Onko muilla tällaista miestä? Joka ei keskustele vaikeista aiheista

Minäpä kerron esimerkin omasta elämästäni, kun mies ei puhu asioista.

Mies halusi lapsia ja kun tässä neljän kympin maissa tulisi miettiä asiaa ihan konkreettisesti, niin sen verran tuli hänen mielipide ilmi että hän odottaa minun naisena hoitavan lapsen "isoksi" yli pikkulapsivaiheen. Itse. Nähdäkseni sen rankimman vaiheen... Koska "miehet eivät ole kiinostuneita lapsista ennen kuin heidän kanssa voi tehdä jotain".

Kun kyselin mitä tällä konkreettisesti tarkoittaa ja toin omat näkemykseni tuosta, niin keskustelu onkin tyssännyt siihen. Asia on niin, että jos edes tällaisesta ja näin tärkeästä asiasta voi puhua, niin lapsen kasvatus yhdessä, eih. Ehkä hänen ratkaisu tähän oli omassa mielessään että aijaa okei no ei sitten? Se mulle käy kun minulla on jo isot lapset.

Hän ei ymmärrä että itse voisi asiaan vaikuttaa. Toisaalta kiva että on rehellinen ja sen verran kertoi että ei aikoisi kuitenkaan lasten hoitoon osallistua, vaikka sellainen pitäisi saada. En tekisi tietoisesti enää tässä iässä lapsia tilanteeseen jossa kumppani ei hoitaisi omaa osuuttaan. Lisäksi olen jo saanut yöuneni takaisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap tässä.

Siis ei ratkaisukeskeisyydessä mitään vikaa ole. Olen itsekin samanlainen. Mutta nyt vuosien jälkeen yhtäkkiä heräsin siihen, että onko tämä tavallista? Tai onko se ylipäätään ongelma? Voiko tästä tulla ongelma.

En tiedä, onko tämä maton alle lakaisua, vai vain sitä, ettei hän näe asioiden puhumisesta olevan hyötyä. Kuten sanoin, nämä asiat ovat sellaisia, joita ei vain voi poistaa (vrt. anoppi on ongelma, eikä häntä voi poistaa).

Kyllähän kaikki ongelmat ovat ratkaistavissa. Jos anoppi on ongelma, häntä ei voi poistaa, mutta asia, jossa hän on ongelma, on ratkaistavissa. Jos hän vaikka arvostelee elämäänne, sanotte siitä hänelle ja pyydätte lopettamaan tai sitten vain päätätte sietää tai ette ole tekemisissä. Kaikki vaihtoehdot ovat valintoja eli ratkaisuja.

Tuo anoppi ei siis ole ongelma, mutta voisi olla: minä pidän anoppia ongelmana, mutta mies ei. Kuitenkin mies ratkaisisi asian niin, että käymme siellä harvoin ja silloinkin lyhyemmän aikaa.

Mutta: minä näen ongelman siinä, että olen vienyt häneltä äidin, vaikka hän haluaisi olla äitinsä kanssa tekemisissä. Ja jostain syystä hän ei pysty järjestämään äitinsä kanssa kahdenkeskistä tapaamista. Eli tämä vaivaa minua, mutta mies ei halua asiasta keskustella.

Ap

Mitä ihmettä tämä on ettei kykene äitiään näkemään kaudestaan? Onko ongelma se että olet ollut siellä puskurina heidän ongelmilleen etkä halua sellaisena toimia? Vaikka mies ei haluaisi keskustella ilmoittaisin silti ilmoitusluontoisena asiana että vanhemmat eivät elä loputtomiin ja aikuisten ihmisten kuuluu kohdata omat mörkönsä ja muut pitää jättää niistä asioista ulkopuolelle. Raskasta kantaa muiden taakkoja.

