Lue keskustelun säännöt.
KATKERA VANHUS
23.03.2021 |
Äiti on kohta ysikymppinen. Hä asuu yksin ja on selviytynyt melko hyvin arjen askareissa. Keväällä hän joutui sairaalaan kolmeksi kuukaudeksi ja kotiutettiin melko hauraassa kunnossa.
Olen ainoa lapsi ja yritän hoitaa äidin asiat mahdollisimman hyvin. Nyt on oikein alkanut rasittaa äidin katkeruus. Tuntuu, että en millään jaksaisi kuunnellle päivästä toiseen. Oman isäni jatkuva moittiminen ja vanhojen asioiden kaivaminen ihan satuttaa. Yleensä yritän vaihtaa puheenaihetta, aina se ei ei toimi. Sitten on jotainvalittamista äidin omissa sisaruksissa, naapureissa, vanhemmissakin. Välillä itkeä tuherretaan, että pitäis muuttaa pois, kun naapurit eivät suhtaudu soveliaasti. Kenellekään muulle hän ei puhu tällaisia asioita, yleensä hänon vieraiden aikana kuin päivänpaiste.
Tottakai mun pitäisi jaksaa kuunnella. Oma elämäntilanne on vaan kanssa aika kinkkinen, mies saa jatkuvasti hylkyjä työkyvyttömyyspäätöksestä ja sinnitellään sovitetulla peruspäivärahalla. Mulla kuluu energiat ihan oman perheen arjen pyörityksessä, lapsenlapsikin vaatii aikansa. Mun diabetes vaatis tarkempaa hoitoa, mutta sekin jää rempalleen. Omat lapset ja mies ovat kyllä vähän tukena, mutta eivät oikeasti viitsi paljon kuunnella.
Mitähän tässä keksisi?
Kommentit (27)
Minulle vanhuudessa on kenkuinta yksinäisyys.
Ikätovereita jotka muistavat samat ihmiset ja paikat kuin minä,
on enää vähän...
Lapset käyvät jos ehtivät, naapureitten kanssa ei ole kanssakäynistä kuin "päivää"
jos osutaan pihalle yhtä aikaa..
Olen liikuntarajoitteinen ja huono pyytämään apua,
kun tuntuu siltä että kaikki pyynnöt tulkitaan valituksiksi.
Joskus pelottaa olla yksin...
Pidän radion Puhe-kanavaa päällä joskus öisinkin, ihan hiljaisella, jotta ei tunnu niin
yksinäiseltä, kun heräilen usein yöllä kipujen vuoksi,
on vaihdettava asentoa usein...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloittajalle,tunnen hyvin tilanteesi.
Olen ihan samassa jamassa.Olen huolehtinut kolme vuotta vanhemmistani,joskin he ovat nyt hoitopaikoissa.
Isä on täysin hoidettava,mutta äiti suht virkeä ja omatoiminen.
Mutta sitä valitusta mitä on ollut.Olen matkustanut n.kerran kuukaudessa pitkän matkan hänen luokseen,kuunnellen viikon kerrallaan kuinka kaikki on pielessä,katkeruutta,isän moittimista,kun elämä on mennyt tähän pisteeseen.
Olen ollut niin puhki,et masennuin riittämättömyyden tunteesta,ja koko oma elämäni menee heistä huolehtimiseen,ei voi matkustaa minnekkään rentoutumaan kun ei tiedä koska mitäkin tapahtuu.
Olen luvannut hoitaa heidät loppuun saakka,muut sisarukset ei paljon välitä,eikä sisarten lapsetkaan.
Heitäkin autan rahallisesti,ei kiitoksen sanaa,olen vain tarpeen silloin kun ovat pulassa,muuten kääntävät selän.
Jotenkin tuntuu,et tämäkö on mun elämäntarkoitus,tätäkö varten olen,itse vanhenen ja kukapa minusta sitten pitää huolta kun en enää jaksa,kun olen antanut voimani muille.
