Kummilapsen äiti piikittelee ja selvästi haastaa riitaa tai koittaa saada mut suuttumaan.

Syyttelee milloin mistäkin väliinpitämättömyydestä, milloin ei kummilapsi kiinnosta, milloin ei ystävyys.

Minulta odottaa ja vaatii paljon enemmän kuin mitä itse on valmis panostamaan.

Jos minä menen lasteni kanssa jonnekin huvipuistoon tai puuhamaahan, niin kummilapsi pitäisi ilman muuta ottaa mukaan. Vastavuoroisesti ei tietenkään hänen kuulu toimia, lapsemme kun eivät ole hänen kummilapsiaan.

Minun pitäisi kahvittaa ja kutsua kylään, soitella ja tilittää elämääni hänelle. Hänen puoleltaan riittää hänestä jonkun siirappisen ystävyysketjukirjeen lähettäminen.

Miksi oi miksi suostuin kummiksi? Vielä vuosia kummilapsen ripille pääsyyn. Miten mä pystyn asettumaan tämän tilanteen yläpuolelle ja olemaan kuin en ilkeilyä huomaisi? Sitä iloa en aio antaa, että suuttuisin ja antaisn aiheen tehdä minusta sen pahan ja hylkäävän kummitädin.