Muita liian kilttejä, jotka häpeävät ominaisuuttaan? Ihmissuhteet vievät energiaa ja on helpompaa olla yksin.

Tämä ei ole mikään sääliketju saatika pisteiden keräämisestä vailla tehty. Asiallista keskustelua toki toivoisin.
Tahdon kirjoittaa ja itsereflektoida tilanteita, päästä jyvälle mitä kohti tässä pitäisi mennä. Ristiriitaisuutta on taustalla, niin myös defenssejä ja turhaa uhriutumista näin jälkeenpäin miettiessäni elämääni jo varhaisteiniydestä lähtien.

Olen ollut noloutumiseen asti kiltti lapsena. En koskaan kehdannut sanoa ei ja olin aivan liian vaatimaton. Pyytelin anteeksi asioista hyvin pitkään (tästä piikiteltiin nuorena kun anoin anteeksiantoa useaan kertaan jos vahingossa jotain tein esim. rikoin astian) ja koin, että minun tulee elää muiden odotusten mukaisesti. Join jopa pilaantunutta maitoa kahvin seassa kun en kehdannut heittää sitä pois etten pahoita kenenkään mieltä. Tässä tällainen random esimerkki mitä muistan niiltä ajoilta kun aloin pikkuhiljaa kasvamaan lapsuudesta pois.
Näitä oli useita.

Menin myös mukaan aivan järjettömiin touhuihin. Hain hyväksyntää miehiltä, pelkäsin jos joku suuttuu ja siksi annoin itseäni kohdella huonosti, hyvin huonosti. Nykyään menisin suoraan poliisin puheille tai vähintäänkin kertoisin asioista, joita tapahtui esimerkiksi niiden miesten keskuudessa. Edelleen häpeä nousee pintaan siitä etten ymmärtänyt kuinka idioottina minua pidettiin. En sallisi moisia asioita koskaan.
Ystäväni olivat vääränlaisia ja jouduin myös väkivaltaisiin suhteisiin.. Ei ollut puolustuskykyä, ennemminkin halusin aina sopia ja hillitä tilanteita olemalla tarpeeksi kiltti ja mukautuvainen. Olin aidosti vilpitön mutta nykyään miettiessäni näitä niin olin myös todella tyhmä.
Kun työelämään pääsin niin jälleen kerran kiltteys teki tepposet ja uuvuin pahasti. Töitä sain helvetinmoisen määrän kun minuun luotettiin, vastuutehtäviä, pitkiä päiviä ja lisäksi palkkaa ei maksettu lain mukaisesti.
Ei lisiä ja minimipalkka vaikka tein hyvin paljon pitääkseni työpaikkani. Tunsin syyllisyyttä jos jotain jäi tekemättä ajan puutteen vuoksi ja jäin ylitöihin joita en merkannut, etten saa potkuja.
Ai että.. hieman naurattaa.

No lopulta sieltä alkoi tulemaan itsenäisempää ja puolustelevaa käytöstä. Vihaa ja oikeudenmukaisuutta. Sain tahtoni periksi muuttuessani radikaalisti sekä siinä sivussa moni ihminen jäi elämästä pois.
Nykyään olen monin tavoin ylpeä itsestäni mutta kun edes menen menneeseen aikaan ja näen ne ihmiset, jotka käyttivät hyväkseen (koska annoin) niin tulee todella huono olo. Tavallaan minun ei tule syyttää ketään, en itse vain tajunnut mitä tapahtuu ja syytin itseäni kaikesta turhasta.
Minulla on rajaton ja lasinen lapsuus eikä vanhemmilla ollut osaamista pitää minusta huolta ainakaan esimerkiksi sosiaalisella ja henkisellä tasolla. Piti itse kokea kaikki virheet ulosotosta, ihmissuhteista, työstä ja riippuvuuksista lähtien. Luulen, että lähtökohdillani on jokseenkin vaikutusta omaan käytökseeni.

Huomaan kuitenkin edelleen, että saatan helposti joissakin tilanteissa nöyrtyä liikaa enkä ole aina aivan varma tilanteen vilpittömyydestä. Välitän toki ihmisistä, ymmärrän heitä pitkälle ja tahdon olla avuksi jos suinkin pystyn mutta edelleen menen liian nöyräksi joskus.
Hieman jännitääkin, että olen nyt valinnut uudeksi alakseni työn, jossa ollaan ihmisten kanssa läheisesti tekemisissä ja pidetään huolta. Toivottavasti pystyn herkkyydestäni huolimatta olemaan hyvin työroolissani kiinni ja tekemään sen minkä pitääkin ottamatta liikaa itseeni tai etten alkaisi liikoja huolehtimaan.

Tästä voisi vaikka kuinka paljon puhua. Vaivaa kovasti vielä nuo tapahtuneet jos viitsii vähänkään syvemmältä kaivaa.