Keksikääpä elämälle tarkoitus yksittäistapauksessa

Minulta katosivat kirjat aikoinaan lasteni kuoleman myötä. En vain pystynyt lukemaan, ensin ei muistikaan pelannut, ei television tekstitystä pystynyt seuraamaan.

Ensin palasi lukumuisti, ja lopulta palasin siihen, mikä oli turvallista, kaukana kaikesta mikä muistuttaa mistään menetetystä. Scifi on tarpeeksi kaukana.

Netistä pystyin seuraamaan mahdollisimman kaukaisten maiden asioita, Japani, USA, Alaska (joo, osa usaa), jostain syystä katastrofeja seuraamalla pääni ei räjähdä. Sattui olemaan sopivasti se Japanin maanjäristys ja ydinkatastrofi, siitä sai seurattavaa viikoiksi.

Nyt olen löytänyt kiinalaiset/korealaiset monsteri/katastrofielokuvat - niillä ei ole mitään tekemistä elämäni kanssa, niin niitä pystyy katsomaan.

Tavallaan nuo kaikki katastrofit helpottavat, maailmassa ei ole järkeä, oikeudenmukaisuutta tai kohtuutta. Asiat tapahtuvat.

Oma keskittymiskykyni ei riitä sudokuihin, sanaristikoihin jonkin verran.

Tavoitteena on katsoa kaikki Star Trekit, niitä riittää vuosikausiksi.

Onnistuisiko esim. jonkun mielenkiintoisen yliopistotutkinnon suorittaminen? Se antaisi kompetenssia ruveta vaikka yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi. Voisit vaikka kirjoitella asiantuntevaa asiaa keskustelupalstoille ja ehkä jopa tarjota artikkeleita freelancer-perusteella eri medioille.

Vierailija kirjoitti:

Minulta katosivat kirjat aikoinaan lasteni kuoleman myötä. En vain pystynyt lukemaan, ensin ei muistikaan pelannut, ei television tekstitystä pystynyt seuraamaan.

Ensin palasi lukumuisti, ja lopulta palasin siihen, mikä oli turvallista, kaukana kaikesta mikä muistuttaa mistään menetetystä. Scifi on tarpeeksi kaukana.

Netistä pystyin seuraamaan mahdollisimman kaukaisten maiden asioita, Japani, USA, Alaska (joo, osa usaa), jostain syystä katastrofeja seuraamalla pääni ei räjähdä. Sattui olemaan sopivasti se Japanin maanjäristys ja ydinkatastrofi, siitä sai seurattavaa viikoiksi.

Nyt olen löytänyt kiinalaiset/korealaiset monsteri/katastrofielokuvat - niillä ei ole mitään tekemistä elämäni kanssa, niin niitä pystyy katsomaan.

Tavallaan nuo kaikki katastrofit helpottavat, maailmassa ei ole järkeä, oikeudenmukaisuutta tai kohtuutta. Asiat tapahtuvat.

Oma keskittymiskykyni ei riitä sudokuihin, sanaristikoihin jonkin verran.

Tavoitteena on katsoa kaikki Star Trekit, niitä riittää vuosikausiksi.

Minun kärsivällisyyteni ei enää riitä elokuvien katselemiseen, ja sarjojen kohdalla on aina ensimmäisenä mielessä se, ehdinkö katsoa sarjan loppuun asti ahmimalla sen muutamassa päivässä vai lopetanko itseni ensin. Useimmiten päädyn lukemaan juonen netistä, jotta saan selville, kannattaako ryhtyä katselemaan, ja kun sitten tiedän juonen, ei enää kiinnostakaan. Tragedioissakin ihmisillä on minun silmilleni liikaa. Ja onnellisia loppuja en oikein siedä.

Poikkeuksen tekevät tarinat, joissa maailma jollain tavalla tuhoutuu ja ihmiset joutuvat pärjäämään, ja useimmathan eivät pärjää. Tästä tyylilajista minä olen aina pitänyt, ja se on ainoana jäljellä. Olen katsonut pitkissä putkissa suoratoistopalvelujen zombisarjat ja -elokuvat. Jälkimmäisistä on jäänyt erityisen hyvin mieleen Train to Busan, jossa ihmiset olisivat muuten liian samastuttavia, mutta koska he puhuvat koreaa, he ovat tarpeeksi etäisiä. Olen pitkään odotellut jatko-osaa pois teattereista, ja nyt kesken tämän kommentin kirjoittamisen löysin sen. Seuraavien kahden tunnin ohjelma on selvillä.

