaan jos ei osaa keskustella asioista kuten aikuiset.

Tunnekylmä.

Mikä vika ihmisessä, joka itkee pienintäkin vastoinkäymistä, mutta pitää toisten itkua naurettavana.

Varmaan ihmisen rankka elämä ja kasvatus ei ole rakkautta ja hellyyttä saanut osakseen ja heikkouksien näyttäminen on ollut siinä kulttuurissa ja olosuhteissa väärin. Olen jo pitkään laittanut merkille että ihmiset ovat liian armottomia itselleen eivätkä osaa arvostaa hyviäkään asioita jotka ovat liian itsestään selviä heille. Ihminen sopeutuu, turtuu ja tottuu asioihin. Elämänkatsomusta on hyvä ja tervettä ravistella aina aika-ajoin jotta emme jäisi liiaksi asioihin kiinni vaan näkisimme niiden moninaiset puolet ja kykenisimme oppimaan arvostamaan ja kunnioittamaan asioita.

Itsellä oli läpikotaisin sairas perhe joka on johtanut siihen etten hae lohdutusta keneltäkään jos itken, en edes osaa ottaa sitä vastaan vaan menen yksinäni johonkin ja näyttäydyn vasta kun tunnemyrskyni on ohi. Kumppanini on ihmetellyt tätä. Myös toisen itkusta tulee sellainen olo, että eikö voisi nuolla haavojaan yksin enkä haluaisi osallistua siihen. Olen kuitenkin opetellut sietämään sitä ja pitämään toista sylissä silloin, kun se on ollut kumppanilleni tärkeää.  Minulla on terapiaa useampi vuosi takanani joten tässä vaiheessa sitä osaa jo pieniä parisuhdetaitoja. 

Vierailija kirjoitti:

Äitini teki tuota, ja tulkitsin, että oli pettynyt etten ollut niin "vahva" kuin hän olisi halunnut ja mihin oli kasvatuksella määrätietoisesti pyrkinyt. Kaikenlainen luonteen heikkous kanssaihmisissä (itkeminen, maltin menetys, lihavuus, päihdeongelmat, erot, laiskuus) oli hänelle halveksunnan aihe, mikä johtuneen pohjimmiltaan huonosta itsetunnosta, mikä paradoksaalisesti olisi myös heikkous, eikä hän tätä olisi koskaan myöntänyt edes itselleen.

Itseäni on monesti lohduttanut elämässä kun mietin, että ne jotka ovat ankaria muita kohtaan, ovat ainakin kaksi kertaa ankarampia itseään kohtaan. 

Äitini teki taas päin vastoin, hän käytti itkua vallan välikappaleena, eli hän manipuloi muita herkkyydellään ja muiden piti hyvitellä häntä..siitä johtunee oma tunnepuolen rusinaksijääneisyys.