Oletteko käyneet ikinä kävelyllä entisellä asuinalueella?

Mä olen kotoisin pienestä maalaiskylästä (alle 6000 asukasta nykyään) ja asun noin kilometrin päässä lapsuudenkodistani ja isä asuu edelleen siinä talossa. Joten kyllä, aika useinkin tulee pyörittyä lapsuudenmaisemissa. :D 

Miesystäväkään ei jaksa pohtia enää näitä outoja syyllisyydentunteitani. En tiedä miksi märehdin täysin tyhjänpäiväisiä. Olen ennenkin käynyt pitkillä kävelyillä iltaisin ja öisin ja kävellyt jopa 15 km yhteen menoon. Ap

Vierailija kirjoitti:

No en. Miksi sinne menisin? Entiseen on turha kuvitella persujenkaan palaavan, sitä kun ei enää ole.

Ja höh, outo ajatus että muuttaisi 2 km ja kyttäisi exää, sairasta.

Voisit ihan oikeasti miettiä jotakin keskusteluapua itsellesi. Kysy vaikka omalta terveysasemaltasi neuvoa, ehkä siellä osataan neuvoa sinut eteenpäin.

Kyllähän sitä tulee lapsuudenmaisemissa joskus käytyä. 

Olen ajellut ympäri maakuntaa äidin ja tädin kanssa katselemassa suvun vanhoja paikkoja, ja käytiinpä Karjalassakin, siis Venäjän puolella.

Samat maisemat sekä ne omat lapsuuden paikat olen näyttänyt lapsellenikin. Tosin sitä Venjällä olevaa Suomenlahden rantaa katseltiin vain risteilylaivan kannelta.

En mitään erityisemmin fiilistele, kiva vain käydä katsomassa miten maisemat muuttuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis Lahden keskustassa keskellä päivää? Miksipä ei, se on nykyisin autio ja tyhjä, kuin kaupungin kulissit.

Valitettavan totta. Vaikea uskoa että tämä on kuitenkin 100th asukkaan kaupunki, kun keskusta on kuin hylätty.

Se oli jo ennen koronaa sunnuntaisin autio, nyt vielä autiompi, jos mahdollista. Jotenkin hurjan hienoa, miten vihervetoinen kaupunki onnistui alle 10 vuodessa kuihduttamaan kaiken elämän keskustastaan.

Olen mä jossain käynyt. Omissa lapsuuden maisemissa, eivät ole muuttuneet miksikään. Ei pelkoa, että tuttuihin törmäis, kun kaikki tärkeät on muuttanut pois.

Ensimmäisen kodin liepeillä tulee käytyä usein, kun äitini asuu nykyään niillä nurkilla.

Sitten olen käynyt ensimmäisen Helsingin kodin liepeillä katselemassa paikkoja, lasten kanssa. He syntyivät siellä ja sisko asuu nykyään siinä naapurustossa.

Helsingin kodin kohdalla esiintyy haikeutta, kun siellä oli niin mukava asua. Hyvät kulkuyhteydet joka paikkaan ja kaikki palvelut lähellä. Ei vaan löytynyt järkihintaista perheasuntoa, joten pakko muuttaa tänne skutsiin. Vaikka parempi täällä on ollut lasten leikkiä ja kasvaa. On ollut metsää ja maalaismaisemaa ympärillä.

Olen käynyt kaksi kertaa. Lukioikäisenä kävin kävelemässä lapsuuteni asuinseudulla, poikkesin seudulla olevaan metsäänkin, jossa leikimme kaikki kesät. 

Kolmekymppisenä kävin yhtenä kesäpäivänä kävelyllä alueella, jossa asuin parikymppisenä. 

Molemmilla kerroilla retkestä tuli surumielinen olo. Osasin odottaa sitä. En kaipaa menneisyyteen, mutta minulla on taipumus voimakkaaseen nostalgiaan. En edes mielelläni kuuntele lauluja, jotka synnyttävät muistoja nuoruudesta.

Jostain syystä vältän kävelemästä kadulla, jolla asuin entisen poikaystäväni kanssa. Se oli ihan onnellista aikaa silloin, mutta nykyään jostain syystä jotenkin oksettaa kyseinen elämänvaihe, enkä tykkää sitä ajatella. Samoin en tykkää kävellä lukioaikaisen kotini läheisyydessä. Silloinkin oli kivaa, mutta jotenkin se tuo tympeän, väsyneen olon nähdä se paikka.

Yksi muisto, mikä on minulle epämieluisa, on festarireissaaminen teini-ikäisenä. Se suomirokkimeininki mikä silloin oli valloillaan ihan valtakulttuurina on näin jälkeenpäin jotenkin myötähäpeää herättävää, enkä välitä muistaa semmoista aikaa historiassani tai Suomen historiassa ollenkaan.

Yhtä entistä asuntoani katson aina junan ikkunasta ja oloni on tosi myönteinen siitä. Lapsuuden maisemissa vierailu aiheuttaa haikeita oloja, sillä aikuisena näen ne paikat jotenkin eri lailla aina vaikka käyntien välillä olisi vain pari vuotta. Se, mikä minulle oli ennen merkityksellistä ja maagista näkyykin nyt sellaisena kuin se ulkopuoliselle näyttää, tavanomaisena ja pienempänä. Koetan olla tietoisesti yleensä vatvomatta tällaisia, sillä olen perusteellinen ihminen enkä halua antaa itseni jäädä ihmettelemään sellaisia asioita, jotka ovat ohi.