En näe ulospääsyä tilanteesta
Minä taas en voisi kuvitellakaan viettäväni viimeisiä vuosia ilman tätä tietokonetta. Sitten kun jalat eivät enää kanna,
niin mistä muualta minä saisin tuulahduksia suuresta maailmasta, tietoa ja keskustelukumppaneita? Lapsille
nytkin lähetän sähköpostia säännöllisesti, aina yritän keksiä jotain hauskaa ja hupaisaa kerrottavaa. Valitukset
pidän sisälläni, ne karkottavat läheiset pikku hiljaa, niin arvelen. Valittaa voi nettipalstoilla, mielipide-osastoilla
ja terveydenhoito- tai sosiaalivirkailijoille (joille kuuntelemisesta maksetaankin). Myös nettiristikoita ja muita
pähkinöitä löytyy paljon, ja kaiken maailman lehtien nettisivuja. Niitä tutkimalla pysyy ajan tasalla ja voi kartuttaa
kielitaitoaan.
Vierailija kirjoitti:
Minä taas en voisi kuvitellakaan viettäväni viimeisiä vuosia ilman tätä tietokonetta. Sitten kun jalat eivät enää kanna,
niin mistä muualta minä saisin tuulahduksia suuresta maailmasta, tietoa ja keskustelukumppaneita? Lapsille
nytkin lähetän sähköpostia säännöllisesti, aina yritän keksiä jotain hauskaa ja hupaisaa kerrottavaa. Valitukset
pidän sisälläni, ne karkottavat läheiset pikku hiljaa, niin arvelen. Valittaa voi nettipalstoilla, mielipide-osastoilla
ja terveydenhoito- tai sosiaalivirkailijoille (joille kuuntelemisesta maksetaankin). Myös nettiristikoita ja muita
pähkinöitä löytyy paljon, ja kaiken maailman lehtien nettisivuja. Niitä tutkimalla pysyy ajan tasalla ja voi kartuttaa
kielitaitoaan.
Vaikutat ihanalta ihmiseltä! Kaikkea hyvää sinulle!
Minulla on naapuri, jonka kanssa olen vuosien varrella ollut aika paljon tekemisissä. Nyt hänen terveydentilansa on valitettavasti huonontunut, muistikin ihan selvästi. Omaiset tietävät diagnoosit, minä en. - Varmaan sairaudesta johtuen - ja huonoista väleistä omaisten kanssa - ovat naapurini puheet masentavia. Tuskin olen ovesta sisään astunut, kun jo kuuluu: - Olen niin huonossa kunnossa, vettä tulee suuhun, vatsassa kiertää ja oksettaa, kyllä kohta kuolen...
Seikkaperäiset kuvaukset päivällisruoan oksentamisesta eivät juuri viehätä.
Ehkä itsekin puhelen tuohon tapaan, sitten kun olen samassa jamassa. Pitääkin tehdä itselleen valmiiksi muistilista,
jossa "Sääntö numero 1: älä valittele!"
Niin kauan kuin olen vähänkään tolkussani, en lapsilleni juttele ikäviä. Jos koetan näyttää iloiselta kaikesta huolimatta, ja olen kiinnostunut heidän asioistaan, niin uskon että sitten
MIKSI VARAKKAATKAAN VANHUKSET HANKI APUA ITSELLEEN VAAN OLETTAVAT MUIDEN ILMAISEKSI KAIKEN TEKEVÄN .... JA KATKEROITTAVAT LÄHIPIIRINSÄ KIUKKUILULLAAN.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihana kumminkin kun pidät huolta, niin minäkin. Monet sisarukset vain riitelevät, joten olen ylpeä ainakin, jos voin välittää.
Yksi puolisukulaisvanhus pyytää kahville jatkuvasti kun muu suku ei jaksa häntä. Tarjoaa vanhaa känttyä, jopa homeisia kun ei malta tuoretta tarjota ja kahvi on kuin tiskivettä, kun ei malta kahvia tuhlata. Ei jaksa enää kuunnellq jatkuvaa valituata ja piilovttuilua, kuinka ollut sitä ja tätä. Toistelee samat jutut joka kerta. Miksi muu suku vetäytyy. On kuulemma jo perintöasiatkin sovittu. On se raskastta nähdä hiljainen luhistuminen ja pihiys senkun kasvaa, mitä vanhrmmaksi. Apua ulkoa ei ota vastaan. Raskas.
En jaksa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asuuko hän kaukana teistä?