Toivon sinulle mielenrauhaa.

Ap

Vapaaehtoistyötä suosittelen kuitenkin. Jos et suostu muuttamaan kantaasi,ajatteluasi,asennettasi tai toimintaasi mikään ei tietenkään tule muuttumaan.

Sellaista on kriisin läpi meneminen. Muuttua,suostua uuteen, ja siitä selviää.

Mitäkö kohdetta ehdottaisin vapaaehtoistoiminnassa?; ajattelin syöpäsairaiden lasten osastoa.

Kaikkea hyvää, tulkoon elämääsi uusi kevät!

Vierailija kirjoitti:

Onnistuisiko esim. jonkun mielenkiintoisen yliopistotutkinnon suorittaminen? Se antaisi kompetenssia ruveta vaikka yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi. Voisit vaikka kirjoitella asiantuntevaa asiaa keskustelupalstoille ja ehkä jopa tarjota artikkeleita freelancer-perusteella eri medioille.

Minulla on vanhastaan yliopistotutkinto, ja viime vuonna käytin loppuun TE-toimiston myötämielisyyden suorittamalla täydentävän tutkinnon työmarkkinatuella. Ilmoittauduin kyllä pariinkin avoimeen yliopistoon suorittamaan näitä tänä vuonna työttömille tarkoitettuja, ilmaisia perus- ja jopa aineopintokokonaisuuksia, mutta en aloittanut niitä sen vuoksi, etten pääse hakemaan kirjastosta tenttikirjoja. Yhtään kokonaisuutta ei voi suorittaa kokonaan ilman paperisia kirjoja.

Kirjoittaahan minä osaan, mutta minulla ei oikein ole siihen voimia. Työttömyyskin eli kaiken pahan alku on osaksi sen seurausta, ettei minulla ole kontakteja, ja niitä kirjoitustöiden julkaisemisessa tarvitaan. Motiivi on täysin hukassa ja edessä on pelkkää pimeää.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taide tuli itselläni ensimmäisenä mieleen.

Mistä itse pidät? Voitaisiin sen pohjalta miettiä mitä keinoja olisi toteuttaa niitä asioita.

Minä pidin kaikenlaisista asioista entisessä elämässäni: remontoimisesta, käsitöistä, lukemisesta, rautalaupoissa vaeltelemisesta, autolla huvin vuoksi ajamisesta, viinipullollisesta perjantai-iltaisin, saunomisesta ja kotona puuhailemisesta, mutta mitään niistä en enää voi tehdä ja kaikesta tulee vain tuskallisia muistoja mieleen. Suurimman osan ajasta vietän lukemalla verkkolehtiä, mutta uutisotsikoistakin pitää suodattaa pois ne, jotka saavat pallean kuristumaan kokoon. Energiaa ei ole, motivaatiota ei ole ja toimintakyky on pahasti rajoittunut. Tästä huolimatta on kuulemma asioita, joiden vuoksi pitäisi pysyä elävänä. Luulisi, että ne, jotka noin väittävät, tietäisivät, mitä ne ovat.

En ole tahallani hankala keskustelukumppani. En vain kerta kaikkiaan näe sitä, mitä muut haluavat minun näkevän.

Ap

Mitä sulle siis kävi ettet kykene kävelemään? Romahditko ja tuli sosiaalisten tilanteiden pelko tms? Tapahtuiko tämä sen jälkeen, kun menetit työsi ja olit määritellyt itsesi työn kautta koko siihenastisen elämäsi ja nyt olet tyhjä ilman työn tuomaa identiteettiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onnistuisiko esim. jonkun mielenkiintoisen yliopistotutkinnon suorittaminen? Se antaisi kompetenssia ruveta vaikka yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi. Voisit vaikka kirjoitella asiantuntevaa asiaa keskustelupalstoille ja ehkä jopa tarjota artikkeleita freelancer-perusteella eri medioille.

Minulla on vanhastaan yliopistotutkinto, ja viime vuonna käytin loppuun TE-toimiston myötämielisyyden suorittamalla täydentävän tutkinnon työmarkkinatuella. Ilmoittauduin kyllä pariinkin avoimeen yliopistoon suorittamaan näitä tänä vuonna työttömille tarkoitettuja, ilmaisia perus- ja jopa aineopintokokonaisuuksia, mutta en aloittanut niitä sen vuoksi, etten pääse hakemaan kirjastosta tenttikirjoja. Yhtään kokonaisuutta ei voi suorittaa kokonaan ilman paperisia kirjoja.

