Kenellä teistä on ollut äitipuoli? Kokemuksia?

mulla oli se oli kuuma pari kertaa pannin sitä mutta sen jälkee ku se ei ollu enää äitipuoli

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempien eron jälkeen jäin isän luokse koska äiti oli alkoholisti. Jossakin vaiheessa tuli äitipuoli kuvioihin. Hän oli lapseton ja ei ymmärtänyt lapsen tarpeita. Mitään lämpöä tai henkistä läheisyyttä en häneltä saanut. Tunteita ei näytetty ja syliä ei saanut. Aika usein sain pilkkaa osakseni, mm. siitä, että halusin pestä murrosiässä ravoittuvat hiukseni päivittäin.  Ruoka oli ankeaa ja herkkuja ei saanut koskaan, mutta lautanen oli aina pakko syödä tyhjäksi. Jääkaapista ei saanut syödä kuin tiettyjä ruokia, esim. nuorempien sisarpuolten vanukkaisiin ei saanut koskea, ja omaa vanukasta en saanut. Koko elämistä ja olemista leimasi ankeus ja harmaus. Murrosiässä minusta tuli hiljainen, arka ja sosiaalisesti ahdistunut. En koskaan käyttäytynyt huonosti äitipuoltani kohtaan, vaan yritin olla oikein kiltti ja jouduin kokemaan selvää syrjintää nuorempiin sisaruksiin nähden.

Hirveetä. Ajatelkaa ihmiset lapsianne, ennenkuin eroatte. Älkää kevein perustein ainakaan erotko tai perustako uutta perhettä. Uusperheet on lapsille lähes aina ihan hirveitä.

Onneksi nykyään monet eronneet ei edes ryntää asumaan saman katon alle. Lasten kannalta on parempi niin. Ei kukaan rakasta muiden penskoja kuin omiaan ja jos lapsi on vielä pieni, hän odottaa kuitenkin niin tapahtuvan. Muistan kuinka itsekin oikein yritin hurmata isäpuoltani, että hän rakastaisi minua kuin omaa lastaan. Veljeni oli sen verran vanhempi, ettei edes yrittänyt miellyttää, joten hänelle ei tullut samanlaista pettymystä kuin minulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli aivan uskomattoman ihana äitipuoli. Vaikka hänellä ei itsellään ollut lapsia, hän osasi olla kanssani paremmin kuin oma äiti ja isä yhteensä, jotka eivät oikeastaan olleet edes kiinnostuneita minusta. Itse asiassa hänestä tulikin minulle läheisempi kuin kummastakaan vanhemmistani. Hänelle pystyin kertomaan asioitani ja hänellä oli aina aikaa minulle, kun omat vanhemmat vaan tiuskivat ja patistivat minua menemään muualle häiritsemästä. Muistan aina, että jos sanoin häntä vahingossa äidiksi, hänellä silmät kostui kyynelistä koska hän ei pystynyt saamaan omia lapsia. 

Mutta TIETENKIN kun on joku tuollainen enkelimäisen ihana ihminen, niin hänen piti sitten kuolla nuorena. Olin itse 13v kun hän kuoli, se oli tosi kova paikka. Ikävöin häntä yhä nelikymppisenäkin vielä. 

Todella ikävää, että hän kuoli. Mutta varmasti hänellä oli tärkeä merkitys elämässäsi, varsinkin kun omilta vanhemmilta et saanut huomiota. Minullakin oli vastaavanlainen sukulainen, joka oli aivan satumaisen ihana nainen ja hänellä oli iso merkitys elämässäni, kun omat vanhemmat eron jälkeen keskittyivät lähinnä uusiin alati vaihtuviin kumppaneihinsa ja tuntui, että mua vaan potkittiin pois jaloista. Olin siis paljon tätini kanssa. Hän oli vanhapiika, mutta todella viisas, empaattinen ja hauska. Olen jälkeen päin kuullut, että hän kärsi masennuksesta. En lapsena sitä tajunnut, mutta jälkeenpäin ajateltuna se oli selvää, hän vain halusi antaa parastaan minulle silloin kun nähtiin, mutta oli muuten todella yksinäinen ja hänellä oli vain kissat seuranaan.

Hänkin kuoli nuorena enkä ole uskaltanut kysyä mihin, koska en halua kuulla jos hän teki itsemurhan. Tarkoitukseni on siis kertoa, että kyllä joku muukin voi olla lapselle merkittävä aikuinen kuin omat vanhemmat. Pääasia että on edes yksi sellainen. Olen itsekin ollut veljenpoikani elämässä tukena enemmän kuin veljeni itse eronsa jälkeen, hän käytännössä unohti kokonaan, että hänellä on lapsikin olemassa. Laitoin siis hyvän kiertämään. Ei ne biologiset vanhemmatkaan aina ole lapselle mikään lottovoitto. Toki silti olisi parasta, että vanhemmat pysyisivät yhdessä, mutta se vaatii sitä että molemmat sitoutuvat tekemään parhaansa.

