Lue keskustelun säännöt.
KATKERA VANHUS
23.03.2021 |
Äiti on kohta ysikymppinen. Hä asuu yksin ja on selviytynyt melko hyvin arjen askareissa. Keväällä hän joutui sairaalaan kolmeksi kuukaudeksi ja kotiutettiin melko hauraassa kunnossa.
Olen ainoa lapsi ja yritän hoitaa äidin asiat mahdollisimman hyvin. Nyt on oikein alkanut rasittaa äidin katkeruus. Tuntuu, että en millään jaksaisi kuunnellle päivästä toiseen. Oman isäni jatkuva moittiminen ja vanhojen asioiden kaivaminen ihan satuttaa. Yleensä yritän vaihtaa puheenaihetta, aina se ei ei toimi. Sitten on jotainvalittamista äidin omissa sisaruksissa, naapureissa, vanhemmissakin. Välillä itkeä tuherretaan, että pitäis muuttaa pois, kun naapurit eivät suhtaudu soveliaasti. Kenellekään muulle hän ei puhu tällaisia asioita, yleensä hänon vieraiden aikana kuin päivänpaiste.
Tottakai mun pitäisi jaksaa kuunnella. Oma elämäntilanne on vaan kanssa aika kinkkinen, mies saa jatkuvasti hylkyjä työkyvyttömyyspäätöksestä ja sinnitellään sovitetulla peruspäivärahalla. Mulla kuluu energiat ihan oman perheen arjen pyörityksessä, lapsenlapsikin vaatii aikansa. Mun diabetes vaatis tarkempaa hoitoa, mutta sekin jää rempalleen. Omat lapset ja mies ovat kyllä vähän tukena, mutta eivät oikeasti viitsi paljon kuunnella.
Mitähän tässä keksisi?
Kommentit (27)
Meillä on vain tämä yksi elämä ja jokaisen pitää elää se sillä tavalla, että voi sitten 82 vee jotenkin edes sietää ajatusta että tässäpä se oli.
Ja mielestäni siinä elämisessä on se, että se vastuu siitä on ihan itsellä. Itse olet vastuussa siitä miltä se elämä näyttää.
Äitini on tyytymätön kaikkeen. Kaikkeen. Ymmärrän että vanhana kolottaa ja kävely on jäykkää eikä enää yllä itse leikkaamaan varpaankynsiä.
Mutta jotenkin hänen tyytymättömyytensä on meidän lasten syy, ja meidän lasten asia olisi tehdä hänet tyytyväiseksi. Eli ettei olisi valittamisen aihetta.
Ikuinen suorittaja minussa yrittää ja yrittää elää elämänsä mahdollisimman perus-tunnolisesti; minulla on mies ja perhe ja työ. Mutta äitinäni ei mikään tyydytä.
Mainittakoon, että hän on perusterve, yksinasuva, itsenäinen ja liikkumaan kykenevä leskirouva hyvällä eläkkeellä.
Onko olemassa jokin geriontologian psykologeja , joille voisi äidin viedä ihan vaan kokeilemaan että löytyisikö mitään, mika helpottais sitä valittamista ja valittamista ja ikuista tyytymättömyyttä?
Onko kaikki vanhukset tällaisia? Tuleeko niistä väkisinkin tuollaisia? Missä ne iloiset ja vähään tyytyväiset, kiitolliset ja elämänviisat vanhukset oikein on? Vai onko ne vaan jotain kirjallisuuden hahmoja.
Meilläpäin ei ole tämmöisiä ilopillereitä näkynyt, ei
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sellainen vanhus joka mitätöi,haukkuu, syyllistää, etsii syitä kaikkeen elämän matkan varrella sattuneisiin tapahtumiin omasta lapsestaan, sellaista on vaikea kunnioittaa.
Heitteille ei voi jättää eikä kokonaan yksin mutta kyllä ne lapsenkin rajat menee jossain. Vanhuskin voi katsoa peiliin.