Kirjoittaahan minä osaan, mutta minulla ei oikein ole siihen voimia. Työttömyyskin eli kaiken pahan alku on osaksi sen seurausta, ettei minulla ole kontakteja, ja niitä kirjoitustöiden julkaisemisessa tarvitaan. Motiivi on täysin hukassa ja edessä on pelkkää pimeää.

Ap

No tässä tapauksessa elämäsi tarkoitus voisi olla mielenterveytesi parantaminen ja armollisuus itseäsi kohtaan. Tuossa tilanteessa on vaikea nähdä asioissa hyvää.

Tee yksi tärkeä asia päivässä. Anna muiden asioiden olla. Mieti tarkkaan aamulla minkä tärkeän asian teet. Näin alat saada elämääsi tarkoitusta ja iloa. Kukaan ei saa kaikkia asioita kerralla tehtyä, mutta yksi asia. Olen kokeillut ja toimii. Tänään tavoitteenani oli kävellä 6000 askelta. Se on vähän ylittynytkin.

Vierailija kirjoitti:

Mitä sulle siis kävi ettet kykene kävelemään? Romahditko ja tuli sosiaalisten tilanteiden pelko tms? Tapahtuiko tämä sen jälkeen, kun menetit työsi ja olit määritellyt itsesi työn kautta koko siihenastisen elämäsi ja nyt olet tyhjä ilman työn tuomaa identiteettiä?

Ensin meni työ, muutaman vuoden kuluttua koti. Voimani eivät lopulta riittäneet, kun kaikkialla vedettiin luukkuja nenän edestä kiinni ja käskettiin mennä pyytämään neuvoa muualta. Loukkasin selkäni, eikä se ole päässyt sen koommin parantumaan. Selkävaivat ovat tunnetusti niitä, jotka heijastelevat stressiä ja ahdistusta, ja sen olen nähnyt todeksi. En ole käynyt yli puoleen vuoteen kertaakaan ulkoilmassa, eikä tee mieli yrittääkään, koska tänä aikana romahtaneen kunnon vuoksi silmissä mustenee hyvin vähästä liikkumisesta. Kolmen minuutin hampaiden harjaaminen seisaaltaan on liikaa, vaikka nyt pystynkin useimpina päivinä nousemaan sängystä ja olemaan pystyssä kivuitta.

Kotini, johon olin vuosien mittaan rakentanut ja rakennuttanut kaikenlaista omaa luksustani, oli minulle elämän mittainen haave. Ilman työtä viihtyisin ihan hyvin kotona - siis tuossa omassa kodissani - mutta ilman palkkaa se ei onnistu. Työni oli mahtavaa, mutta siitä ei identiteettini ole kiinni. Minulle on ihan sama, mitä muut minusta ajattelevat. Koti oli minun kaikkeni, ja tällaiselta kotihiireltä asunnottomuus vie järjen.

Keskustelun kuluessa alkuperäinen tarkoitukseni on hieman hämärtynyt. En nimittäin ole pyytämässä neuvoja, vaan kysymässä, mitä pitävät sisällään nuo minulle tarjotut mystiset opit siitä, että elämässä on kaikenlaista hyvää, minkä vuoksi kannattaa elää. Minua kiinnostaa se, mitä tällaiset elämää suuremmat pikkuasiat ovat konkreettisesti silloin, kun siitä hyvästä elämästä ei ole enää mitään jäljellä, ja loppuelämä on väistämättä köyhyyttä. Mikä pitää ihmisen maakuopassa puremassa voikukanjuuria henkensä pitimiksi, kun hän kuitenkin tietää, ettei parempaa ole tulossa? Moni ystävällinen kommentoija on kertonut pienistä, itseään auttaneista askelista, mutta minua kiinnostaa nimenomaan se, miksi he haluavat ottaa näitä askelia. MIksi jotkut ajattelevat, että kurjakin elämä on vaivansa arvoista?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä sulle siis kävi ettet kykene kävelemään? Romahditko ja tuli sosiaalisten tilanteiden pelko tms? Tapahtuiko tämä sen jälkeen, kun menetit työsi ja olit määritellyt itsesi työn kautta koko siihenastisen elämäsi ja nyt olet tyhjä ilman työn tuomaa identiteettiä?

