Onko jonkun välit menneet lopullisesti rahan tai perinnön takia jonkun läheisen kanssa? Pelkään, että olen kohta tässä tilanteessa.

Molemmat ovat ilmeisesti kuvitelleet, että vanhempien kuoltua saavat talon itselleen ja ovat jättäneet toisen veljen laskuista pois. Nyt molemmat ovat loukkaantuneita siitä, että toinen on unohtanut ottaa huomioon minut. Pata kattilaa soimaa.

AP taitaa narrata. Tarkoitus oli saada aikaan päivittelyä sitä miten miniät riitelevät perintömökistä, mutta keskustelu ajautuikin harharaiteille ja nyt ne ovatkin vainajan pojat ja toinen miniä jotka haluavat kyseisen talon. Ap kyllä vastailee kiitettävän ahkerasti ja vie provoaan eteenpäin.

Ei kukaan aikuinen ole oikeasti kiinni missään lapsuudenkodissaan vaan haluaa luultavasti välillä jonnekin muualle. Minäkin aloin katsella kesämökkiä vähän sen jäkeen kun lapsuudenkotini oli perikunnan toimesta myyty. Mökkiä katselin tietysti aivan eri suunnalta kuin kotiseutuni (Satakunta) oli ja löysinkin sopivan Itä-Suomesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keksitty provo.

Miksi kukaan tappelisi puolen hehtaarin alalla olevasta kohta ränsistysästä talosta, jossa ei ole edes metsää, rantaa yms.

Molemilla jo omat asunnot on.

Täyttä kusetusta koko aloitus, aloittaja on päästään pahasti vialla.

Suomi on pullollaan vastaavia riitoja mädäntyneistä kesämökeistä alkaen. VAikka aloitus olisi kuinka provo, niin Oikeuslaitoksessa on vuosien jonot perintöriidoista johtuvaa käräjöintiä. Mitä pienemmästä omaisuudesta kyse sen enemmän meteliä, sillä usein lähiomaiset ovat myös yhtä rahattomassa tilanteessa kuin vainajakin oli. 

Kuolinpesissä tapellaan niinkin älyttömistä jutuista kuin rikkinäisistä lakanoista, joissa on mummon väkertämä repaleinen pitsi. Pelkkää tunnetta, ei muuta.

Jos sukuun naitetut ovat myös rääkymässä mukana, niin perintöriidat saadaan kyllä mahtaviksi.

On kyllä niin käsittämätöntä touhua. Noin kävi äitinikin suvussa, kun isovanhempani kuolivat ja perijöitä oli iso joukko. Siellä sitä kiisteltiin pienestä perinnöstä ja välit menivät osalla. Jotenkin niin vaikea kuvitella miten tuollaiseen tilanteeseen joudutaan. Onneksi itselläni on vain yksi sisarus ja kummallakaan meistä ei ole pienintäkään mielenkiintoa alkaa kiistellä perinnöstä kun vanhemmistamme aika jättää. Itse mieluummin luovun vaikka koko perinnöstä kuin alan tuhlaamaan aikaani riitelyyn.

Ainakaan äitini suvussa ei edes ollut se tilanne että perijät olisivat olleet jotenkin erityisen köyhää porukkaa. Kaikki ihan ok toimeen tulevia (ei missään nimessä rikkaita mutta kuitenkin työssä käyvää porukkaa jonka elämän ei olisi kuvitellut olevan muutamasta tonnista kiinni).

On mennyt. Minut uhattiin tappaa.

Voitteko pitää paikkaa yhteisenä vaikka vuoden tai pari? Katsokaa sen jälkeen, miten jatkatte. Nyt on vielä suruaika ja vanhempien menetys jo itsessään saa tunteet korostumaan. Taloakin tärkeämpää on, että veljesten välit pysyvät kunnossa - nyt kun ei ole edes vanhempia enää.

Vierailija kirjoitti:

Keksitty provo.

Miksi kukaan tappelisi puolen hehtaarin alalla olevasta kohta ränsistysästä talosta, jossa ei ole edes metsää, rantaa yms.

Molemilla jo omat asunnot on.

Täyttä kusetusta koko aloitus, aloittaja on päästään pahasti vialla.

Vain otettu lääke auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Eihän tuossa muuta ratkaisua ole kuin veljesten pitää huutokauppa keskenään. Kumpi on valmis arvottamaan talon korkeammalle (ja siis maksamaan toiselle erotusta jos muu omaisuus ei ole yhtä arvokasta)

saa talon tarjoamaansa hintaan. Toisen on tyytyminen saamaansa suolaiseen hintaan.

Muuten hyvä ä, mutta tuossa menee avioliitto, kun puloso laittaa käsittämättömän määrän perheen rahaa vanhaan mörskään.

Näin näyttää käyvän meilläkin. Tosin niin, että oltiin valmiita ostamaan perintötalo (ei muita halukkaita), mutta kun perijöitä melkein 10, niin eivät saa edes sovittua pesälle asioidenhoitajaa. Talo on nyt ollut tyhjillään kaksi vuotta ja arvo tietysti laskee koko ajan (syrjäseudulla, joten ihan huomattavasti siis arvo laskenut jo tässä kahdessa vuodessa).

