Hei te jotka ette ole olleet lapsena päiväkodissa tmv!

ja ap:n teksti olisi voinut olla myös minun kirjoittama. Vähän ujo olen edelleen ja jos on paljon ihmisiä keskustelemassa, niin tyydyn useimmiten kuuntelijan rooliin. Hyvin olen kuitenkin elämässä pärjännyt. Omat lapseni aloittivat elokuun alussa päiväkodin, mutta tekisi mieli ottaa nuorimmainen (1v7kk) takaisin kotihoitoon...

Suoraan sanottuna musta tuntuu että hoidossa olemisesta olisi ollut mulle pelkästään hyvää. En ole koskaan oikein oppinut olemaan ryhmässä ja pelkäsin koko ekan luokan muita lapsia:(. Koulussa pärjäsin kyllä ok (siis arvosanat) mutta sosiaalisesti olen TODELLA kömpelö. Olen ujo enkä osaa olla ihmisten kanssa.



Oikeasti olen aika puhelias luonteeltani mutta luulen että se että olin vain paljon kotona ihan kouluikään on vaikuttanut minuun negatiivisesti enkä siksi osaa ilmaista itseäni kuten ehkä haluaisin.



Omat lapseni olen laittanut päivähoitoon ja jatkuvasti murehdin sitä ja toivon ettei heistä tulisi yhtä avuttomia kuin minusta! Päivähoidon he aloittivat 3-vuotiaina (kaksoset).Vien heitä myös kerhoihin ja harrastuksiin että oppisivat olemaan muiden lasten kanssa. Tytöstäni olen huolissani sillä hän on ujo ja pelkää muita lapsia. Mietin miten saisin hänet uskaltamaan enemmän.

Ja olen kuten ap. Siltikin olen hoitanut myös omat lapseni kotona, sillä olen aivan varma, että hoitomuoto ei vaikuta siihen, millainen ihminen on luonteeltaan. Kyllähän tarhassa kyynärpäätaktiikkaa oppii, mutta sen takia en lapsia tarhaan ole pistänyt. Osa lapsistani on ujoja, osa ei. Omat sisarukseni on myös hoidettu kotona ja he kaikki ovat hyvissä ammateissa, heillä on vilkas sosiaalinen elämä ja he ovat paljon " reippaampia" kuin minä.

- varmasti sillä ÄIDILLÄ JA KODILLAKIN on merkitystä, eli onko äiti joka hoitaa lasta erakoituvaa tyyppiä vai ravaako siellä kodissa paljon vieraita ja käykö äiti itse lastensa kanssa kylillä....





Me käytiin hyvin harvoin missään, mun sisarukset olivat mua paljon vanhempia, naapurissa ei ollut leikkikavereita, meillä ei käynyt paljon vieraita jne. Eli mun mielestä ehkä sekin voi vaikuttaa siihen miten se lapsi kehittyy ja oppiiko tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa.



Kyllä mä uskon että päiväkodista voi oikeati hyötyäkin olla. Kyllähän lapsen olisi tärkeä oppia olemaan ryhmässä ja erilaisten lasten kanssa.



Toki luonteitakin on erilaisia, mutta ujostakin ihmisestä voi tulla vielä arempi jos hän ei koskaan joudu mihinkään uuteen tilanteeseen tai ei koskaan joudu kokeilemaan siipiään! Ei hänelle koskaan synny mitään itseluottamusta jos häntä varjellaan liikaa.



t. 23

Muistan, kuinka päivät soljuivat kevyesti eteenpäin. Leikin valtavasti sekä sisällä että ulkona, enimmäkseen yksin, koska sisarukseni olivat minua reilusti vanhempia ja kaverit asuivat kaukana. Minulla oli rikas sisäinen elämä, ja asiaa auttoi se, että meillä oli valtavan laaja ja monipuolinen pihapiiri ja lähiympäristö metsineen, peltoineen, jokineen, eläimineen. Paljosta yksinolosta huolimatta minusta kasvoi sosiaalinen ja seurallinen ihminen. Kaverin vierailu tai seurakunnan kerhossa käynti olivat hienoja juhlahetkiä. Nyt aikuisena minulla on laaja ystäväpiiri, jonka hoitaminen käy ihan työstä.



