Lue keskustelun säännöt.
Onko muita, jotka eivät tykkää lapsensa harrastuksesta?
12.03.2021 |
Meidän 10 v poika harrastaa lajia, joka on mun mielestä sairas. Osa vanhemmista pahoja sekoboltseja, jotka jopa maksavat lapselleen henk. koht. valmentajan näiden yhteisten treenien lisäksi. Ja koko perhe on aivan täysillä mukana lapsen harrastuksessa. Eli lajissa on jotenkin tämmöisiä sairaita piirteitä, jotka vähän pilaa koko homman. Ja aina vaan menee totisemmaksi.
Tähän lajiin mentiin vähän vahingossa vuosia sitten, kun lapsen kaveri meni ja lapsi meni siinä mukana. Kaveri lopetti jo aikaa sitten, meidän poika jatkaa edelleen.
Ei kai vanhemman lajista tarvitse tykätäkään vai? En tykkää lajissa oikeastaan mistään, en ole kannustava, toivon koko ajan, että laji vaihtuisi yhteen muuhun, mutta lapsi ei innostu.
Onko meitä muita ja miten ootte handlanneet tämän?
Kommentit (77)
Lapsi harrastaa paljon sitovaa joukkuelajia, ja suostuin siihen vain sillä edellytyksellä, että mies (joka kannusti lasta kys. harrastukseen) huolehtii kaiken sen mitä pitää. Minä en sido itseäni treenikuljetuksiin, en kierrä asuntovaunulla pelireissuilla enkä varsinkaan raahaa sinne kahta muuta lasta, en leivo tai myy mokkapaloja, en grillaa makkaraa, en pakkomyy työpaikalla vessapaperia, ja mitä kaikkia lieveilmiöitä nyt onkaan. Mies tekee kaiken mitä tarvitsee, koska hän itse halusi sitoutua. Minä hoitelen muiden lasten harrastukset, eivät onneksi halunneet samaa tai muutakaan aikasyöppöä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidänkin poika pelaa jääkiekkoa.
Oon vaan kieltäytynyt tuosta pakko yhteisöllisyydestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kumpi sitä lajia harrastaa sinä vai lapsi?
Jos on sellainen laji, että vanhempien pitää kuskata kisoihin ympäri Suomea joka viikonloppu, niin silloin sitä harrastaa koko perhe.
Toivottavasti näissä perheissä annetaan myös sisaruksille mahdollisuus valita itse harrastuksensa.
Vierailija kirjoitti:
Meidänkin poika pelaa jääkiekkoa.
Oon vaan kieltäytynyt tuosta pakko yhteisöllisyydestä.
Hyvä jos onnistuu. Käytännössä usein ei onnistu. Riippuu pelaajan tasostakin, taitavan ja lupaavan pelaajan kohdalla joustoa voi löytyä ylläripylläri enemmän.
Minä en tykkää, mutta yritän olla ihan superkannustava ja osallistun kaikkeen mahdolliseen.
Olen vieläkin hieman katkera, miten omat vanhempani suhtautivat hevosharrastukseeni lapsena. He kyllä ostivat minulle omaa ponia myöten kaiken, mutta aina sain anella vanhempia kuskaamaan valmennuksiin ja kisoihin ja sitten anteeksipyydellä miten aikaa vievää harrastukseni oli kun sitten naama mutrulla seisoivat kentän laidalla odottamassa koska pääsee kotiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun kaveri itki onnesta (kirjaimellisesti) kun hänen poikansa lopetti lätkän pelaamisen.
Vierailija kirjoitti:
Kyseessä lienee joku "taistelulaji" brassijujutsu? Tai joku muu. Ei ne lapset ole sinä. Ärsyttää ihan sikana vanhemmat, jotka tuputtaa lapselle jotain omaa lemppariharrastusta.
Se, että lapset on meistä ei tarkoita niiden tykkäävän samoista asioista.Eniten ketuttaa ne vouhkaavat vanhemmat lajissa ku lajissa, jotka ottaa sen lapsen harrastuksen pikkasen liian tosissaan.
Just joo, ei 10-vuotiaalla ole mitään asiaa mihinkään brassijujutsuun. Jostain karatesta voi olla junnuversioita, mutta ei niissä kyllä mitään personal trainereita harrasteta. Olisin enemmänkin veikannut jotain rytmistä voimistelua tai taitoluistelua, mutta koska kyseessä on poika, niin tuskin on noista kyse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua vähän mietityttää yläkouluikäisen tytön tanssiharrastus. Tyttö viihtyy ja tykkää ja näyttää voivan hyvin, mutta mun mielestä liian tiukkaa. On ryhmässä, johon karsittiin pääsykokeella ja parin vuoden välein testeillä uudet karsinnat aina. Treenejä 6 krt vko, viikonloppuna monta tuntia päivässä. Lomaa treeneistä ei juuri ole ja loma- / juhlakauden jälkeen valmennus suosittelee herkkulakkoa. Terveellisestä ravinnosta puhutaan muutenkin, mikä on ihan ok, sama pojan salibandyjoukkueessa mutta siellä ei ole mitään herkkulakkoja ehdoteltu.
