Tunnen naisen joka joutui käymään keikoilla yksin, ei ollut kaveria mukaan keikalle

Mitä kummallista tuossa on? Itsekin nuorena kävin keikoilla yksin. Ei ollut sellaista kaveria joka tykkäsi samasta musiikista kuin minä. Muutenkin olin paljon yksin ja edelleen käyn paljon paikoissa yksin. Minusta on hassua kun joku kysyy esimerkiksi, että kuinka uskallan olla mökillä yksin. Mitä pelättävää minulla siellä saaressa olisi? Todennäköisemmin täällä kaupungissa joku käy kimppuuni.

Vierailija kirjoitti:

Mitä kummallista tuossa on? Itsekin nuorena kävin keikoilla yksin. Ei ollut sellaista kaveria joka tykkäsi samasta musiikista kuin minä. Muutenkin olin paljon yksin ja edelleen käyn paljon paikoissa yksin. Minusta on hassua kun joku kysyy esimerkiksi, että kuinka uskallan olla mökillä yksin. Mitä pelättävää minulla siellä saaressa olisi? Todennäköisemmin täällä kaupungissa joku käy kimppuuni.

Minulla on juuri toisinpäin. Pelkäisin olla yksin yksinäisessä paikassa. Mutta suurkaupunkien keskustassa yksin kävely ei pelota niin paljon.

Rakastan käydä keikoilla yksin.

Olen sen tason musiikkidiggari, mitä omiin suosikkibändeihin ja artisteihin tulee, että jatkuvasti vieressä puhua pölpöttävä henkilö vain häiritsisi keskittymistäni musiikkiin.

+ Ainahan sitä voi halutessaan sosialisoida muiden keikkaa katsomaan saapuneiden kanssa.

Itse olen käynyt yksin. Kerran löysin suomi24:n kautta keikkaseuraksi yhden tytön. Toisella kerralla tuli juteltua kyllä siinä keikkaa odotellessa muiden ihmisten kanssa, joten kyllä sieltä jonkinlaista seuraa ja uusia tuttavuuksiakin voi löytyä. Yksin meneminen voi siis samalla olla myös mahdollisuus, ei auttamaton paha. 

Vierailija kirjoitti:

Onko AP niitä keikan aikana mölisijöitä? On se jotenkin käsittämätöntä, että tullaan isossa seurueessa keikalle vaihtamaan kuulumisia, luulisi siihen olevan halvempia ja mukavampiakin ympäristöjä. Se on kuitenkin kaikkein käsittämättömintä, että tullaan keikalle juurikin vaikka oman puolison kanssa, jonka kanssa muutenkin on paljon yhdessä, ja sitten pulistaan. 

Tai sitten lauletaan kuorossa niin isosti ettei artistia edes kuule.

Vierailija kirjoitti:

Kunnon kaasuvalottaja ap joka tietysti kertoo miten hänellä on asiat muka hyvin mutta toisessa on jotain vikaa. Narsistin kikka.

Ja hyvin näyttää toimivan muiden kommenttien perusteella. Älkää ruokkiko trollia!

Olen käynyt keikoilla sekä yksin että kavereiden kanssa. Varsinkin nuorempana tuli käytyä porukalla. Mutta siis ihan kumpi vaan käy. Täytyyhän sen musiikinkin olla kaikille mieluista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaahas. Vai niin. Itse olen käynyt parikymmentä kertaa Lontoossa. Ihan vaan siksi, että halusin nähdä teatteria, balettia ja oopperaa. En jäänyt kyselemään kavereilta, haluavatko he lähteä Lontooseen. Lähdin yksin ja haistatin pitkät paskat kavereille, joiden mielestä "baletti on homojen hommaa". 

Minäkin olin joskus kymmenen päivää Lontoossa yksin, tarkoitus oli kiertää galleriat ja museot läpi. Yksin on kyllä aika väsyttävää: onneksi tutustuin kirjakaupassa yhteen tyyppiin, niin vietin aikaa hänen kanssaan.

Miten ihmeessä yksin on väsyttävää? Mä matkustan aina yksin; olen tehnyt jopa kahden kuukauden reissuja yksin. Sehän on kaikkein helpointa ja vapainta. Minusta on väsyttävää puhua ja olla koko ajan yhdessä jonkun kanssa.

Niin kävin minäkin yksin Ariana Granden keikalla. Eikä ole sitä miestäkään. Ihana, ikimuistoinen kokemus oli!

N27

Mä olen käynyt käytännössä katsomassa kaikkia bändejä yksin. Lista artisteista, jotka olen nähnyt pelkästään pysymällä Suomessa on aika hengästyttävä: Faith no more, Prodigy, Nirvana, Guns N Roses x 2, Lynyrd Skynyrd, Björk, Bruce Springsteen, Rolling Stones x 2, Alanis Morrissette, Iggy Pop, Sex Pistols come backina, parhaita mainitakseni.

Isoin harmitus, jonka missasin, oli R.E.M. vuonna 1989 Provinssissa, kun sinnekin olisi pitänyt lähteä yksin, mutta olin vasta 16-vuotias, enkä ollut koskaan käynyt festareilla ja asuin aika kaukana.