Ensin meni työ, muutaman vuoden kuluttua koti. Voimani eivät lopulta riittäneet, kun kaikkialla vedettiin luukkuja nenän edestä kiinni ja käskettiin mennä pyytämään neuvoa muualta. Loukkasin selkäni, eikä se ole päässyt sen koommin parantumaan. Selkävaivat ovat tunnetusti niitä, jotka heijastelevat stressiä ja ahdistusta, ja sen olen nähnyt todeksi. En ole käynyt yli puoleen vuoteen kertaakaan ulkoilmassa, eikä tee mieli yrittääkään, koska tänä aikana romahtaneen kunnon vuoksi silmissä mustenee hyvin vähästä liikkumisesta. Kolmen minuutin hampaiden harjaaminen seisaaltaan on liikaa, vaikka nyt pystynkin useimpina päivinä nousemaan sängystä ja olemaan pystyssä kivuitta.

Kotini, johon olin vuosien mittaan rakentanut ja rakennuttanut kaikenlaista omaa luksustani, oli minulle elämän mittainen haave. Ilman työtä viihtyisin ihan hyvin kotona - siis tuossa omassa kodissani - mutta ilman palkkaa se ei onnistu. Työni oli mahtavaa, mutta siitä ei identiteettini ole kiinni. Minulle on ihan sama, mitä muut minusta ajattelevat. Koti oli minun kaikkeni, ja tällaiselta kotihiireltä asunnottomuus vie järjen.

Keskustelun kuluessa alkuperäinen tarkoitukseni on hieman hämärtynyt. En nimittäin ole pyytämässä neuvoja, vaan kysymässä, mitä pitävät sisällään nuo minulle tarjotut mystiset opit siitä, että elämässä on kaikenlaista hyvää, minkä vuoksi kannattaa elää. Minua kiinnostaa se, mitä tällaiset elämää suuremmat pikkuasiat ovat konkreettisesti silloin, kun siitä hyvästä elämästä ei ole enää mitään jäljellä, ja loppuelämä on väistämättä köyhyyttä. Mikä pitää ihmisen maakuopassa puremassa voikukanjuuria henkensä pitimiksi, kun hän kuitenkin tietää, ettei parempaa ole tulossa? Moni ystävällinen kommentoija on kertonut pienistä, itseään auttaneista askelista, mutta minua kiinnostaa nimenomaan se, miksi he haluavat ottaa näitä askelia. MIksi jotkut ajattelevat, että kurjakin elämä on vaivansa arvoista?

Ap

- Kissan onnellinen naama käpertyneenä syliin. Kissan tassujen tuntu ja turkin pehmeys kättä vasten.

- Hyvän tv-ohjelman tuoma euforia; hauskat kohdat; mukanaeläminen, itkeminen ja nauraminen

- Ajatus pitää itsestään huolta projektina (nähdä itsensä kehittyvän esim. fyysisesti; hiusten kasvavan; ihon kunnon parantuvan; notkeuden lisääntyminen..) Tästä seuraa tyytyväisyys kehoon, jota on myös kiva pukea erilaisin rätein ja lumpuin.

- Pari kertaa kuussa tupakan nauttiminen viinilasin kera ja siitä seuraava mukava huimaus.

- Saunomisen jälkeinen rento olo. Kylvyn jälkeen puhtaisiin lakanoihin ja tunne juuri ennen nukahtamista. Lemmikin uneliaan naaman katsominen ja pehmeän turkin sively juuri ennen nukahtamista.

- Biohakkerointi. Oman sykkeen, käveltyjen askelten, veren happipitoisuuden, unen laadun ym. seuraaminen.

… En jaksa kirjoittaa enempää, mutta tässä joitakin asioita, jotka tekevät elämästäni elämisen arvoista :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä sulle siis kävi ettet kykene kävelemään? Romahditko ja tuli sosiaalisten tilanteiden pelko tms? Tapahtuiko tämä sen jälkeen, kun menetit työsi ja olit määritellyt itsesi työn kautta koko siihenastisen elämäsi ja nyt olet tyhjä ilman työn tuomaa identiteettiä?