Tuen ja kannustan tyttöä ja teen sen, minkä harrastus vanhemmalta vaatii. Yritän myös kuulostella, ettei vaikuta ahdistuneelta eikä ole vaikuttanut. Mutta toivoisin, että itse haluaisi vaihtaa vähemmän vaativaan ryhmään.
Lapsi harrastakoot mitä haluaa. Minut lapsena pakotettiin harrastamaan mitä erinäisempiä lajeja. Ala asteella kiinnosti historia ja haaveilin argeologim urasta. Ei paljon pesäpallo kiinnostanut. Ja kirjaimellisesti löysin kentältä useasti kiviä jotka olivat kiinnostavampia. Nyt aikuisena urheilu kiinnostaa enempi. Harrastankin nykyisin lukemista, shakkia, vapaaottelua ja moottoriurheilua. Miksi jäädä vain yhteen muottiin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni ei ainakaan vielä edes ole lapsia mutta olen 100% varma etten tee lapsen harrastuksesta omaa harrastusta. En siis päästäisi lastani jääkiekon yms. pariin. Olen kuullut mitä kaikkea junioritason joukkueurheilu vanhemmilta vaatii, joten ei kiitos minulle...
Tilanne onkin pahimmillaan se, että lapsi ei saa tulla rasitusvamman vuoksi treeneihin ja silloin vanhemmat hommaa omaa valmennusta, ettei lasta vain siirrettäisi alempaan ryhmään.
Kaikki kritiikki ei johdu kateudesta. Voisinhan minäkin maksaa lisävalmennusta, en vain näe siinä järkeä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tilanne onkin pahimmillaan se, että lapsi ei saa tulla rasitusvamman vuoksi treeneihin ja silloin vanhemmat hommaa omaa valmennusta, ettei lasta vain siirrettäisi alempaan ryhmään.
Kaikki kritiikki ei johdu kateudesta. Voisinhan minäkin maksaa lisävalmennusta, en vain näe siinä järkeä.
ap
Tämä on outoa. Jos on rasitusvamma, silloin pitää levätä. Tämän tietää jokainen valmentaja. Eihän rasitusvamman pahentaminen auta ketään. Oletkohan ymmärtänyt nyt kaiken oikein?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tilanne onkin pahimmillaan se, että lapsi ei saa tulla rasitusvamman vuoksi treeneihin ja silloin vanhemmat hommaa omaa valmennusta, ettei lasta vain siirrettäisi alempaan ryhmään.
Kaikki kritiikki ei johdu kateudesta. Voisinhan minäkin maksaa lisävalmennusta, en vain näe siinä järkeä.
ap
Tämä on outoa. Jos on rasitusvamma, silloin pitää levätä. Tämän tietää jokainen valmentaja. Eihän rasitusvamman pahentaminen auta ketään. Oletkohan ymmärtänyt nyt kaiken oikein?
Ja miten tiedät noin tarkasti jonkun yksittäisen lapsen asiat?? Eli jos lapsi ei saa tulla treeneihin, koska on vamma, niin mistä tiedät, että hän on silloin toisen valmentajan valmennettavana? Ja tämä valmentaja ei sitten huomaisi mitään? Stalkkaatko muita perheitä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itselläni ei ainakaan vielä edes ole lapsia mutta olen 100% varma etten tee lapsen harrastuksesta omaa harrastusta. En siis päästäisi lastani jääkiekon yms. pariin. Olen kuullut mitä kaikkea junioritason joukkueurheilu vanhemmilta vaatii, joten ei kiitos minulle...
Näin moni varmasti etukäteen teoreettisesti ajattelee. Käytännössä sitten voikin päätyä aivan erilaiseen tilanteeseen. Itsekin vannoin, että ei joukkueurheilua tähän osoitteseen. Aktiivisesti ohjasin lapsia muuhun, mutta oikeasti en sitten nähnyt mitään järkevää syytä kieltääkään, kun halusivat fudikseen, jossa kenttä ja hallit lähellä. Ja jossa myös kaikki kaverit ja pallo oli jalassa pihalla aina muutenkin. Onhan tuosta harrastuksesta ollut ylimääräistä vaivaa, mutta myös vanhemmalle paljon iloa ja hauskaa, mitä en olisi ikinä etukäteen osannut arvata. Kannattaa olla elämälle avoin!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidänkin poika pelaa jääkiekkoa.
Oon vaan kieltäytynyt tuosta pakko yhteisöllisyydestä.Hyvä jos onnistuu. Käytännössä usein ei onnistu. Riippuu pelaajan tasostakin, taitavan ja lupaavan pelaajan kohdalla joustoa voi löytyä ylläripylläri enemmän.
