Muistatko lapsuuden kurituksia pelkästään negatiivisesti?

Niitä muutamaa harvaa kertaa muistelen edelleen hyvin negatiivisesti.

Lasta ei saa lyödä!

Kyllä.

Kyllä, vain negatiivista.

Kyllä. Se faijan asenne, viha ja raivo, millä niitä kurituksia ja rangaistuksia jaettiin oli täysin ylimitoitettu. Faijalta lähti mopo lapasesta. Se ei osannut kasvattaa ja olla johdonmukainen.  Mikään asia ei koskaan ollut positiivinen, aina mentiin negatiivisen kautta.

Mitä siitä jäi itselleni sieluun muistoksi? Pienen tytön viha, joka kasvoi aikuisen naisen luottamuspulaksi, katkeruudeksi ja raivoksi.

En muista yhtäkään kertaa hyvällä. Kaikki kerrat olivat turhia ja vanhempien kyvyttömyyttä kasvattajina.

Viisas poika kuulee isän kuritusta,

mutta pilkkaaja ei ota nuhdetta kuullaksensa.

Hullun tie on hänen omissa silmissään oikea,

mutta joka neuvoa kuulee, on viisas.

Laiskan sielu haluaa, saamatta mitään,

mutta ahkerain sielu tulee ravituksi.

En nyt mitenkään pahalla muistele. Kyllä ne kaikki tukkapöllyt tuli ihan syystä

Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan;

mutta joka häntä rakastaa, se häntä ajoissa kurittaa.

Tämä kuulostaa varmaan ihan hullulta ja ristiriitaiselta ja joltain tukholmasyndroomaiselta. Mutta siis. Kun meillä oli käytäntönä se, että remmikurituksen jälkeen jäätiin siihen omaan huoneeseeni keskustelemaan siitä, että mitä oli tapahtunut ja miksi kuritettiin jne. Niin erityisesti vanhempana tyttönä (olisiko sitten johonkin 11-12v ikään asti, kun kuritusta ylipäätään oli) keskustelu saattoi siitä jatkua pitkäänkin kaikenmaailman muistakin asioista ja ne oli jotenkin hyviä lämminhenkisiä keskusteluja. Kuulostaa tosiaan ihan kahjolta, mutta tämä itselle jäänyt mieleen.

Ne pari kertaa tuli ihan syystä. Aivan varmasti minusta olisi tullut muista välittämätön kusipää, kuten monesta tässä ketjussa kirjoittajasta, jollei olisi rangaistu. Lisää remmiä lapsi-paskiaisille!

Ei meillä ollut tavallisesti mitään kuritusta, mutta ne muutamat kerrat kun äidilläni (joka oli suurimman osan ajasta yksin meidän kanssamme ollessamme pieniä, isä sairasti) paloi käämi ja huitaisi tai muuta sellaista, niin ei jäänyt mieltä kaihertamaan. Kuitenkin joistain, esim. yhdestä kerrasta jäi todella kurja olo. Siskoni kiukutteli omaa väsymystään huoneessa, jossa olimme molemmat. Äiti kuuli sen ja sai älyttömän raivokohtauksen, ryntäsi huoneeseen ja tarttui todella väkivaltaisesti kiinni niin, että tavaraakin hajosi. Luuli minun siis kiusaavan siskoani jollain älyttömällä tavalla ja sillä sitten vain pimeni, säikähdimme molemmat siskon kanssa. Siitä seurasi suuri epäluottamus äitiäni kohtaan vaikka myöhemmin pyysi itkien anteeksi, olin kuitenkin niin nuori, etten ymmärtänyt. Nyt aikuisena ymmärrän, että äiti oli varmasti muutenkin aivan hermoromahduksen partaalla kestettyään liian pitkään toimimatonta avioliittoa ja yrittäessään rakastaa isääni ja pitää perhettä kasassa ja käteen jäi vain ylikuormittava elämä ja tuhotut unelmat kaikesta siitä vuosien ja vuosien raatamisesta huolimatta...

