Siis ettekö te ihmiset viihdy omissa kodeissanne??

että mistä niitä ystäviä saa?



Ei, ei jumpasta

Ei, ei perhekerhosta

Ei, ei naapureista

Ei, ei puistosta



Niin TIETENKIN se on minun vikani, kuinkas muutenkaan. Kuljen tietysti naama norsunvitulla ja olen ilkeä... not! Ihmisiin vaan on hankala väkisin tutustua! Olen yrittänyt, ihan oikeasti. Vanhat ystävät ovat pääsääntöisesti muuttaneet pois.



Kotona toki on tekemistä. Pestä pyykkiä, siivota, laittaa ruokaa, pestä pyykkiä, siivota laittaa ruokaa....

Minä vain olen niin itsekäs paska, että haluaisin tehdä muutakin. Minulle ei riitä päivän ohjelmaksi nuo yllämainitut ja sitten käydä lasten kanssa puistossa. ja tätä samaa 365 päivää vuodessa, lähestulkoon.



Niimpä, nyt viiden kotiäitivuoden jälkeen lähden riemusta kiljuen opiskelemaan! Voin päivän aikana puhua siis useammallakin täysi-ikäiselle kuin omalle miehelle ja kaupan kassalle!



Ja ehkä, ehkä nyt pääsemme siitäkin, ettei ole miehen kanssa mitään puhuttavaa. Kyselen hänen kuulumisensa, mutta minun kuulumiseni ovat olleet samaa viimeiset 5 vuotta.

tarkoita sitä, että ei viihdy kotona.

Ystäviä en ehdi nähdä enkä ehdi soitella, mutta naapureita näen päivittäin. Tosin lapsistahan siinä tulee lähinnä juteltua joten kaipaan kyllä juttuseuraa iltaisin kun mies tulee kotiin.



Mun kotonaviihtymisen " salaisuus" on oma firma eli teen töitä aina kun ehdin. Aikuisten kanssa tulee kommunikoitua päivittäin tosi paljon sähköpostitse.

Vai siis miten ajattelet, että harrastukset ja ystävät voivat paikata sosiaalista elämää sillä hetkellä, kun on kotona lasten kera?



Toki jos olisikin sellainen yhteisö, jossa olisi useita perheenäitejä lastensa kanssa kotona, ja voisi yhdessä viettää päivät pitkät liikkuen kersojen kanssa leikkipuistossa tai pihalle, tai vaikka mennä nauttimaan kaupungin tarjoamista ns virikkeistä - sitä sosiaalista elämää olisi myös lasten ohella.



Mutta yleensähän sitä on nalkissa pentujen kanssa totaalisessa tyhjiössä ja kun toisia äitejä tapaa, he ovat yhtä ahdistuneita.

Toiset eivät osaa keksiä kotona muuta tekemistä kuin pyykin pesua, siivousta ja ruoanlaittoa - ilmeisesti - eivätkä kai edes ymmärrä sitä, että jotkut muut osaavat.



Töissä käynnissä on hyvät puolensa, mutta minusta se huono puoli siinä on nimenomaan se, että ei jää aikaa nauttia kaikesta siitä mielenkiintoisesta tekemisestä, mitä kotona voi itselleen järjestää.

Hirveetä, kun tällä palstalla kaikki on joko-tai.

Vierailija:

Toiset eivät osaa keksiä kotona muuta tekemistä kuin pyykin pesua, siivousta ja ruoanlaittoa - ilmeisesti - eivätkä kai edes ymmärrä sitä, että jotkut muut osaavat.

Niin en puhunut mitään toisten tekemisistä tai sen ymmärtämisistä.... Vaikka toisilla olisi miten kivaa kotona se ei tarkoita että minulla olisi. Tai jos minulla ei ole, en missään nimessä väitä että muilla olisi tympeää.

(tekisin minäkin vaikka palapeliä, jos sen saisi muualle kuin keittiön pöydälle ja kukaanei sitä rikkoisi. Ompelisin vaikka vaatteita, jos olisi sille tilaa ja työrauhaa, kahden lapsen roikkuessa kimpussa sitä ei ole. Olen kokeillut!!)