Juu, kiitos. En muuten minäkään tiedä mihin se äitipuoleni kuoli. Ei kerrottu, enkä edes tajunnut kysyä, koska tiedon saatuani vain itkin enkä halunnut puhua isälleni pitkään aikaan. Enkä ole aikuisenakaan uskaltanut kysyä. Jälkeenpäin ajatellen hänkin saattoi olla masentunut. Ei käynyt töissä, oli todella herkkä ja tunteellinen. Itki herkästi ja oli usein huonovointinen. 

Vähän sellainen liian kiltti, isänikin kohteli häntä alistavasti ja hän vaan pyyteli anteeksi, vaikka minäkin jo lapsena tajusin, että isäni oli se jonka kuuluisi pyytää anteeksi. Ei nyt mitään hakkaamista tms tietääkseni ollut, mutta sellaista vähättelyä ja turhaa sättimistä. Muistan esimerkiksi, että hän aina aamulla tykkäsi meikata kevyesti ja kaunistautua muutenkin, niin isäni tokaisi hänelle (mun kuullen) että: "turhaan sä tota naamaas pakkeloit". Hän oli kuitenkin todella kaunis nainen, että joo, ei olisi edes tarvinnut meikkiä, mutta se tapa millä isäni sen hänelle sanoi oli jotain ihan muuta kuin hyvällä tarkoitettua. Jos se nainen teki itsemurhan, en todellakaan halua sitä kuulla. 

Äitipuoli oli mielisairas ja aiheutti hirveän määrän tuhoa ja tuskaa koko perheeseen josta oli hävinnyt puoliso ja äiti nopeasti tapaturmassa. Ei mitään valoa ja lämpöä.

Mulla on ollut ihan hyviä äitipuolia, oikean äidin kanssa en ole ollut montaakaan kertaa tekemisissä, ekalla pitkäaikaisella äitipuolella oli muutaman vuoden minua vanhempia lapsia jotka asuivat isällään ja joiden kanssa olen vieläkin tekemisissä.

Omilla lapsilla on nyt useampia mummopuolia vaikka oikeat mummot ovat jo kuolleita.

Mun ”ilkeä äitipuoli” on edelleen yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä.

Hän tuli isäni elämään kun oli 14-v ja emme ole ikinä asuneet saman katon alla. Mutta hän on aivan ihana ihminen ja ollut myös lapsilleni upea mummi, paljon parempi kuin oma äitini. Hän on ollut minulle se korjaava kokemus oman äitini rinnalla, vaikkei äitinikääm mikään ihan hirveä ole, sellainen kuin niissä ”70-luvulla syntyneiden äidit” keskustelussa.

Minun vanhemmat erosivat, kun olin pieni. Isäni perusti uuden perheen. Hänen uusi vaimo ei halunnut minua mihinkään mukaan koskaan. Mummoa kävin tapaamassa vain isäni luona joskus. En olisi kaivannut mitään äitipuolta. Isää olisi ollut kiva nähdä. Ja et hän olisi joskus viitsinyt ostaa minulle jotain. Esim. Uuden takin.

.

En lähtisi muodostamaan mitään yleiskäsitystä äiti/isäpuolista AV:n perusteella. Tännehän on yleensä tarve avautua omasta näkökulmasta niiden hankalimpien eksien ja nyksien ja traumatisoituneimpien lasten. Fiksuilla on yleensä vähän fiksummat eksät ja nyksät kuin toisilla. Omat vanhempani eivät erotessaan perustaneet uusiperheitä. Isä mainitsi, että välillä oli joku nainen, mutten koskaan tavannut. Äidin miesystävä oli ja on ihan symppis mies ja käytiin mm. muutamalla lomareissulla hänen ja hänen lastensa kanssa. Oma isä tietysti on tsiljoona kertaa tärkeämpi kuin äidin uusi mies, mutta hän on äidille tärkeä eikä minulla ole mitään häntä vastaan. On ollut tosi mukava ja hauska aina ja on hyvyyttään auttanut meitä, äitini lapsia, mm. antamalla tavaraa lainaksi tai lahjaksi tai auttamalla auton ostossa (siis valinnassa) ja rempannut meillä. Monesti kun käymme äidillä ja kehun että onpa hyvää ruokaa niin se onkin äidin uuden miehen tekemää ja jättänyt suolat pois taaperoita ajatellen jne. Siis äidilleni aivan huippukumppani ja hienosti mielestäni hoitaneet kaikki asiat eroistaan huolimatta.