Olen surrut sitä, että en pysty omille lapsilleni tarjoamaan vastaavaa. Olisin halunnut hoitaa heitä kotona pitkään, mutta en jaksanut. Tylsistyin täydellisesti ja olin aivan hermoromahduksen partaalla, kunnes molemmat lapset vietiin hoitoon alle kaksivuotiaina.



Onneksi päiväkotielämä on sujunut mainiosti ja lapset nauttivat siitä. Mutta kun muistan, miten itse nautin kotona olosta, sydäntä vihlaisee. No, meidän elämämme on mennyt näin ja parhaani olen yrittänyt. Mutta jos ei olisi pakko, en missään nimessä veisi lapsiani päiväkotiin. Sosiaalisuutta saa harjoitella kerhoissa, kaverikontakteissa ja isän ja äidin mukana liikkuessa. En usko, että päiväkoti tekee siinä suhteessa autuaaksi.

Ekaluokalle meno oli vaikea paikka, koska olin ihan ulkopuolinen monessa jutussa. Luokkakaverit tunsivat toisensa päiväkodeista. Minua kiusattiin koulussa, koska olin aika erilainen kuin muut enkä osannut pitää puoliani. En ollut kotona ja puistossa ollessa tottunut siihen, että täytyisi osata niinsanotusti käyttää kyynärpäitä. Minua kiusattiin myös vaatteista, koska kun äitini oli kotona, meillä ei ollut rahaa ostaa mitään merkkikuteita. Lapset osaavat olla todella julmia.



Piinaa kesti koko peruskoulun, mutta lukiossa oli jo " lupa" olla persoonallinen. En syytä kotihoitoa tästä, mutta olen monesti ajatellut, että minulle olisi ollut parempi, jos olisin ollut päiväkodissa.

Ekaluokalle meno oli todella vaikeaa. En osannut olla muiden lasten kanssa, se oli kamalaa opettelua! En osannut olla tarpeeksi röyhkeä enkä sanoa vastaan.



Kyllähän ne sosiaaliset taidot on jossain opittava ja mitä aikaisemmin ne oppii niin ehkä sitä parempi? Mutten silti kannata alle 2-v päiväkotiin laittamista, mutta yli 3-v lapsi ehkä jo hyötyy päivähoidosta. Riippuu vähän luonteesta.

En tunne itseäni katkeraksi että olen hoitoon joutunut. En perustele mitään asiaa sen kautta, millaiseen ratkaisuun vanhempani päätyivät 30 vuotta sitten.



Ok, olen sosiaalinen ja reipas ja läheisyyden kaipailija. Aina olen sellainen ollut. Onko se vika? Mieluumminkin se on luonteenpiirtteeni. En pidä läheisyyden kaipuutani pahana asiani. Uskon, että sillä, millainen suhde lapsella on vanhempaan ja elämän riskitekijät, on hitosti paljon enemmän merkitystä kuin sillä, missä viettää päivänsä.

Olin kotihoidossa (mummo hoiti).



Koulussa olin hiljainen, pärjäsin hyvin koulussa, aina luokkani parhaita, kavereitakin oli paljon. Olin siis sillä tavalla sosiaalinen, että otin muut huomioon, en kiusannut, helppo tutustua uusiin ihmisiin jne..



Jotkut sosiaaliset tilanteet kuten esiintyminen ja oman mielipiteen esille tuominen tuntuivat tosi vaikeilta.



Eli joku kerho tai pk 5-6-vuotiaana olisi voinut tehdä hyvää...muuten kyllä koen kotihoidon voimavarana, varsinkin kun se ei tarkoittanut eristäytymistä muusta maailmasta. Pihalla oli aina kavereita.

mun äiti oli/on mun mielestä huono kotiäiti. Ei ollut juuri ollenkaa mun kanssa, puuhaili vaan kotitöitä. Lisäksi hän oli aika katkeroitunut ja pahalla päällä useimmiten. Ei mikään ilopilleri siis. Kyllä sellainenkin vaikuttaa. Varmasti olisi erilaista jos äiti olisi ollut tehopakkaus ja sellainen miellyttävä ja iloinen ihminen.

