Anoppi risoo ja syyllistää
Meidän muksut on olleet kotihoidossa aina, nyt 3,5 ja kohta 2-vuotiaat. Olen välillä muutaman päivän viikossa töissä, jolloin lapset ovat vuoroin molemmilla isovanhemmilla hoidossa. Kaikki ovat järjestelyyn tyytyväisiä, sekä lapset että isovanhemmat. Anopillakaan ei ole mitään sitä vastaan, mutta joka välissä se laukoo piilohuomautuksia siitä, että eikös jo olisi aika pistää lapset päiväkotiin, jotta oppivat ihmisten tavoille???
Tänäänkin kuulin viimeksi, kuinka urhea on heidän naapurinsa tytär, joka vei 8kk tyttärensä päiväkotiin vaikka ei ole itse edes töissä ja tyttö kuulemma pärjää hienosti hoidossa 8-9 tuntia päivässä. Minusta tuo on luonnotonta eikä mitenkään lapsen edun vastaista!!! Hammasta purren olin kuitenkin hiljaa, koska sota olisi tullut taas jos olisin jotain sanonut. Anoppi saa tietenkin vielä vettä myllyynsä siitä, että meidän vanhempi on aika hiljainen ja rauhallinen, eikä turhaa hässäkkää kaipaa ympärilleen. Anopin mukaan tämä " epäsosiaalisuus" johtuu vain siitä, ettei ole päässyt ikäisiensä kanssa leikkimään ja oppimaan " sääntöjä" . Minusta vaan poika saa olla sellainen kun on, eikä häntä naapurin samanikäisten lasten seura kovin kiinnosta, vaikka sitä olisi tarjolla, mieluiten hän puuhailee itsekseen. Meidän tyttö, tämä nuorempi, onkin sitten eri maata. Hän on kiinnostunut muista lapsista eri tavalla, ja hakeutuu aina sinne missä eniten tapahtuu. Mielestäni nämä ovat vain eroja heidän persoonallisuuksissaan, eikä mikään kotihoidon aiheuttama " vamma" meidän pojassa.
Ja toisekseen, eivätkö sisarukset aja saman asian kuin vieraatkin lapset, kun mietitään sosiaalisten taitojen kehittymistä? En ymmärrä miksi ihmeessä meidän pitäisi tehdä elämästämme hankalaa viemällä lapsemme päivähoitoon koska kukaan meidän perheessä sitä ei halua. Oletteko te kokeneet, että lapsenne jäävät jostain paitsi kun ovat kotihoidossa? Minusta on absurdi ajatus, että joudun tuntemaan syyllisyyttä siitä, että haluan lapsilleni parasta mahdollista hoitoa ja tingin monista asioista mahdollistaakseni tämän.
Toivon, että joku osaisi neuvoa minua tästä eteenpäin, miten ja mitä voin tuolle anopille sanoa, jotta asenne muuttuisi?
Kommentit (4)
Voisin tulla myöhemmin kirjottelemaan omaa tarinaa enempikin mutta aluksi sen verran että tehkää selväksi ettei tuo kuulu mihinkään hyviin tapoihin tuo tuollainen!
Ei ole heidän asiansa. Laittakaa piste sille. Aikansa typeröivät ja sopeutuvat kyllä ajatukseen että teidän elämä on teidän oma. Ettehän tekään arvostele heidän omaa?!
Oma appiukko maailman kamalin, tiedän mistä puhun. Aikani kuuntelin tuota ja todella paljon pahaa. Viimein suutuin ja laitoin sille pisteen. Riitaahan siitä tuli, mutta ainoaksi vaihtoehdoksi esimerkiksi meillä kyläilemiseen laitoin että täällä ei arvostella meidän päätöksiä, juuri noita samoja, kotona oloa, asuntolainaa, lapsia, eläimiä, yms. Niin loppui ja tyytyväinen olen. Harmittaa etten aiemmin saanut aikaiseksi..
On miehesi tehtävä puhua äidilleen, eikä Sinun anopilleen.