Anteeksi, jos tämä seuraava loukkaa jota kuta, mutta miten yhdessä ketjussa voi olla näin monta jotka "edenneet pikavauhtia", "tuli yllätyksenä" Onko se paneminen niin maan jalkojen alta vievä juttu ettette pysty hillitsemään itseänne ja keskustelemaan puolisoehdokkaan kanssa arvoista ja näkemyksistä mitä tulee lapsiin, ongelmanratkaisuun, lastenkasvatukseen. Asia on eri ja ymmärtäisin ihmettelyn jos sattuu osumaan kohdalle patologinen valehtelija tai että vuosien saatossa kasvetaan erilleen, mutta että itse pimpsat märkinä on päädytty näihin suhteisiin ja mennään kihloihin kahden viikon tuntemisen tai kommunikoimattomuuden jälkeen. Tsemppiä vaan, kaikki te jotka avauduitte ongelmistanne.

Vierailija kirjoitti:

Ihmeellisiä vastauksia täällä. Mulla on nyt tällainen mies ja ominaisuus tuli esiin liian myöhään. Suhde eteni pikavauhtia ja asutaan jo yhdessä. Sittemmin paljastui, ettei mies kestä mitään hankalia asioita eikä edes toisen ajoittaista pahaa oloa. Suhde on ollut umoikujassa etääntymisen takia jo pitkään, mutta mies haluaa vaan olla ja elää normaalia arkea. Itse olen lopulta kyllästynyt yrittämään yksin ja puhumaan. Ollaan sitten, mutta tunteet alkaa tässä hiipua pikkuhiljaa. Olen etäännyttänyt itseni henkisesti koska muuten en kestä elää tällaisessa. Kaikki on päin persettä, mutta asioita ei voida käsitellä. Olen määrittänyt deadlinen tälle ja sen avulla jaksan. Ei koskaan enää suhdetta, jossa kommunikaatio ei toimi.

Kuulostaa täysin minun nykyiseltä elämältäni. Olisin todella onnellinen, jos mieheni esittäisi minulle jotain ratkaisuja ongelmiin. Hän ei esitä koskaan eikä myöskään pysy itse ongelmassa, jos yritän siitä keskustella, vaan vaihtaa aiheen johonkin ihan muuhun (yleensä samalla minua jostain turhasta syyttäen). Minä olen yrittänyt esittää ratkaisuja ongelmiin (kirjallisesti, koska suullisesti hän ei pysty keskustelemaan vaikeista asioista minuuttiakaan pakenematta paikalta), mutta mies ei vastaa ehdotuksiini mitään vaan vaihtaa aihetta. Yhtäkään asiaa ei siispä saada koskaan käsiteltyä loppuun vaan ne lakaistaan lopulta maton alle, kun mies on ensin mököttänyt pari päivää. Ja tämä toistuu erittäin usein nykyään.

Jos anoppi olisi ongelma, niin tilanteeseen on monta mahdollista ratkaisua, joissa on otettava huomioon myös arvot ja tunteet. Parisuhteessa olisi hyvä, jos molemmat saisi keskustelussa esittää omat näkemykset. Mielipiteet voivat myös muuttua, kun tulee punninneeksi enemmän myös toisen näkökulmaa. Myös elämänkokemus muokkaa mielipiteitä.

Elämässä tulee myös tilanteita, joihin ei ole mitään ratkaisua esim. parantumaton syöpä. Pitäisikö sitten olla hiljaa, kun konkreettista ratkaisua ei ole saatavilla. Minusta myötäeläminen on normaali osa ihmissuhteita. Henkinen läheisyys vaatii ajatusten ja tunteiden jakamista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö tuo ole miehillä se normaalein tapa reagoida?

M32

Niin varmaan onkin, mutta voiko siitä tulla miehelle ongelma. Kts. Anoppivertaus viestissä 16. Voiko mies katkeroitua tai jotain?

Ap

Miksi olet yhdessä ihmisen kanssa jos et pidä ihmisistä jotka on miehelle tärkeitä?

Kukaan ei ole näin yksinkertainen.. Että kaikkien pitäisi tykätä anopista tai muuten ei rakasta puolisoa? Haloo? Aivot?