Meillä on melko erilaiset temperamentit emmekä siten ymmärrä aina toisiamme nykyäänkään, emme kaikesta kommunikoi, mutta tiedän, että äiti rakastaa ja on hänkin tietysti minulle rakas. Olen onnellinen hänen puolestaan, että sai myöhemmin arvoisensa miehen ja selvisi vaikeuksista. Uskon ymmärtäväni mikä ajoi käyttämään väkivaltaa, onneksi äiti ei koskaan ollut julma henkisesti. Olen ihan sinut tuollaisten kanssa enkä väkivallan ymmärtämisestä huolimatta ole sellaista joutunut sietämään esim. omassa parisuhteessa. Uskon tunnistavani väkivaltaa provosoivat tilanteet ja osaavani ennakoida sellaiset hieman paremmin, en ala ajamaan itseäni niin loppuun enkä jää tulilinjalle. Toki äidillä oli myös pelkoja isän sairauteen liittyen, joten ymmärrän senkin, miksi hän vain jaksoi yrittää niinkin pitkään. Kova nainen, hyvin hän meidät hoisi.

Vierailija kirjoitti:

Tämä kuulostaa varmaan ihan hullulta ja ristiriitaiselta ja joltain tukholmasyndroomaiselta. Mutta siis. Kun meillä oli käytäntönä se, että remmikurituksen jälkeen jäätiin siihen omaan huoneeseeni keskustelemaan siitä, että mitä oli tapahtunut ja miksi kuritettiin jne. Niin erityisesti vanhempana tyttönä (olisiko sitten johonkin 11-12v ikään asti, kun kuritusta ylipäätään oli) keskustelu saattoi siitä jatkua pitkäänkin kaikenmaailman muistakin asioista ja ne oli jotenkin hyviä lämminhenkisiä keskusteluja. Kuulostaa tosiaan ihan kahjolta, mutta tämä itselle jäänyt mieleen.

Aika erikoista joo, mutta ehkä tuo on ollut mahdollista, jos kurittaminen on tullut aiheesta ja tavallaan ollut oikeudenmukaista, eikä se ole ollut vanhemman hermojen menettämistä tai tarkoituksellista lapsen dissaamista.

Vierailija kirjoitti:

Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan;

mutta joka häntä rakastaa, se häntä ajoissa kurittaa.

uskovaiset on hulluja

Pääasiassa nöyryyttävinä muistelen piiskaamista. En muista syitä, miksi piiskattiin, enkä koe muuttaneeni käytöstäni vitsan pelossa. En ollut mitenkään pahankurinen lapsi muutenkaan.

Muistelen haikeudella <3

Pitkiin aikoihin kukaan hakannut :(

Lapsena olin usein nokkelampi kuin etumatkaa saaneet vanhemmat, eivätkä he keksineet vastaansanomista vaan kävivät päälle kuin mitkäkin elämämkoululaiset baarijonossa.

En. Muutaman kerran sain piiskaa hyppynarulla tai äidin käsilaukun remmillä. Joka kerta tiesin hyvin selvästi, että olin käyttäytynyt huonosti. Ei jäänyt traumoja, koska palaute käytöksestäni tuli nopeasti ja selkeästi. Enemmän olisin kärsinyt henkisestä väkivallasta; ilkeilystä, vihjailusta, kettuilusta, oudosta tai uhkaavasta ilmapiiristä, murjotuksesta, pilkallisesta naurahtelusta, vaikenemisesta jne. Sellaista en onneksi joutunut kokemaan.

Sain minäkin tukkapöllyjä välillä. Ihan syystä, enkä kanna yhtään kaunaa. Jos olisi omia lapsia, niin en varmaan toimisi silti sanoin.

Ei nuo ole jääneet edes mieleen. Ainoa, minkä muistan on kun mun suu pestiin saippualla, kun kiroilin. Sitten juoksin sohvan taakse kiroilemaan lisää....