Ensin meni työ, muutaman vuoden kuluttua koti. Voimani eivät lopulta riittäneet, kun kaikkialla vedettiin luukkuja nenän edestä kiinni ja käskettiin mennä pyytämään neuvoa muualta. Loukkasin selkäni, eikä se ole päässyt sen koommin parantumaan. Selkävaivat ovat tunnetusti niitä, jotka heijastelevat stressiä ja ahdistusta, ja sen olen nähnyt todeksi. En ole käynyt yli puoleen vuoteen kertaakaan ulkoilmassa, eikä tee mieli yrittääkään, koska tänä aikana romahtaneen kunnon vuoksi silmissä mustenee hyvin vähästä liikkumisesta. Kolmen minuutin hampaiden harjaaminen seisaaltaan on liikaa, vaikka nyt pystynkin useimpina päivinä nousemaan sängystä ja olemaan pystyssä kivuitta.

Kotini, johon olin vuosien mittaan rakentanut ja rakennuttanut kaikenlaista omaa luksustani, oli minulle elämän mittainen haave. Ilman työtä viihtyisin ihan hyvin kotona - siis tuossa omassa kodissani - mutta ilman palkkaa se ei onnistu. Työni oli mahtavaa, mutta siitä ei identiteettini ole kiinni. Minulle on ihan sama, mitä muut minusta ajattelevat. Koti oli minun kaikkeni, ja tällaiselta kotihiireltä asunnottomuus vie järjen.

Keskustelun kuluessa alkuperäinen tarkoitukseni on hieman hämärtynyt. En nimittäin ole pyytämässä neuvoja, vaan kysymässä, mitä pitävät sisällään nuo minulle tarjotut mystiset opit siitä, että elämässä on kaikenlaista hyvää, minkä vuoksi kannattaa elää. Minua kiinnostaa se, mitä tällaiset elämää suuremmat pikkuasiat ovat konkreettisesti silloin, kun siitä hyvästä elämästä ei ole enää mitään jäljellä, ja loppuelämä on väistämättä köyhyyttä. Mikä pitää ihmisen maakuopassa puremassa voikukanjuuria henkensä pitimiksi, kun hän kuitenkin tietää, ettei parempaa ole tulossa? Moni ystävällinen kommentoija on kertonut pienistä, itseään auttaneista askelista, mutta minua kiinnostaa nimenomaan se, miksi he haluavat ottaa näitä askelia. MIksi jotkut ajattelevat, että kurjakin elämä on vaivansa arvoista?

Ap

- Kissan onnellinen naama käpertyneenä syliin. Kissan tassujen tuntu ja turkin pehmeys kättä vasten.

- Hyvän tv-ohjelman tuoma euforia; hauskat kohdat; mukanaeläminen, itkeminen ja nauraminen

- Ajatus pitää itsestään huolta projektina (nähdä itsensä kehittyvän esim. fyysisesti; hiusten kasvavan; ihon kunnon parantuvan; notkeuden lisääntyminen..) Tästä seuraa tyytyväisyys kehoon, jota on myös kiva pukea erilaisin rätein ja lumpuin.

- Pari kertaa kuussa tupakan nauttiminen viinilasin kera ja siitä seuraava mukava huimaus.

- Saunomisen jälkeinen rento olo. Kylvyn jälkeen puhtaisiin lakanoihin ja tunne juuri ennen nukahtamista. Lemmikin uneliaan naaman katsominen ja pehmeän turkin sively juuri ennen nukahtamista.

- Biohakkerointi. Oman sykkeen, käveltyjen askelten, veren happipitoisuuden, unen laadun ym. seuraaminen.

… En jaksa kirjoittaa enempää, mutta tässä joitakin asioita, jotka tekevät elämästäni elämisen arvoista :)

Palsta menee kiinni, mutta lihavoin tuolta tekstistäsi kiireesti niitä asioita, joita minulla ei enää ole ja joita en enää saa. Lakanat viittaavat tuplakokoisen, juuri minun selälleni sopivaksi kootun sänkyni pellavalakanoihin ja silkkitäytteisiin peittoihin ja tyynyihin ja paksuun silkkihuopa-päiväpeitteeseen, jotka kaikki lienevät päätyneet kaatopaikalle. Rahaton ei voi ottaa edes kissaa, saati sitten rampa ja rahaton koiraa, jonka minä haluaisin. En vähättele, mutta sinulla asiat näyttävät olevan oikein hyvin. Silitä kissaa puolestani.

Ap