Miltä tuntuu rakkaus omaa lasta kohtaan?

En tiedä. Ei sitä tunne.

Suojelunhalua korkeintaan.

Se tuntuu siltä, että olet tajunnut lisääntyneesi ja se ihminen on täysin riippuvainen sinusta ja kaikesta mitä hänelle opetat hyvässä ja pahassa. Haluat että se selviää elossa ja pärjää maailmassa ja jos hän kokee jotain pahaa niin se sattuu sinua myös.

Ihana kysymys ap. Onhan se lapsi osa sinua, aina mielessä, ja jos lapsi satuttaa itsensä, niin se kirpaisee vatsanpohjassa. Vauvan itkusta se alkaa, ei sitä kestä kun se tuntuu sisimmässä niin riipaisevasti. Oman lapsen hyvät puolet on mielessä ja sitä ajattelee silloinkin kun se on vaikka koulussa ja miettii, miten huippu tyyppi se on. Ja oma lapsi on kuvauksellisin kaikista lapsista. Ja omasta lapsesta voi puhua loputtomiin, kun on niin ylpeä.

Aika arkiselta loppujen lopuksi. Voimakasta kiintymystä ja halua, että lapsella on kaikki hyvin. Yhdessä vietetty aika ja muistot tekevät lapsesta rakkaan ja se, että hän ehdoitta rakastaa mua. Toki ärsyttää välillä hyvinkin paljon ja aiheuttaa paljon huolta, mutta jos pitäisi joskus valita, niin kuolisin hänen puolestaan silmää räpäyttämättä.

Siinäkin on muita tunteita mukana, kuten huolta, pelkoa ja ylpeyttä.

Se tuntuu erilaiselta siinä mielessä puolison rakastamiseen verrattuna, että lapsi rakastaa takaisin ehdoitta ja lapsiaan rakastaa ehdoitta. Ainakin, jos ei ole mitään mielen häiriöitä..

Puolisoa kohtaan rakkaus saattaa säröillä vaikkapa kolmannen pyörän takia, mutta rakkaus lapsia kohtaan kasvaa kokoajan, mitä kauemmin heidät olet tuntenut🤓

Vaikea kuvailla sanoin, mutta se on sellaista että välillä huokaisee että "voi kun toi on ihana" ja ihan fyysisesti tuntee sen ihanuuden kouraisevan syvältä. Että toi on mun ja se on ihana. Että vaikka sillä on porkkanasosetta takaraivossa, niin se on silti niin ihana.

"Oman lapsen hyvät puolet on mielessä"

😂 ei vaan minun äidillä, aina vaan mainitsemassa kaikista huonoista puolista ja koskaan ei mitään positiivista sano.

Ehkä elämäni suurin paradoksi. Välillä mietin, että elämä olisi ollut niin paljon helpompaa ilman niitä. Ei sillä että en pidä heistä, vaan juurikin tuo että rakastan niin ehdoitta ja sydän auki, että pelkään että heille sattuisi jotain. Kun heihin sattuu niin minuun sattuu. Sitten kun he ovat onnellisia niin olen onneni kukkuloilla. Se on jotain semmosta rakkautta että oot valmis jäämään vaikka tiejyrän alle pelastaaksesi ne. Ihan vaan koska rakastat.

Meillä lapsi oli kauan toivottu ja odotettu. Tunsin rakastavani jo siitä hetkestä, kun raskaus selvisi. Sitä ihmistaimea kantaa sisällään ja pusertaa ulos. Se on sekoitus, suojelunhalua, ylpeyttä, ihmetystä ja ihastusta. Kuulostaa hirveän siirappiselta, enkä tietenkään voi puhua kuin omasta äidin näkökulmastani.

Vierailija kirjoitti:

"Oman lapsen hyvät puolet on mielessä"

😂 ei vaan minun äidillä, aina vaan mainitsemassa kaikista huonoista puolista ja koskaan ei mitään positiivista sano.

Joo, sama. Onneksi ei oman lapsen hyväksyminen ja rakastaminen ollut vaikeeta.

Se on ainoa oikea, todellinen rakkaus. Muut "rakkaudet" ovat ehdollisia eli edellyttävät jotain kohteelta ja ne voivat myös loppua. Ihminen saattaa olla hyvinkin rakastunut mielestään, mutta jo vuoden parin päästä ihmetellä, mitä tyypissä näki. Rakkaus lapseen on sen sijaan täydellinen, ehdoton ja loputon. Lapsensa puolesta kuolisi sekuntiakaan miettimättä. Mikään ei ole kauheampaa kuin joutua todistamaan oman lapsen kärsimystä, koska siitä kärsii enemmän kuin omastaan. Lapsen ilosta ja onnesta toisaalta riemuitsee enemmän kuin omastaan.

Se on jotain hyvin kokonaisvaltaista rakkauden tunnetta, samalla siinä vierellä kulkee menettämisen pelko. Ikinä koskaan jos heidät menettäisin, en edes haluaisi siitä selvitä.

Voi apua, miks mun silmistä valuu kyyneleitä kun luen näitä 😢😭

Ap

Just sellainen olo, että jos hänet menettää, on ihan sama mitä minulle tapahtuu sen jälkeen.

Jotkut menettävät lapsensa. Jokainen käsittelee asiat omalla tavallaan. Mutta luulen, että lapsensa menettäneellä ei ole loppuelämänsä aikana päivää, jolloin ei kaipaisi tai ajattelisi lastaan.

Kyllä varmaan äideillä äidinvaistot on se mikä kasvaa vahvimmiten äidin ja lapsen välillä. Isälllä on kuitenkin varmaan enemmän sitä ns psykologista silmää enemmmän kun ei ole samanlaista ns tunnekuormaa siinä pääällä.

Rakkaus on eri tunne kuin halu tai kiintymys, sä tunnet lasta kohtaan rakkautta aivan kuten puolisoa kohtaan. Lasta kohtaan tunnet myös valtavaa suojelun halua.

ikiainen huoli.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä varmaan äideillä äidinvaistot on se mikä kasvaa vahvimmiten äidin ja lapsen välillä. Isälllä on kuitenkin varmaan enemmän sitä ns psykologista silmää enemmmän kun ei ole samanlaista ns tunnekuormaa siinä pääällä.

Musta tuntuu että mun isällä jos kenellä ei ole tuollaista "psykologista silmää" eli ts. kylmempää suhtautumista lapseen. Äitini on isääni rationaalisempi, mutta lämmin ja huolehtivainen ihminen.

Tietysti tässä voi olla se perinteinen: isän tarve suojella tytärtä. Äiti luottaa enemmän tyttären pärjäämiseen, kun on samaa sukupuolta.