Vierailija kirjoitti:

Anteeksi, jos tämä seuraava loukkaa jota kuta, mutta miten yhdessä ketjussa voi olla näin monta jotka "edenneet pikavauhtia", "tuli yllätyksenä" Onko se paneminen niin maan jalkojen alta vievä juttu ettette pysty hillitsemään itseänne ja keskustelemaan puolisoehdokkaan kanssa arvoista ja näkemyksistä mitä tulee lapsiin, ongelmanratkaisuun, lastenkasvatukseen. Asia on eri ja ymmärtäisin ihmettelyn jos sattuu osumaan kohdalle patologinen valehtelija tai että vuosien saatossa kasvetaan erilleen, mutta että itse pimpsat märkinä on päädytty näihin suhteisiin ja mennään kihloihin kahden viikon tuntemisen tai kommunikoimattomuuden jälkeen. Tsemppiä vaan, kaikki te jotka avauduitte ongelmistanne.

Lue nyt omakin viestisi, kun aloitit marinan. Siitä saa melkoisen kuvan minkälainen olet. Ilmeisesti sinulla ei ole miestä, joka ei puhu vaikeista asioista eikä ole myöskään kokemuksia jaettavaksi. Vai ei ole ollenkaan miestä ja siitä katkeruus? Hieman alatyyliä kirjoittelet, joten yhtä paljon tietysti sun viestistä voisi päätellä että tarvitset sinäkin paljon tsemppiä ja halauksia. Lähetän. Myös virtuaalikukkia.

Kyllähän kaikki ongelmat ovat ratkaistavissa. Jos anoppi on ongelma, häntä ei voi poistaa, mutta asia, jossa hän on ongelma, on ratkaistavissa. Jos hän vaikka arvostelee elämäänne, sanotte siitä hänelle ja pyydätte lopettamaan tai sitten vain päätätte sietää tai ette ole tekemisissä. Kaikki vaihtoehdot ovat valintoja eli ratkaisuja.[/quote]

=====

Anoppiongelman voi ratkaista esim niin että ei ole anopin kanssa tekemisissä. Mies voi tavata äitiään ja lapset mummoaan. Miniän (Ap) ei tarvitse olla mukana.

EiVITTUmitä lässyttäjiä te ajat olette 🤦🏻‍♂️

Vierailija kirjoitti:

En nyt oikein saanut selvää. Jos on ongelma, niin mies ratkaisee sen. Ja tämä on aloittajan mielestä jotenkin huono asia.

Mulla on myöskin mies, joka ratkaisee parilla lauseella ongelman kuin ongelman. Joskus sitä kumminkin haluaisi tulla ensisijaisesti kuulluksi ja nähdyksi. Tai toivoo että toinen oikeasti kuuntelisi.

Käytännön esimerkki: Jos vaikka sanon, että kylläpä oli kyllästyttävä työpäivä. Mies saattaa sanoa vaikka että no ota loparit ja etsi uusi työ! Tai vaihtoehtoisesti: Jokaisella on joskus huono päivä, huomenna on taas paremmin! Ja siihen loppuu se „keskustelu“, mies vaihtaa sujuvasti aihetta. Minä taas olisin toivonut että olisin saanut hiukan purkautua tai avautua, ja minulle olisi tullut parempi olo, jos olisin saanut ihan vaan keroa mikä tänään kyllästytti, en olisi ollenkaan kaivannut „ongelmanratkaisua“.

Puhummen muutenkin ainoastaan konkreettisista käytännön ja arkipäivän asioista. Suunnitellaan juttuja joita sitten joko toteutetasn tai ei, vaikkapa remonttia tai jotain matkaa.

Olen tämän hyväksynyt ja puhun tunteistani muiden ihmisten kanssa kuin mieheni. Jos haluan purkaa sydäntäni, soitan siskolle tai ystävälle.

mixs pikku pulmista pitäs jauhaa kilotolkulla bullshittiä jos ne on helposti tarjottavista

❓🤣

Vierailija kirjoitti:

EiVITTUmitä lässyttäjiä te ajat olette 🤦🏻‍♂️

Nukkumaanmenoaika, Pertti. Käyt ajoissa nukkumaan niin huomenna jaksaa nousta pirteänä ylös