Nyt aikuisenakin omistan vain pari ystävää - tosin nyt kuluu aikaa perheen ja työn parissa (siinä välissä sinnitellessä), ettei aikaa uusille ihmissuhteille juuri jääkään. Muuten olen pärjännyt hyvin, mm. suoritin toisen korkeakoulututkinnon äitiyden ohella..

kävin puistossa pari tuntia päivä, muuten olin paljon pihalla muiden talon lasten kanssa.



Minusta esikouluun meno oli valtava helpotus. Mutta kun koulu alkoi olin aluksi todella ujo ja minun oli myös vaikeuksia puolustaa itseäni ryhmässä ja ymmärtää kiusottelua. Mitään joukkuelajeja en koskaan oppinut, muut osastivat jo vaikka mitä pelejä ja leikkijä.



Luonteeltani olen muuten aina ollut reipas ja avoin ja myöhemmin koulussa pääsin arkuudesta eroon. Minulle päiväkoti olisi varmaan sopinut.

mulla alussa 1. luokalla vaikeaa mutta myöhemmin pärjäsin hyvin ja olen nykyään seurallinen ihminen.

Johtunee osittain varmasti siitäkin, että vanhempani eivät ole olleet mitään hissukoita. Geeneillä on vaikutusta. Arkojen lasten hissukkavanhemmat vievät lapsiaan päiväkotiin 9kuisena kuvitellen, että lapsista tulee porukan keskipisteitä ja sosiaalisesti sutjakoita.

Olin kotihoidossa koulun alkuun asti, mutta en tunne jääneeni mistään paitsi kun en " päässyt" päiväkotiin (niin kuin silloin itse lapsena ajattelin). Olen sosiaalinen, tulen helposti juttuun ihan ventovieraidenkin kanssa, olen itsenäinen enkä juurikaan ajattele mitä muut ihmiset minusta mahtavat ajatella. Lapseni ovat kaikki olleet päiväkodissa ja viihtyneet siellä mainiosti. Joten eiköhän se enempi johdu ihmisen synnynäisestä temperamentista ja luonteesta, millaiseksi aikuiseksi kasvaa...

Meitä oli kotona kolme lasta, ihan tarpeeksi on sosiaalisia kontakteja riittänyt. Ihan normaali nuori nainen minusta on tullut :)

enkä muuten kotonakaan. Siis meillä ei ollut koskaan lapsenvahtia.

Olin ensimmäisen kerran yön erossa äidistäni 7-vuotiaana kun menin yökylään kaverille :D

Ei välttämättä johdu päiväkodittomuudesta, mutta en vaan koskaan ole oppinut puhumaan muiden päälle tai muuten epäkohteliaasti saamaan asiaani kuuluviin.

Nyt jo olen vähän " reippaampi" , mutta ujohko edelleen.

Hoidossa olen ollut 1-vuotiaasta lähtien kouluikään saakka. Olihan hoidossa joskus kivaakin, mutta enimmäkseen muistan kuinka olisin mielumminjäänyt kotiin. Varsinkin silloin kun olin esikoulussa ja minulle syntyi veli jota äiti jäi hoitamaan kotiin ja minun oli mentävä eskariin.

Kyllä minulla olisi pihassa riittänyt kavereita.

Läheisyyden kaipuu oli hirveä. Sen huomasi varsinkin nuorena kun sitä läheisyyttä etsi ehkä vähän vääristäkin paikoista. Nykyisin onneksi " omistan" ihanan miehen jolta saan läheisyyttä yllin kyllin! Ja tämä on myös syy miksi haluan hoitaa oman lapseni mahdollisimman pitkään kotona ja antaa sitä läheisyyttä yllinkyllin!

Olen aika samanlainen kuin ap, en kuitenkaan usko sen johtuvan pelkästään kotihoidosta. Toisaalta olen aina ollut itsenäinen, muutin 16-vuotiaana kotoa ja 18-v. muutin yksin ulkomaille.