En nyt ole isän naisystävää pitänyt äitipuolena, koska en edes asunut isän ja kyseisen naisen luona ja äitikin on edelleen elossa. Isälläkin tosin koti oli muualla kuin tämän naisen luona, ja välillä isän kanssa oltiin hänen kodissa ja välillä hänen naisystävänsä luona. Eri asia olisi ollut, jos isästä olisi tullut leski, niin puhuisin silloin itsestäni uusperheen lapsena.

Minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa isän naisystävästä. Alussa tietysti kaikki näytti hyvältä, mutta jostain syystä isän naisystävä alkoi raivoamaan minulle syystä tai syyttä. Ihan selvinpäinkin hän teki tätä minulle. Huomasin hänen käytöksestään vihan minua kohtaan. En vain uskaltanut sanoa vastaan, ainoastaan itkemällä isä tajusi suhtautumiseni, mutten koskaan, en koskaan uskaltanut kertoa pelkoani ja inhoani sitä naista kohtaan. Isäkin koitti sitä naista rauhoitella, ei muuta.

Pelkäsin myös sitäkin, miten nainen osasi käyttää fyysistä väkivaltaa isääni kohtaan. Itseäni aina pelotti niinä hetkenä, että milloin hän minuun käsiksi. Onneksi en ollut silloin paikalla, kun tämä nainen oli keksinyt ottaa leipäveitsen käteen ja uhkailla sillä isääni. Riitti jo nyrkkien näkeminen, niin miten olisin alakoululaisena selvinnyt leipäveitsen näkemisestä. Tuosta tapauksesta kuulin ollessani 12-vuotias tädin kautta ja ilmeisesti se tapahtuikin silloin. Olisin tuossa tilanteessa varmaan yrittänyt paeta terassin oven kautta, sillä se oli olohuoneen lähellä.

Hävettää sanoa, että minua on kovat äänet helposti pelottaneet. Ei vain tämän takia, vaan myös kiusaamisen takia. Onneksi kukaan ei koskaan tiennyt koulussa, minkälaisessa perheessä (perheessä ja perheessä, olihan toki isän naisystävä jossain määrin osa elämääni) on pitänyt viettää. Minusta ei koskaan ole ollut kertomaan siitä, miksi en hirveämmin halunnut tavata isääni ja niihin kysymyksiin keksin tekosyitä. Todellinen syy oli isän naisystävä, josta en uskaltanut sanoa mitään pahaa isän kuullen. Ainoastaan vaan olin peloissani ajatellessani, että taas se alkaa. Isän naisystävä oli ja on varmaan edelleen arka aihe. Viimeksikin purskahdin itkuun, kun ammatinvalintapsykologi kysyi perhetaustoistani. Päätin kuitenkin olla rehellinen ja jättää valheet taakseni.

Äitipuoleni muutti meille, kun olin viiden vanha. Hän oli itse nuori ja traumatisoitunut hänelle tapahtuneen asian takia. Hänellä oli siitä johtuen masennusta ja hän oli todella negatiivinen, kylmä ihminen. Hän vihasi minua jo alusta asti, tukisti ja löi pienestäkin rikkeestä. Haukkui ja alisti. Minun sukulaisten nähden hän oli mairea ja olevinaan otti minut huomioon, mutta kotona sitten ilme muuttui halveksivaksi ja kylmäksi. Haukkui äitiäni ja muita sukulaisia. Jos isä yritti minua puolustaa sai itkuraivarit ja uhriutui. Niin helvetin sairas ihminen, että en ole samanlaista sen jälkeen tavannut. Vain jouluna hän yritti kohdella minua kuin ihmistä, kuin se yhden päivän tekopyhyys olisi ollut uskottavaa, muuten sain osakseni vaan ilkeyttä ja kylmyyttä. Ihan kammottava ihminen, joka aiheutti minulle elinikäiset traumat. Se lienee ollut hänen tarkoituksensakin.

Hauskaa kyllä, olen nyt itse äitipuoli ja itseäni paljon haastavampien tenavien äitipuoli vielä, mutta ei tulisi mieleenkään hakata, haukkua, syrjiä ja alistaa, pitää huonompana kuin omia lapsiani. Ihan hyvin on pärjätty ja välit ystävälliset. En usko, että he minua vihaavat tai pelkäävät ainakaan. Enkä yhtäkään kielteistä asiaa ole heidän äidistään sanonut.

Ja en ole enää sen hullun kanssa tekemisissä.