Minunkin anoppi päästi suustaan ties mitä " sammakoita" . Osa niistä loukkasi minua syvästi.
Mieheni näki kuinka kärsin ja hän päätti jutella äitinsä kanssa.
Mies sanoi, että jos anoppini loukkaa minua, niin se loukkaa miestänikin.
Mies selvitti meidän perheen tavat ja säännöt.
Tuon pitkän juttelun jälkeen kaikki on mennyt tosi hyvin.
Miehen tehtävä on puolustaa vaimoaan !
niin minustakin tuollainen alituinen lasten päiväkotiin patistaminen olisi asiatonta. Muttanythän anoppisi joutuu miettimään menojaan ja tekemisiään teidän perheen tarpeen mukaan. Onko mieleesi tullut, ettei ehkä hänelle järjestelynne ole ihan mieluinen, vaikka ehkä omelle aidillesi se sopiikin. Et automaattisesti voi olettaa, että (molemmat) isovanhemmat haluavat hoitaa (yhtä paljon) lapsenlapsiaan, saatika hoitaa yhtään. Järjestä lastesi hoito ilman anoppiasi ja sano sitten hänelle, että olisi mukavampaa, jos lakkaisi arvostelemasta teidän valintojanne. Parempi tietysti olisi jos poikansa tekisi asiat selväksi.
Meillä on 3 lasta: 4v, 2v ja 7kk. Koko ajan ollut kotona eikä töihinpaluu ole ajankohtainen ennen kun nuorinkin täyttää 3v. Senkin jälkeen olen ajatellut tehdä osapäivätyötä ainakin pari vuotta vielä.
Meillä appiukkoni on kovasti tyrkkimässä minua töihin. Esikoisen ollessa pieni oli vielä hienoa että sai olla kotona, mutta jo toisen kohdalla alkoi kysellä koska palaan töihin. Kun kolmas syntyi, kysyi jo ristiäisissä meinaanko pian mennä töihin! On aina vastattu vaan ympäripyöreästi jotain siihen tyyliin " että katsoo nyt" " tai ei vielä vähään aikaan" . Ei jakseta selitellä valintojamme appiukolle, joka ei muutenkaan oikein tunnu meitä, tai ainakaan lapsimääräämme ymmärtävän. Kaiken huippu oli, kun äitini kertoi että appiukkoni oli soittanut hänelle ja pyytänyt häntäkin puhumaan meille järkeä: siis että lapsia ei ainakaan yhtään enää lisää ja minun mentävä pian töihin.
Eniten appiukkoa tuntuu huolettavan meidän asuntolaina, sitä pitäisi kuulemma päästä pian lyhentämään nopeammin. Hyvin ollaan omasta mielestämme kuitenkin lainan kanssa pärjätty vaan miehen palkalla ja kotihoidontuella, mistään ei mielestämme olla jouduttu tinkimään (tosin eivät taida tavoitteetkaan olla kovin korkealla, esim. etelänmatkoista ei haaveillakaan). Olemme alunperinkin ottaneet pitkän lainan ja pienen kuukausierän juuri sen vuoksi että pystyn olemaan kotona mahdollisimman pitkään. Kyllä sitä lainaa ehtii maksamaan sittenkin kun lapset on isompia... Ja oikeasti, vaikka töihin menisinkin olen niin huonopalkkaisella alalla että kolmen lapsen hoitomaksujen jälkeen ei palkasta paljon kh-tukea enempää käteen jäisi.
Ärsyttävää jatkuvasti kuunnella kommentteja, välillä epäsuoria ja välillä suoria, siitä kuinka meidän pitäisi elää. Mutta tiedän, että jos nyt suoraan sanoisimme kuinka kauan olen vielä kotona ajatellut olla, siitä saarnasta ei ihan äkkiä loppua tulisi. Vai loppuisiko sittenkin se jatkuva huomauttelu yhden " tappelun" jälkeen? Emme taida viitsiä kokeilla...