Olisi hienoa jos voisi viimeiset yhteiset vuodet olla sovussa.
Itse se vanhus on lapsen hankkinut,lapselta ei ole kysytty.
oikeuttaako elämän ehtoopuoli käyttäytymään huonosti?
Kaikki vanhenee, kaikille tulee sairauksia ja vaivoja. Ei se ole aikuisten lasten vika.
Kyllä vanhuksesta välitetään vaikka sitä ei näytetä aina eikä osata kysellä vointia joka toinen päivä.
Eikä kukaan toivo pahaa ja se mitä voi auttaa autetaan.
mutta se aikuinen lapsikin voi joskus väsyä. Hänelläkin on elämä. oma elämä.
Jep
Minä jätin kylmästi heitteille. Ikinä en ole äidiltä rakkautta saanut, hoitakoon itse itsensä vanhana. Katkaisin välit ja vaihdoin yhteystiedot. Siksi maksamme veroja, että valtio huolehtii.
Sait ruuan ja katon pään päälle vaan kuitenki? He toistivat omaa traumaansa sorry
Vierailija kirjoitti:
Minä taas en voisi kuvitellakaan viettäväni viimeisiä vuosia ilman tätä tietokonetta. Sitten kun jalat eivät enää kanna,
niin mistä muualta minä saisin tuulahduksia suuresta maailmasta, tietoa ja keskustelukumppaneita? Lapsille
nytkin lähetän sähköpostia säännöllisesti, aina yritän keksiä jotain hauskaa ja hupaisaa kerrottavaa. Valitukset
pidän sisälläni, ne karkottavat läheiset pikku hiljaa, niin arvelen. Valittaa voi nettipalstoilla, mielipide-osastoilla
ja terveydenhoito- tai sosiaalivirkailijoille (joille kuuntelemisesta maksetaankin). Myös nettiristikoita ja muita
pähkinöitä löytyy paljon, ja kaiken maailman lehtien nettisivuja. Niitä tutkimalla pysyy ajan tasalla ja voi kartuttaa
kielitaitoaan.
Jotkut joutuvat luopumaan näöstäänkin.
Silmänpohjanrappeuma on aika yleinen.
Vierailija kirjoitti:
Yksi puolisukulaisvanhus pyytää kahville jatkuvasti kun muu suku ei jaksa häntä. Tarjoaa vanhaa känttyä, jopa homeisia kun ei malta tuoretta tarjota ja kahvi on kuin tiskivettä, kun ei malta kahvia tuhlata. Ei jaksa enää kuunnellq jatkuvaa valituata ja piilovttuilua, kuinka ollut sitä ja tätä. Toistelee samat jutut joka kerta. Miksi muu suku vetäytyy. On kuulemma jo perintöasiatkin sovittu. On se raskastta nähdä hiljainen luhistuminen ja pihiys senkun kasvaa, mitä vanhrmmaksi. Apua ulkoa ei ota vastaan. Raskas.
En jaksa.
Hänellä rahat ehkä loppu
Aina ihmettelen että miksi helvetissä porukat hyysää tälläisiä kusipää vanhuksia?? Minä ainakin nostan kytkintä ja annan olla. Aikuinen hoitakoot itsensä ja valittakoot vaikka psykiatrille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma isäni 91v.
Taustalla saattaa olla kuolemanpelkoa ja lapset ei tarpeeksi käy ja lapsenlapset.
Näin meillä, masentuneisuuttakin on, on tylsää, kostetaan se lähellä olevalle, siksi kauhea valitus.
Ei ole helppoa olla ja ajatella elämää, kun se voi olla jopa tunnin päästä ovi. 😘😢😟
Minä jätin kylmästi heitteille. Ikinä en ole äidiltä rakkautta saanut, hoitakoon itse itsensä vanhana. Katkaisin välit ja vaihdoin yhteystiedot. Siksi maksamme veroja, että valtio huolehtii.