Vauva ei herata rakkauden tunteita raskauden aikana :( Alkuraskauteen liittyy aiempien kokemusteni vuoksi valtavia menettamisen pelkoja

En minäkään oikein uskaltanut kiintyä esikoiseen odottaessani häntä. Kerrankin yritin laulaa hänelle tuutulaulua, mutta en pystynyt, sillä pelkäsin menettäväni hänet.



Minussa ei myöskään herännyt valtavia rakkauden tunteita heti vauvan synnyttyä. Aluksi vauva tuntui vieraalta, ja rakkaus kasvoi vähitellen. Nyt tyttö on 4 v ja äärettömän rakas ja läheinen.

3

Luepa Anna Wahlgrenin Lapsikirjasta tuosta rakkauden vaatimuksesta. Ihan oikeasti: tuollainen on täydellisen normaalia. Kuinka sitä nyt ylipäänsä voisi rakastaa ihmistä, jota ei ole nähnyt? Mitä enemmän vaadit itseltäsi joitain rakkaustuntemuksia, sitä ahdistuneempi äiti olet. Relaa vain. Kun lapsi syntyy, hoidat sitä ihan normaalisti ilman mitään ihmeellisiä vibraatioita. Se rakkaus syntyy siitä pikku hiljaa tai nopeammin. Itse rakastuin lapseeni vasta, kun hän oli kaksivuotias. Hyvin meni silti. Turha äitiysromantiikka veks, ni elämä helpottuu.

Samaa sanoisin kuin useimmat ylempänä vastanneet: Täysin normaalia.

Tietysti olen pitänyt huolen, etten tahallani vahingoita lasta esim. alkoholilla, lääkkeillä, tupakalla (en tosin juo enkä poltakaan), ja olen käynyt neuvolassa normaalisti, mutta mitään suuria tunteita syntyvää kohtaan ei ole ollut. En ole koskaan odottanut, että syntyisi jo. Varsinkin nuorinta odottaessani oli vaikeaa, koska hän oli ihan selkeä vahinkoraskaus. Äitiyspakkauksen heitin nurkkan avaamatta ja katsoin pakkauksen läpi vasta muutamaa päivää ennen vauvan syntymää. Mutta ihme on tapahtunut aina vauvan synnyttyä. Oikeastaan kaikki muu on menettänyt merkityksensä. Vauva on täyttänyt mieleni ihan kokonaan. Alusta asti he ovat nukkuneet vieressäni yöt, jo sairaalassa, ja olen ollut ihan pakahtumaisillani onneen. Meille on kehittynyt aina todellinen symbioosi niin pitkäksi aikaa kuin olen imettänyt eli vähintään vuodeksi. En ikinä olisi voinut esim. yökylään laittaa alle vuoden ikäistä, ja tuskaa on ollut, jos lapsi on joutunut vauvana sairaalaan, niin kuin meillä kolmen lapsen kanssa on käynyt. Ensimmäisiä lapsia odottaessani minua huolestutti tuo rakkauden puute, mutta viimeisten kohdalla jo tiesin, että kyllä se sieltä esiin putkahtaa.

olla kiintymättä vauvaan heti synnytyksen jälkeenkään..... Tästä asiasta on ollut monia keskusteluja täällä. Se tulee kyllä ajan kanssa.... voi kestää pari viikkoa tai jopa melkein 3kk kuten minulla ja vasta kun vauva ekan kerran oikeasti hymyili (eli vastasi viestiin) niin oikeasti häneen sitten vasta rakastuin......



Jos ei kukaan olisi kertonut minulle eetukäten, ettei vauvaan välttämättä heti rakastu niin olisin tuntenut hirveää syyllisyyttä ja syyttänyt itseäni ja se olisi pahentanut oloani......



Tsemppiä nyt vsaan älä huoli tulevia vaan kyllä se sit ajan kanssa =)))

Älä vaadi itseltäsi tunnetta jota et tunne, mutta älä myöskään vaadi itseäsi ohittamaan aitoja tunteitasi. Juttele peloistasi neuvolassa, se voi auttaa.

Kaikki menee varmasti oikein hyvin :)

Esikoista odottaessani rakastuin jo punaiseen viivaan raskaustestissä.

Olin niin onnellinen kuin olla voi! Rakastin massussa kasvavaa vauvaa niin, että sydän pakahtui jo ajatuksestakin vauvaa kohtaan.

Ostelin vaatteita jo 2v 10 ja vaunutkin hankin jo 20 viikolla.. Vauva oli minulle niin konkreettinen kuin olla ja voi.