Lisäksi Price puuttuu listalta artisteista, jotka olisin halunnut nähdä. Madonnan ja Michael Jacksonin passasin suosiolla, vaikka heitäkin olen kyllä kuubbellut.

Mä kans meen keikoille aina siksi, että fanitan bändiä ja ainoa kerta, jolloin olen ollut seuran kanssa festareilla oli vaivaannuttavin. Yksin on parasta ja helpointa.

Tosi nolo aloitus aloittajalta, kertoo, ettei uskalla mennä kuuntelemaan lempibändejään ja tee keikkavalintoja sen perusteella, vaan tarvitsee mukaansa saattajan.

Aika gäharvalla on kavereita oman musiikkimakunsa joka kulmalle keikoille lähtemään. Pidän myös sellaista aika ääliömäisenä, ettäjoku menee festareille kimppatelttailukokemuksen saadakseen. Itse ostan aina päivälipun parhaan artistin päivälle ja käyn kotoa ja palaan yöksi kotiin myös. Tai siis aikoinaan näin tein, en käy enää festareilla.

Menen yksin tai seurassa, tilanteesta riippuen. Mitä enemmän on tullut ikää, sitä helpommaksi on tullut kaikenlainen yksin tekeminen, välittämättä kenestäkään. No, yksin asuminen ja eläminen toki opettaa sitä yksin oloa. Jos jotain haluaa tehdä niin sitten sen vaan tekee.

Nyt haaveilen, että post-corona -aikana lähden yksin Pori Jazziin ym. tapahtumiin ympäri Suomea. Sitä odotellessa.

Menin yksin Michael Jacksonin Suomen keikoille vuonna 1997. Täytin 13 vuotta päivää ennen sitä ensimmäistä keikkaa. Siinä iässä suhtautuminen elämään oli sellainen, että ei tullut mieleenikään miettiä mitä joku ajattelisi siitä kun menen sinne yksin. Tosin tutustuin ja vietin aikaa siellä keikkaa odotellessa muiden fanien kanssa. Eikä ollut mitenkään kurja kokemus, päin vastoin ikimuistoinen. 

Paljonkin on tullut käytyä keikoilla yksin - baarikeikoilla, klubeilla, festareilla ja stadionkeikoilla, joita tosin välttelen, koska matkat Helsinkiin maksavat toisen mokoman lipun päälle, ja jos ei yövy hotellissa, joutuu bussia odottelemaan Kampissa useamman tunnin yöllä. Tai minä olen ainakin täältä periferiasta käsin joutunut..

Olen luonteeltani todella ujo ja rauhallinen, mutta ei se ole minua koskaan estänyt mitään tekemästä. Tosin ehkä temperamenttia enemmän ihmisen riippumattomuutta ja vapautta määrittää tietty lujatahtoisuus ja itsenäisyys. Uskallus kulkea omaa tietä. Se myös säästää paljolta pahalta, kun on pokkaa kävellä ulos, kun meininki ei miellytä.

Yleensäkään en oikein ymmärrä, miksi antaa muiden määritellä tekemisensä, olemisensa, ja menemisensä. Silloin mennään vain sinne, jonne joku muukin suostuu tulemaan ja tehdään vain sitä, mitä joku muukin tekee. Mitä merkitystä sille on itselleni mitä joku naapuriseinän takana ajattelee siitä, miten minä ainoan elämäni käytän. Tuhlatkoon aikansa sen miettimiseen vapaasti, jos ei itse parempaa tekemistä ainoassa elämässään keksi.

Varsinkin elokuviin ja teatteriin menen mieluummin yksin. En halua, että joku selostaa näytöksen tapahtumia, niin kuin olisin sokea.

Käyn yksin tapahtumissa koska ei tarvitse tehdä kompromisseja tyyliin milloin mennään wessajonoon, kaljajonoon, ruokajonoon... Menen keikoille katsomaan/kuulemaan esiintyjää, moni kaverini vielä aikuisenakin vain ryyppäämään. Rasittavaa.

Taphtumiin kun menee yksin, tulee helpommin ihmisten kanssa juteltua ja herran jestas! tutustuu uusiin ihmisiin!

Ostoksille en lähde tyttökavereiden kanssa. Ihan kamalaa: "Sopiiko nää mulle" "Otatsä ton?" Ei vaan jaksa. Itse menen minne kauppoihin haluan ja ostan just mitä tahdon.

Käyn mielelläni keikoilla yksin, usein on käyty myös miehen kanssa kun musamaku pitkälti samanlainen. Mutta enemmän saan asioista irti, kun teen niitä itsekseni. Esim. yksin matkustaminen on ihan parasta, kun saa tehdä mitä haluaa ja milloi haluaa - saan reissuista paljon enemmän näin irti. Ennen koronaa mulla oli tapana tehdä 1 - 2 reissua vuodessa perheen kanssa ja yksi reissu ihan itsekseni johonkin kaupunkikohteeseen. Ennen perhettä matkustin aina yksin.

Uskaltaako ap käydä vessassa yksin.

Vierailija kirjoitti:

Baariin voin mennä yksin ja matkustella ym., mutta mihinkään keikalle en menisi yksin. Siellä yksinäisyys korostuisi.

Miten? 

Epäselvä aloitus. Keksi parempi.