*2

Tai sitten on peukalo ihan keskellä kämmentä. Itse ainakin luen ja kirjoitan - molemmista voi keskustella miehen kanssa - seuraan maailman tapahtumia tiedotusvälineistä - näistäkin riittää keskusteltavaa - hoidan puutarhaa, kehittelen uusia ruokia, ompelen ja teen muita käsitöitä, teen musiikkia miehen kanssa, valokuvaan jne jne jne. Myös kotona voi elää täydellisen rikasta elämää.



Vahinko vain, että rahoittaakseni tämän rikkaan elämäni joudun käymään töissä.

millä viittaan ruoanlaitto & lastenhuoltorumbaan. Ja kun kaikkia ei kiinnosta viettää päiväkausia tapellen taaperoiden kanssa ainaisista ulosmenoista, syömisistä ja kaupassakäynneistä.



Kyllä mäkin voisin maalata öljyväreillä, neuloa, harrastaa savitöitä ja kaikenlaista vastaavaa, jos vain apuna ei olisi noita pieniä käsiä.



Ja mä AHDISTUN jos pitää kontata lattialla tuntikausia autojen, legojen ja nukkien keskellä.

Vierailija:

Itse ainakin luen ja kirjoitan - molemmista voi keskustella miehen kanssa - seuraan maailman tapahtumia tiedotusvälineistä - näistäkin riittää keskusteltavaa - hoidan puutarhaa, kehittelen uusia ruokia, ompelen ja teen muita käsitöitä, teen musiikkia miehen kanssa, valokuvaan jne jne jne. Myös kotona voi elää täydellisen rikasta elämää.

ei ole peukalo keskellä kämmentä.. viime talvena kudoin tie kuinka monet sukat ja kaulahuivit, osan lahjaksi. Luin varmaan koko hietamiehen tuotannon kevättalvella... tosin lukeminen ja ajatusta kaipaavat käsityöt pitää ajoittaa ilta-aikaan että saa rauhan niihin keskittyä.



*2

lapsen syntymän jälkeen ja nekin työmatkoilla bussissa yms.

Ja mistä ystäviä saa? Minä olen ehkä sitten muuttanut elämäni aikana niin monta kertaa että osaan ystävystyä ihmisten kanssa, koska en koe ystävien löytämistä mitenkään vaikeaksi. Oma asenne varmaankin vaikuttaa paljon. Nykyisessä kaupungissa olen asunut 4 vuotta ja olen jo ehtinyt hankkia laajan ystäväpiirin, eivätkä kaikki suinkaan ole mitään ahdistuneita kotiäitejä: on kaikenikäisiä, kaikenlaisissa elämäntilanteissa olevia - sehän vain rikastuttaa omaakin elämää!



Ja kotona voi normaalien kotiaskareiden lisäksi tehdä paljon kaikkea: hoidan puutarhaa, kirjoitan, luen, teen ylipäätään kaikkea mitä en työssäkäydessä sitten jaksa tai ehdi tehdä. Eivätkä lapset nyt suuresti minun harrastuksiani tai ystävieni tapaamista estä. Vaikka ystäväni olisivat lapsettomia, voin silti ottaa omat lapseni mukaan, hehän ovat osa perhettäni!



Luulen, että pitkälle kyse on asenteesta. Jos kotona ollessa kaiken haluaa nähdä raskaana ja synkkänä, niin silloin se myös on sellaista.



AP

Vierailija:

Ja mistä ystäviä saa? Minä olen ehkä sitten muuttanut elämäni aikana niin monta kertaa että osaan ystävystyä ihmisten kanssa, koska en koe ystävien löytämistä mitenkään vaikeaksi. Oma asenne varmaankin vaikuttaa paljon. Nykyisessä kaupungissa olen asunut 4 vuotta ja olen jo ehtinyt hankkia laajan ystäväpiirin, eivätkä kaikki suinkaan ole mitään ahdistuneita kotiäitejä: on kaikenikäisiä, kaikenlaisissa elämäntilanteissa olevia - sehän vain rikastuttaa omaakin elämää!

Ja kotona voi normaalien kotiaskareiden lisäksi tehdä paljon kaikkea: hoidan puutarhaa, kirjoitan, luen, teen ylipäätään kaikkea mitä en työssäkäydessä sitten jaksa tai ehdi tehdä. Eivätkä lapset nyt suuresti minun harrastuksiani tai ystävieni tapaamista estä. Vaikka ystäväni olisivat lapsettomia, voin silti ottaa omat lapseni mukaan, hehän ovat osa perhettäni!