Meille on raskasta auttaa kauas. Välimatkaa on 500 km. Harmi, kun vanhuksemme eivät suostuneet nuorempina muuttamaan lähemmäksi, kun mekään emme voi töiden vuoksi muuttaa pikkupaikkakunnille (kaksi leskeä, jotka asuvat nyt yksin). Olisi heillä paremmat suhteet lapsenlapsiin ja sitä kautta ehkä mielenkiintoisempi vanhuus. Korona-aikana tosin ei voisi tavata normaalisti.
Onko sukulaiseltasi kuollut jo paljon ystäviä ja sukulaisia? Varmasti vaikeaa, jos alkaa itse olla vanhin kaikista elossa olevista.
Meidän vanhuksialla on vaivoja ja kipuja, mutta muistit toimivat yleensä hyvin. On toki huonoja päiviä, jolloin aivotkaan eivät ole virkeät, mutta mitään varsinaista dementiaa emme ole havainneet. Välillä valittavat, että heistä ei välitetä. Kuitenkin hoidamme heidän asioitaan ja soitamme joka päivä. Itse maksamme kulut pitkästä välimatkasta. Kun heillä on ollut sairautta, on jouduttu matkustamaan jopa useita kertoja kuukaudessa ja siihen on mennyt lomapäiviä. Emme saaneet heiltä tukea, kun lapset olivat pieniä.
Sellainen vanhus joka mitätöi,haukkuu, syyllistää, etsii syitä kaikkeen elämän matkan varrella sattuneisiin tapahtumiin omasta lapsestaan, sellaista on vaikea kunnioittaa.
Heitteille ei voi jättää eikä kokonaan yksin mutta kyllä ne lapsenkin rajat menee jossain. Vanhuskin voi katsoa peiliin.
Olisi hienoa jos voisi viimeiset yhteiset vuodet olla sovussa.
Itse se vanhus on lapsen hankkinut,lapselta ei ole kysytty.
oikeuttaako elämän ehtoopuoli käyttäytymään huonosti?
Kaikki vanhenee, kaikille tulee sairauksia ja vaivoja. Ei se ole aikuisten lasten vika.
Kyllä vanhuksesta välitetään vaikka sitä ei näytetä aina eikä osata kysellä vointia joka toinen päivä.
Eikä kukaan toivo pahaa ja se mitä voi auttaa autetaan.
mutta se aikuinen lapsikin voi joskus väsyä. Hänelläkin on elämä. oma elämä.
Jep
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensijaisesti huolehdit itsesi ja perheesi. Sinä et pysty ikityytymättömän arkea ja historiaa pelastamaan. Omasta jaksamisesta on huolehdittava.
Vanhukselle voi tiedustella kunnallisia palveluita.
Lämminmieliset vanhukset saa seuraa. Alunperin kitketät jää yksin.
Karma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En puolustele äitisi puheita, mutta voin kuvitella johtuvan kun ei ole enää mitään muuta kuin aina vain v*ttumaisemmaksi muuttuva elämä. Valittaa sinulle kun ei ole muita. Vanhuus tekee useimmat äärimmäisen itsekkäiksi vaikka olisi tehnyt pitkiä päiviä, kasvattanut lapsia ym.niin sitä ei enää muista tai haluta muistaa, että muillakin olisi elämä elettävänään.
Vierailija kirjoitti:
Asuuko hän kaukana teistä?
Meille on raskasta auttaa kauas. Välimatkaa on 500 km. Harmi, kun vanhuksemme eivät suostuneet nuorempina muuttamaan lähemmäksi, kun mekään emme voi töiden vuoksi muuttaa pikkupaikkakunnille (kaksi leskeä, jotka asuvat nyt yksin). Olisi heillä paremmat suhteet lapsenlapsiin ja sitä kautta ehkä mielenkiintoisempi vanhuus. Korona-aikana tosin ei voisi tavata normaalisti.
Onko sukulaiseltasi kuollut jo paljon ystäviä ja sukulaisia? Varmasti vaikeaa, jos alkaa itse olla vanhin kaikista elossa olevista.
Meidän vanhuksialla on vaivoja ja kipuja, mutta muistit toimivat yleensä hyvin. On toki huonoja päiviä, jolloin aivotkaan eivät ole virkeät, mutta mitään varsinaista dementiaa emme ole havainneet. Välillä valittavat, että heistä ei välitetä. Kuitenkin hoidamme heidän asioitaan ja soitamme joka päivä. Itse maksamme kulut pitkästä välimatkasta. Kun heillä on ollut sairautta, on jouduttu matkustamaan jopa useita kertoja kuukaudessa ja siihen on mennyt lomapäiviä. Emme saaneet heiltä tukea, kun lapset olivat pieniä.