Minä olen asettanut oston ehdoksi sen, että asiaa hoitaa heidän puolelta yksi henkilö, jolla kirjallinen valtuutus. Ja että ostohinnaksi tulee TODELLINEN markkinahinta (tosin tämä on pienempi kuin heidän miettimänsä tunnearvolla ladattu hinta). Ja sitten, että kun omistusoikeus siirtyy, niin ovat henkisesti valmiita siihen, että me voidaan myös myydä se ulkopuoliselle jossain vaiheessa.

Luulenpa, ettei päästä ihan heti kaupan tekoon :D.

Vierailija kirjoitti:

AP taitaa narrata. Tarkoitus oli saada aikaan päivittelyä sitä miten miniät riitelevät perintömökistä, mutta keskustelu ajautuikin harharaiteille ja nyt ne ovatkin vainajan pojat ja toinen miniä jotka haluavat kyseisen talon. Ap kyllä vastailee kiitettävän ahkerasti ja vie provoaan eteenpäin.

Ei kukaan aikuinen ole oikeasti kiinni missään lapsuudenkodissaan vaan haluaa luultavasti välillä jonnekin muualle. Minäkin aloin katsella kesämökkiä vähän sen jäkeen kun lapsuudenkotini oli perikunnan toimesta myyty. Mökkiä katselin tietysti aivan eri suunnalta kuin kotiseutuni (Satakunta) oli ja löysinkin sopivan Itä-Suomesta.

Niin, tämä ap on kiusallinen trollailija  tällä palstalla.

Ja hänen valejuttunsa eivät todellakaan mene läpi yhdeltäkäään järkevältä ja tarkkasilmäiseltä lukijalta.

Suurin osa lukijoista on kuitenkin lapsellisia ja kokemattomia ja kouluttamattomia ihmisiä, jotka uskovat kaikan mitä lukevat. 

Uskovat, koska eivät kykene ajattelemaan laajasti, ei ole elämän kokemusta, eikä kykyä poimia tekstistä olennaiset asiat.

Surullista, mutta onpahan heille ajanvietettä edes jostain. Kun saa kirjoitella tänne ja neuvoa muka jotakuta asioissa, jotka eivät edes ole totta.

Luovuttamalla olisi hyvä tilaisuus olla "the good guy", mutta toisaalta vaarana on, että sitten urputetaan että kun näin paljon jouduttiin maksamaan. Eipä talon puolikasta ihan lahjoittaakaan viitsi. Outoa muuten, että muistojen takia tärkeää taloa halutaan tuunata niin paljon, olisi jotenkin järkevämpää että se menisi pariskunnalle jolle se kelpaa paremmin lähempänä alkuperäistä. Mutta sen kannattaa ehkä antaa periksi, joka paremmin lopulta pystyy nousemaan tilanteen yläpuolelle.

Menetettyjä vanhempiahan ei takaisin saa, ja toisaalta muistot ovat olemassa talosta riippumatta. Jos erimielisyyksien ja talon saamisen tärkeyden alkulähteille on jotenkin mahdollista päästä, niin toivon että se onnistuu.

Käyt yön pimeydessä tuikkaamassa tuleen. Ei riitele veljet enää.

Kyseiset veljekset eivät ole penaalin terävimpiä kyniä. Fiksut osaisivat sopia ja tehdä kompromissin. En tiedä, voisinko seurustella miehen kanssa jonka sosiaaliset taidot ja ongelmanratkaisutaidot ovat tuota luokkaa. Itketään, poljetaan jalkaa eikä osata sopia molemmille hyvää ratkaisua oman VELJEN kanssa. Huhhuh. Ja mikä ihme juttu tuo oli, että toisen omistamalle talolle ei ole toisella asiaa? Sietää tuollainen suhde katketakin!

Vierailija kirjoitti:

Näin näyttää käyvän meilläkin. Tosin niin, että oltiin valmiita ostamaan perintötalo (ei muita halukkaita), mutta kun perijöitä melkein 10, niin eivät saa edes sovittua pesälle asioidenhoitajaa. Talo on nyt ollut tyhjillään kaksi vuotta ja arvo tietysti laskee koko ajan (syrjäseudulla, joten ihan huomattavasti siis arvo laskenut jo tässä kahdessa vuodessa).

Minä olen asettanut oston ehdoksi sen, että asiaa hoitaa heidän puolelta yksi henkilö, jolla kirjallinen valtuutus. Ja että ostohinnaksi tulee TODELLINEN markkinahinta (tosin tämä on pienempi kuin heidän miettimänsä tunnearvolla ladattu hinta). Ja sitten, että kun omistusoikeus siirtyy, niin ovat henkisesti valmiita siihen, että me voidaan myös myydä se ulkopuoliselle jossain vaiheessa.

Luulenpa, ettei päästä ihan heti kaupan tekoon :D.

Älä valehtele. Olet ap, joka itse keksit tänne kommentteja.