Luulen, että pitkälle kyse on asenteesta. Jos kotona ollessa kaiken haluaa nähdä raskaana ja synkkänä, niin silloin se myös on sellaista.

AP

Eli siis jos joku on yksinäinen, vika on hänessä... On huono asenne, nirso jne jne... On minullakin ystäviä, lähin 400 kilometrin päässä, toinen 500 kilometrin. Kun tutustumismahdollisuudet on lähinnä puisto ja perhekerho, ei niistä juurikaan ystäviä irtoa. Tässä kaupungissa olen asunut 25 vuotta! Ja on ollut netissä ilmoitusta, vauvan sivuiltakin olen seuraa kysellyt, kirjeenvaihtoa yms... eipä ole mitään poikinut.

*2

siis olen.

muuten sinun koulutus ja työ? Tykkäisitkö työstäsi, jos olisit siellä?

eivätkö he esim syö lainkaan, vai lämmitätkö mikrossa ruoan? Jonka tarjoat sitten pahvilautasilta, jotka kompostoidaan/poltetaan/heitetään roskiin ruokailun päätteeksi?

Sinä luulet, että se on asenteesta koko homma kiinni. Olet väärässä. No, ehkä toisilla on alun alkaenkin huono asennoituminen kotiäitiyteen, mutta esim. minulla ei ollut ja silti koin kotiäitiyden hirveän raskaana. Koti tuntui vankilalta ja ahdistavalta paikalta.



Minäkin olen muuttanut useamman kerran. Silti minun on vaikea saada ystäviä. Tunnen usein itseni hyvin erilaiseksi ja ulkopuoliseksi muiden joukossa, en tapaa omanlaisiani ihmisiä kovinkaan usein.



Moni asia vaikuttaa myös kotona viihtymiseen: kuinka paljon mies on pois kotoa (onko hänestä apua ja seuraa) , mikä on rahatilanne( voiko elää vapautuneesti), onko sukulaisia ja ystäviä paikkakunnalla (että voisi joksus hengähtää, ehkä miehenkin kanssa käydä kaksin jossakin), ovatko lapset vilkkaita/rauhallisia, terveitä/sairaita, mikä on ikäero ja montako lapsia on jne.



Minua loukkaa tuollainen, että sinä luulet tietäväsi, että minulla oli vaan huono asenne. Ei kannattaisi julistaa mitään sellaista, mistä ie kuitenkaan varmasti tiedä. No, tässä tapauksessa toivon, että et tule koskaan enempää tietämäänkään :D Ei se niin kivaa ole olla ahdistunut, että sinulle sitä toivoisin. Nyt kun olen ollut vuoden töissä, olen ihan eri ihminen!

Kotona on tylsää, päivät ihan samanlaisia ja ennustettavia kaikin puolin. JEi saa palautetta tekemisistään eikä kotiäidin palkalla edes elä.

Mun viihdykkeet löytyvät muualta kuin tiskikoneen ja pyykinpesukoneen välistä.

Kotiäitinä varmasti saisin kavereita mutta älykkäimmät keskustelut olen käynyt heidän kanssaan siitä, ostanko nyt pampersseja vai liberoita ja missä Reimatecit ovat alennuksessa. Kun viikkoja on käynyt samat keskustelut äitien kanssa hiekkalaatikolla läpi, alkaa hiljalleen tulee sellainen olo, että olen elänyt tämän elämän jo aiemminkin. Kun töissä voi puhua asioista, jotka oikeasti kiinnostavat ja muut ymmärtävät. Välillä tulee sellainen olo, että pientenlasten on tehty lobotomialeikkaus. (Kun on 24h/vrk lasten kanssa -- silloin kun näkee aikuisia, en millään jaksaisi puhua lapsista ja lapsista)

Minä väsyin sairaan lapsen kanssa. Arki oli raskasta ja yksinäistä eikä öisin nukuttu. Kun tuli viimein mahdollisuus viedä osaksi päivää hoitoon, tein sen ilomielin. Nykyään kaikki voivat paremmin.