Aika lähellä ja siksi tuntuu et ns omat läheisemmät sukulaiset ei käy. Kun kuitenkin toitottaa perinnöistään miten jättää sille ja tuolle kaiken, on srllaista seniilistä puhetta että ei jaksa kuunnella enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhuksille se maallinen mammona tuntuu olevan kaikki kaikessa.
Vierailija kirjoitti:
Ensijaisesti huolehdit itsesi ja perheesi. Sinä et pysty ikityytymättömän arkea ja historiaa pelastamaan. Omasta jaksamisesta on huolehdittava.
Vanhukselle voi tiedustella kunnallisia palveluita.
Kun ei ole edes verisukulainen. Oma sukunsa odottanee kieli pitkällä lesken perintöä. Eivät hoida apua. En koe, että minun kuuluu hankkia apua, jos tämä itsepintaisedti kieltätyy edes lääkäriin menosta. Pelkää itsehallintonsa puolesta. Loukkaa kitupiikkäillä kommenteillaan. Dementoitunut ja harkitsevan ilkeä.
Joo ei tämä mitään... jatkuvaa pottuilua. Ei kiitos!
Aina jaksetaan sanoa, että hanki nyt niitä lapsia, ettet sitten vanhana ole katkera vanhus, kun ei ole ketään.
Ja aina on kuitenkin tuntunut siltä, että ne katkerimmat vanhukset löytyvät niistä, jotka on tehneet juuri niin kuin pitää eli hankkineet lapsia ja joita ne lapset eivät sitten käy katsomassa/eivät käy katsomassa tarpeeksi usein/eivät käy katsomassa tarpeeksi hyvin/eivät vain riitä noin niin kuin muuten vaan.
Tuntuu siltä, että se lapseton on joutunut monen vuosikymmenen aikana (tai jo alunperinkin jos lapsettomuus on suunniteltua) orientoitumaan siihen, että saattaa olla yksinäinen vanhuus, joten mitä siitä sen kummemmin katkeroitumaan. Tosin katkeroitumistakin voi olla monenlaista. Tulee mieleen Paavo Nurmi, joka ei liene yksinäisyydestä sen kummemmin ahdistunut (hänellä oli kyllä poika), mutta joka katkeroitu siitä, että hänellä petti terveys - siis oma kroppa, jota oli tottunut hallitsemaan, jolla oli tottunut hallitsemaan ja joka oli voitokas - se sama kroppa petti sitten pahemman kerran ja Nurmesta tuli todella katkeran oloinen vanhus viime vuosinaan. Vaikka niin paljon oli saavuttanut elämässään (kakkien aikojen juoksija, miljonääri, merkittävä ura rakennuttajana, lapsi). Ehkä sellaiset katkeroituvat, joilla on ollut paljon menetettävää?
Jep.
Se, että on lapset ei takaa lainkaan apua. Välit voi mennä molempiin suuntiin.
Sitten jos menee hyvää hyvyyttään kahvittelemaan, saakin sellaisen ryöpyn ja oma suku vetää taas ihan omaa peliä. Päätin, että riitti oma hyvätahtoisuus nyt.
Sinulla on nyt taakkaa kerrakseen. Sanoisin sinulle, että sinun tulee pitää huoli itsestäsi, muuten et jaksa. Uskon tietäväni mitä joudut kokemaan. Myös minä olen hoitanut äitiäni melkein loppuun asti, muutaman kuukauden hän oli hoitolaitoksessa. Dementoituva vanhus on raskas hoidettava. Jos vain pystyt äitiäsi rakastamaan sellaisena kun hän on, mitään vaatimatta. Minua auttoi paljon, että ajoissa puhuimme asiat selviksi, ne jotka oli jääneet menneiltä vuosilta tai nuoruudesta vaivaamaa - kun hän vielä oli suh koht voimissaan. Sellaisia asioita uskoakseni on joka perheessä. Älä pahoita mieltäsi, äläkä jää niitä sanomisia miettimään. Välillä oli annettava mennä toisesta korvasta sisää ja toisesta ulos. Voimia ja iloa kohtaamisiinne.