Mikä ihmeen pakkoyhteisöllisyys? Jotta seuran toiminta voi pyöriä, tarvitaan tekijöitä, vapaaehtoisia. Mikä tekee sinusta etuoikeutetun vaan kärräämään lapsia harrastukseen, ettei tarvitsisi tehdä mitään, minkä muut joutuvat tekemään. Jotta seura- ja harrastustoiminta pyörii, lasten kohdalla tarvitaan vapaaehtoisia valmentajia/apuvalmentajia, leipureita, huoltajia, toimitsijoita jne.
Suomessa on tosi harvassa sellaiset urheiluharrastukset, joissa ei ole minkäänlaista vanhempien vapaaehtoistyön elementtiä mukana. Vaikka olisi rahaa ja halua käyttää sitä, niin ei vaan ole tarjolla esim. ammattimaisia joukkueenjohtaja-organisaattoreita. Ja perhetasolla ajatellen aikatauluttamisista, pelikyydeistä, varusteiden hankkimisesta yms. lapsi ei selviä itse, vaikka seuralle kaikesta voisikin maksaa rahalla.
Monilla vanhemmilla on niin, että nauttii siitä, kun oma ihana lapsi nauttii harrastuksestaan ja vanhempi on siksi valmis näkemään vaivaa ja mahdollistamaan harrastuksen. Saa iloa toisen ilosta. Mutta sitähän ei oman mukavuuden optimoijat pysty ymmärtämään.
Vierailija kirjoitti:
Suomessa on tosi harvassa sellaiset urheiluharrastukset, joissa ei ole minkäänlaista vanhempien vapaaehtoistyön elementtiä mukana. Vaikka olisi rahaa ja halua käyttää sitä, niin ei vaan ole tarjolla esim. ammattimaisia joukkueenjohtaja-organisaattoreita.
Tämä! Myöskään ei ole sellaista määrää ammattivalmentajia, että rahallakaan saisi, kun miettii eri lajien juniorijoukkuiden määrää.
Meillä yhdessä joukkuelajissa nuorella on ammattivalmentaja. Seura ei ole mikään iso organisaatiokone ja niinpä se ammattivalkku on oikeastaan vähän huonommin käytettävissä kuin vapaaehtoisvalmentaja, joka ei laske ilta- ja viikonlopputyön tuntejaan ja joustaa, kun tekee asiaa innosta ja niille pelaajille.
Juu, totta kai tietää. Tietäväthän vanhemmatkin. Mutta siis kuulin ihan sivusta, kun vanhempi kertoi asiasta toiselle. Eli oli virallisen levon aikana hankkinut omaan piikkiin valmennusta.
Tämä on kai aika harvinaista onneksi. Muutama perhe ostaa treenien lisäksi lisävalmennusta jatkuvasti. Oma lapsi on pysynyt porukassa ihan näiden perustreenien avulla, liikkuu kyllä muuten paljon omatoimisesti. Jatkossa todennäköisesti putoaa, ellemme itsekin ala panostaa asiaan enemmän. Tämä ei ole seuran tai lajin virallinen totuus, mutta käytännössä se näin taitaa mennä.
Alempi ryhmä voi kyllä olla helpotuskin, lapselle ehkä pettymys. Näitä tässä sitten pähkäilen. Teenkö väärin, kun en annan lapselle samoja mahdollisuuksia kuin muille? Mielestäni 10-vuotiaan ei vielä pidä harjoitella niin kovaa, vapaapäiviä tarvitaan myös. Tämä on seuran virallinenkin kanta, mutta kyllä valmentajat noista lisätreeneistä tietää eivätkä siitä mitään kritiikkiä anna.
Ymmärrän hyvin aloittajan ajatukset.
Minulle olisi painajaismaista, jos lapseni haluaisivat alkaa harrastaa mitään "tavoitteellista" urheilua, etenkin jos treenit tapahtuisivat sisällä jossain hallissa tai muussa bunkkerissa kesät talvet. Inhoan sisällä oloa jo muutenkin, ja jos siihen vielä yhdistyisi vaatimukset käyttää loppukin vapaa-aika johonkin säätämiseen ja kisoitteluun niin terve.
Olen myös ihan ehdoton siitä, että harrastusten tehtävä on vähentää stressiä, ei lisätä sitä. Tekemisen pitää olla palauttavaa ja palkitsevaa. Se on aivan ehdoton oppi aikuisikää varten. Kaikkia elämänalueita ei voi kiristää samaan aikaan.
En ole ap, mutta vastaan "mitä sitten?" Lapset tehkööt aikuisena mitä lystää. Ei silloin tarvitse enää kulkea heidän mukanaan vastenmielisissä harrasteissa.