Ja tuollaisissa tilanteissa talon rahallinen selvitetään asiantuntijalla niin, että jokainen pesän osakas on tasa-arvoinen perinnönsaaja. 

Hintaa ei voi kukaan yksipuolisesti määrätä myyntikohteesta, vaan sille arvioidaan käypä hinta.

Mielestäni kannattaa myös selvittää, kummalla on kiinnostusta ja resursseja kunnossapitoon- meillä vanhempani lunasti muut sisarukset pois kotitilastaan, mutta ei sitten enää jaksanutkaan huolehtia kunnossapidosta ja nyt talo on homehtunut ja katto sortunut. Että ei ne talot itsestään kunnossa pysy vaikka kuinka haluaisi jonkun.

Tai sitten varautua siihen, että se on lunastuksen jälkeen arvoton röttelö.

Näkisin kaksi vaihtoehtoa, joko miehesi kasvaa aikuiseksi ja muuttaa myös henkisesti pois sieltä lapsuudenkodista ja myy puolikkaan veljelleen. Ne lapsuuden muistot eikä lapsuus muutu tai unohdu myymisestä yhtään sen enempää.

Vaihtoehto 2. Jos sopuun ei päästä ja välit menevät joka tapauksessa niin sitten käräjöoikeuden kautta myyntiin. Sitten talo ei jää kummallekaan, ei miehen tarvitse harmitella asiaa. Parempi tämä vaihtoehto kuin antaa talon mennä pilalle.

Näyttää siltä että se kälysi ei halua olla enää missään tekemisissä sun kanssa jos he eivät saa taloa. 

Että siihen sun on varauduttava. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaihtoehdot siis ovat ne, että välit menevät ja talo mätänee niille sijoilleen tai joku antaa periksi asiassa? Miksi juuri teidän on saatava se talo. Miksi heidän?

En oikeasti keksi mitään, miten tästä pääsee eteenpäin. Kumpikaan veljeksistä ei luovuta. Kumpikin haluaa talon. Minä olisin jo valmis luovuttamaan - voitaisiin hyvin ostaa joku toinen vapaa-ajan asunto jostain muualta. Käly on oman miehensä kanssa sydänjuuria myöten loukkaantuneita, kun me ei peräännytä. He haluavat sen talon kumpikin - meillä vain mies.

Pelkään siis, että välit menevät tämän takia kokonaan, eikä kumpikaan sitten saa sitä taloa. Ja kun se ei ole kummankaan, kumpikaan ei sitä huolla. Mätänee sinne pellon reunaan.

Ei varmasti olla ainuita tämän ongelman edessä ja kaipasin kokemuksia samasta.

ap

Tämähän olisi selvinnyt jo heti kättelyssä: myyntiin käyvällä hinnalla. Ja sitten kuten missä tahansa kaupassa, tarjouskilpailu pystyyn, niin saa se joka eniten haluaa (=on valmis maksamaan). Saa tappion kokenutkin sitten vähän balsamia haavoihin, kun ei tarvitse kiinteistöä ihan itse edestään antaa. Tämä myös monilla laittaa asioita mittasuhteisiinsa kun joutuu miettimään sijoituspuoltakin pelkän kilpailun ja halun ja saamapuolen sijaan.

Meidän isän rakentama kesämökki jäi nuoremmalle veljellemme. Hän kunnosti sitä isollakin rahalla. Meillä muilla sisäruksilla on aina oikeus mennä sinne vaikka viikoksi oman perheemme kanssa. Itse asiassa vanhempaamme päättivät sen jättää veljelleni. Itse asun naapurimaassa ja olen tänne perustanut oman perheeni. Olen jonkun verran katkera- mutta päätin että olen tämän asian yläpuolella. Ja joo, se iso maapläntti jaettiin kolmen sisaruksen välissä ja sain siitä kyllä rahat silloin. Isäni mielestä se pitää olla yhden sisäruksen nimissä- jolla on myös velvollisuus pitää sitä kunnossa. Ja se on siis talviasuttava- veljeni on asunnut siinä koko tämän koronan aikana. Eli pystyy olemaan sen asian yläpuolella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Fiksumpi luovuttaa

Näinhän se olisi. Minä olisin valmis luovuttamaan, mutta mies ei. En ole koko 15-vuotisen avioliiton aikana nähnyt miehen itkevät, mutta nyt se on itkenyt jo monta kertaa. Siitä tuntuu siltä, että lapsuus pyyhitään pois. On aina kuvitellut, että siitä tulisi yhteinen tai oma kesänviettopaikka, vapaa-ajan asunto ja ties mitä. Jos se menee toiselle veljekselle, sinne ei ole enää asiaa.

ap

Tuo mies eikä sen veli ole kasvaneet aikuiseksi

Niin tuttua. Meillä meni välit testamenttiriitaan (!!) Yksi porukka olisi halunnut että omaisuus jaetaan eri lailla kuin testamenttiin oli kirjattu ja kokivat että testamentti oli epäreilu. Eipä ole tarvinnut puhua 5 vuoteen heille, enkä puhu enää ikinä; niin ala-arvoiseksi sättiminen ja syyttely meni.