Toinen raskaus.. samat rakkauden tunteet heti alusta. Keskenmeno rv 6+2, Olin jo niin ODOTTANUT tätä vauvaa.. vaikka olin tiennyt raskaudesta vain viikon, olin niin raskaana.. Niin onnellinen. Ja niin murtunut kun se vietiin multa pois.



Kolmas raskaus. Pelonsekainen rakastuminen vauvaan heti kun testi oli positiivinen. Pelkoa menettämisetä. Pelko väistyi viikkojen myötä, kunnes huokaisin helpotuksesta joskus rv 10.

Rakastuin vauvaan. Olin onnellinen. Ostin sitterin ja joitain suloisia vaatteita.. Olin niin onnellinen.

Eräänä päivänä rv 12 housuihin pulppusi verta. Keskenmeno. Tipuin korkealta ja kovaa.



Neljäs raskaus. Plaah.. Mitenköhän sujuu? Pelkäsin jo etukäteen vuotoa. En halunnut edes ajatella vauvaa. Joka kerta kun muistin olevani raskaana, torjuin koko ajatuksen. Ei tästä kuitenkaan tule mitään. Eikä tullutkaan, keskenmeno alkoi rv 9+.



Viides raskaus. EN HALUA ENÄÄ!! Mä en sittenkään halua olla raskaana, en halua.. Vauva otetaan multa kuitenkin pois. Mä haluun abortin.. ei nyt sentään.. En uskalla nousta aamuisin, pelkään että juuri se päivä tuo mukanaan keskenmenon. Jokainen ilta kiitin Luojaani kun keskenmenoa ei tullutkaan.

Vasta loppuraskaudessa uskalsin ajatella tulevaa vauvaa.

Kun sain hänet syliini synnytyksen jälkeen, itkin onnesta! Koko 9 kuukauden ajan tukahdetut rakkaudentunteet vyöryivät ylitsemme! Miten voikaan pieni ihminen tuoda niin suuren rakkauden tullessaan?



Kuudes raskaus. Apua! Sain jo yhden onnistuneen raskauden kaiken epäonnen jälkeen.. Tää ei voisi sujua hyvin. Pelkäsin, enkä edes halunnut olla raskaana. Tunteet ihan samaa rataa kuin edellisessä raskaudessa.

Synnytyksen jälkeen en tuntenut mitään. En mitään. Kuka on tuo olio, joka minusta tuli ulos?

Onko pakko ottaa se mukaan sairaalasta?

Kun pääsin kotiin vauvan kanssa ja ilta hiljeni, makoilimme sängyllä niin silloin se iski! Itkin kuin vesiputous. En tajunnutkaan, että olin ollut niin ahdistunut koko raskauden ajan. Pelkäsin vain keskenmenoa. Nyt vauva oli siinä, kainalossani.. tuhisi ja oli niin äärettömän suloinen. Minun kultani. Omani.



Seitsemäs raskaus.

Olen rv 22. Vauva potkii ja myllertää masussa tälläkin hetkellä. Mietin vain, että kuinka käy. Pelkään menettäväni hänet. En uskalla miettiä elämää huomista eteenpäin. Pelkään käydä vessassa. Pelkään, koska en halua nähdä verta. Tiedän, että raskaus on jo pitkällä, mutta aikaisemmin kokemani keskenmenot ovat jättäneet syvät arvet sisinpääni.

En voi sanoa rakastavani masuvauvaa. En tunne vauvaa kohtaan mitään. Paitsi menettämisen pelkoa.

Kuitenkin uskon vakaasti äidinrakkauteen. Kyllä ne suurtakin suuremmat tunteet tulevat sitten kun vauva on syntynyt. Vauva valloittaa..

Pelottaa minuakin, että mitä jos en tule koskaan rakastamaan tätä vauvaa.. Mutta totta kai rakastan! Onhan se omani, kuten nuo aikaisemmatkin lapseni. Kai tämä on vain jotain itsesuojelua, tämä torjuminen. Uskon, että sydämeni avautuu vauvalle, kunhan saan hänet syliini, rinnalleni ja kunhan pääsemme kotiin..



Toivottavasti tämä tarinani antaa sinullekin varmuutta, kyllä se äidinrakkaus voittaa. Aina.

Minullakin ensimmäinen raskaus oli vaikea, ja vauva menettämistä sai pelätä vielä synnytyssalissakin.... Nyt toisesta raskaudesta en ole oikein uskaltanut iloita, ja tiedän että se johtuu tuosta aikaisemmasta kokemuksestani. Olen kuitenkin varma että tulen rakastamaan tätä toista lastani aivan samalla tavalla kuin esikoistakin.

Kyllä se rakkaus vauvaan putkahtaa väkisinkin esille, kun häneen tutustut.