Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mieheni halusi koiran, nyt ei pärjää sen kanssa ollenkaan
08.04.2021 |
Pitää avautua tästä johonkin, ja tämä on varmaan paras paikka. Miehelleni en aio, sillä se ei auttaisi mitään.
Mieheni on halunnut vuosia koiraa. Tästä on jopa melkein riidelty monta kertaa. Minä en ole halunnut koiraa, sillä olen hyvin kiireinen työprojektieni ja harrastusteni kanssa ja tiedän, että varsinkin alussa koirasta on paljon vaivaa kaikille talossa asuville. Lapsuudenkodissani on aina ollut koiria. Myös mieheni lapsuudenperheessä oli koira ja hän vakuutti, että kyllä hän osaa koiria kouluttaa. Taivuin sitten lopulta, sillä mies lupasi olla koirasta päävastuussa. Ovathan koirat kuitenkin kivoja pitkällä aikavälillä.
Koira saapui kaksi viikkoa sitten. Se on sellainen 1-vuotias pikkukoira, joka etsi uutta kotia, jossa ihmisillä olisi kärsivällisyyttä kouluttaa sitä ja järjestää sille aktiviteettia. Eli tiedossa oli, että mitään valmista täydellistä koiraa meille ei ollut tulossa. Kävikin sitten ilmi, että tämä koira ei ole vielä edellisessä kodissa oppinut ollenkaan käytöstapoja ja riehuu ja leikkipuree pentumaisesti monta kertaa päivässä. Ei ole mikään sellainen ongelma, jota ei koulutuksella saisi kuriin. Valitettavasti on käynyt myös ilmi, että mieheni on täysin avuton koiran kanssa. Hän suorastaan pelkää tuota pientä kirppua ja sen hampaita. Hän ei uskalla koskea sitä, laittaa sille valjaita, hän ei osaa olla sen kanssa rauhallisesti ja selkeästi vaan hätäilee ja hermostuu jatkuvasti, mistä koira puolestaan villiintyy enemmän. Minun on pitänyt olla koirassa kiinni 24/7 tämän vuoksi, sillä mies ei pärjää. Koira on myös jotenkin onnistunut karkaamaan mieheltäni KAKSI kertaa kahden viikon aikana, ja minun on pitänyt mennä nämäkin tilanteet hoitamaan.
Koiran käytös on parantunut kahden viikon aikana, mutta se ei kuuntele miestäni samalla tavalla kuin minua. En voi vieläkään luottaa siihen, että mieheni pärjäisi esim. kokonaista päivää koiran kanssa kahdestaan. Olen aika poikki. Olen jo jäljessä työhommista. Tekisi vain mieli sulkeutua työhuoneeseen ja laittaa korvatulpat korviin koko päiväksi. Mutta kuulen silti, että siellä oven takana koira taas kiukuttelee ja mies ei saa sitä edes omaan huoneeseensa rauhoittumaan ilman apuani.
Kommentit (45)
Aggressiivisuudelle on meillä nollatoleranssi. Mies ymmärtää tämän myös mutta hermoilee muilla tavoin.
Tuntuisi pahalta palauttaa koira sinne edelliseen kotiin (jos he edes haluaisivat), sillä eihän sitä sielläkään osattu käsitellä. Mielummin etsisin jonkun uuden sopivan kodin sille ja kertoisin selkesti, millaisesta koirasta on kyse. Kodin vaihtelu stressaa toki koiraa, mutta eikö se olisi pitkällä aikavälillä sille parasta? Mutta en nyt halua vielä miettiä tällaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämähän on ihan samanlainen tilanne kun perheessä lapsi toivoo koiraa ja lupaa pyhästi hoitaa koiran, huolehtia ulkoilutuksista jne. Lopulta se on kuitenkin äiti jolle jää hoitovastuu lemmikistä. Miehet on kuin isoja lapsia näköjään😁 Samalla lailla livetään vastuusta. Mutta tässähän nyt ei ole mitään uutta.
Minunkin mies otti koiranpennun. Hauska pentu ja mies pääosin hoitaa niin kuin sovittiinkin etukäteen. Minä vaan huomasin, että en enää jaksa vilkasta koiranpentua. En jaksa sitäkään, että koko ajan on koirankarvoja joka puolella ja imuroida pitää päivittäin. Meillä on miehen toiveesta ollut aina koira, mutta nyt minä päätin, että tää on minun viimeinen pentu. Seuraavan kerran kun mies ottaa koiran niin minä muutan omaan kämppään.
Jos joku on jäänyt miettimään, miten koiralla menee, niin hyvin menee! Siitä on tullut oikein rauhallinen, oikeastaan ihan eri koira (muutama viikko siihen meni) ja mieskin on jo ihan rakastunut siihen. Joka ilta makoilevat sohvalla sylikkäin. Vielä vähän leikkipuree, kun innostuu liikaa, mutta muuten ongelmakäyttäytyminen on poissa.
AP
Alue: Aihe vapaa
Tästä tuli mieleeni hiukan ohiksena, että itse olen pitänyt itseäni aina koiraihmisenä. Ja olenkin kyllä, mutta ainoastaan maaseudulla taajaman ulkopuolella, jolloin koiran voi laskea itsenäisesti (valvottuna kuitenkin) tarpeilleen heti kun tulen töistä ja juuri ennen nukkumaanmenoa.
Toki koira lenkitetään myös asianmukaisesti, mutta onhan se mukavaa, kun koiran kanssa voi hädän hetkellä myös nopeasti vain piipahtaa ulkona, ja lenkittää paremmin kun on itse ehtinyt hiukan istahtaa ja syödä jotakin.