Pitäisikö olla huolissaan kun parisuhteet ei kiinnosta?

Ei nyt oikeastaan, jos muuten tuntee olonsa tyytyväiseksi.

Ei kaikkien tarvitse lisääntyä.

No ei ole mitään vikaa! Maailmassa on jo muutenkin liikaa ihmisiä!

Älä vertaa itseäsi muihin.

Olet tavallaan onnekas, koska et voi pettyä. On huonompi tilanne, jos haluaa parisuhteen muttei saa.

Se että ei ole kuin "muut", ei automaattisesti tarkoita, että olisi jotenkin pilalla.

Liiika riippuvuus muista? Se on vähän niiin että itseänsä ei oikein pysty rakentamaan muiden kautta vaan se tapahtuu lopulta oman päään sisässä. Pitäisi olla ns sinut itsensä kanssa jotta voi omana itsenään olla rehelllisesti ja suhteessa ympäristööön. Jos alkaa hakemaan jotain äidillistä lohtua epätoiivoissaaan niin arvelen että siiinä käy miten siinä voi oletttaakin käyvän.

Miksi pitäisi olla huolissaan? Ei kaikkia kiinnosta pariutua ja/tai lisääntyä eikä sellainen tapa elää kaikille edes sovi. Ota huomioon, että osa näistä parisuhteen metsästäjistä hakee sitä vain siksi, että niin "kuuluu" tehdä eivätkä siksi, että sitä itse oikeasti haluavat. Meille on niin pitkään tolkutettu sitä, että normaalilla aikuisella kuuluu olla parisuhde, etteivät monet osaa kyseenalaistaa tätä ajatusta lainkaan. Parisuhde ja sinkkuus nyt ovat ylipäätään epäluotettavia mittareita sen määrittämisessä, kuinka normaali ja kypsä ihminen on. Muutenhan kaikki parisuhteessa olevat olisivat täydellisen empaattisia, huomioivia ja mukavia ihmisiä (eivät ole) ja kaikki sinkut luonnevikaisia hyypiöitä (eivät ole).

Vierailija kirjoitti:

Ei nyt oikeastaan, jos muuten tuntee olonsa tyytyväiseksi.

Kyllä koen olevani oikein tyytyväinen.

Joskus tietenkin vähän yksinäinen/ orpo olo kun muilla tuppaa olemaan se ”yksi tärkein ihminen”.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitäisi olla huolissaan? Ei kaikkia kiinnosta pariutua ja/tai lisääntyä eikä sellainen tapa elää kaikille edes sovi. Ota huomioon, että osa näistä parisuhteen metsästäjistä hakee sitä vain siksi, että niin "kuuluu" tehdä eivätkä siksi, että sitä itse oikeasti haluavat. Meille on niin pitkään tolkutettu sitä, että normaalilla aikuisella kuuluu olla parisuhde, etteivät monet osaa kyseenalaistaa tätä ajatusta lainkaan. Parisuhde ja sinkkuus nyt ovat ylipäätään epäluotettavia mittareita sen määrittämisessä, kuinka normaali ja kypsä ihminen on. Muutenhan kaikki parisuhteessa olevat olisivat täydellisen empaattisia, huomioivia ja mukavia ihmisiä (eivät ole) ja kaikki sinkut luonnevikaisia hyypiöitä (eivät ole).

Tässähän sitä tuli!

Juuri tuo että promot on kovat kuinka kaikkien kuuluisi ja kaikki haluaa olla parisuhteessa.

Tai ainakin sitä seksiä harrastaa.

Kun olen omissa oloissani (eikä myöskään tv tai musiikki ala pauhaamaan rakkaudesta tai seksistä) niin olen rauhassa itseni kanssa.

Ehkä tämä nyt lähti näin kovin käyntii sen takia, että eilen juttelin äitini kanssa ja jälleen kerran hämmästeli miksei miestä tai lapsenlapsia näy...

Olen ainoa lapsi niin odotus on suuri (vieläkin, hän ei luovuta).

Lienet sellainen aromanttinen aseksuaali, jota ei voisi vähempää kiinnostaa mikään muissa ihmisissä.

Mulla oli nuorena sama. Jossain vaiheessa se aiheutti kriisin, mutta sekin johtui lähinnä siitä että aloin liikaa verrata itseäni muihin ja koin itseni epäonnistuneeksi. Siihen aikaan ei vielä puhuttu näistä asioista eikä ollut nettiä missä voisi kohdata kaltaisiaan, joten koin olevani ihan yksin.

Oli ihan hilkulla ettei pää kestänyt olla sitä mitä olen ja aloinkin seurustella miehen kanssa johon en ollut edes rakastunut, meidän piti mennä naimisiin ja tehdä lapsia. Mutta minun oma paha olo kasvoi niin suureksi että en kyennyt olemaan siinä suhteessa. Tunsin kuinka kaikki on pelkkää teeskentelyä, totuus oli että en halunnut seksiä, enkä mennä naimisiin ja tehdä lapsia. Kesti kauan päästä sinuksi tämän asian kanssa koska tunsin olevani viallinen. Oikeasti tällaisia ihmisiä on kuitenkin aina ollut. Heillä vaan ei ole aina ollut mahdollista valita miten elää, varsinkaan naisilla.

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli nuorena sama. Jossain vaiheessa se aiheutti kriisin, mutta sekin johtui lähinnä siitä että aloin liikaa verrata itseäni muihin ja koin itseni epäonnistuneeksi. Siihen aikaan ei vielä puhuttu näistä asioista eikä ollut nettiä missä voisi kohdata kaltaisiaan, joten koin olevani ihan yksin.

Oli ihan hilkulla ettei pää kestänyt olla sitä mitä olen ja aloinkin seurustella miehen kanssa johon en ollut edes rakastunut, meidän piti mennä naimisiin ja tehdä lapsia. Mutta minun oma paha olo kasvoi niin suureksi että en kyennyt olemaan siinä suhteessa. Tunsin kuinka kaikki on pelkkää teeskentelyä, totuus oli että en halunnut seksiä, enkä mennä naimisiin ja tehdä lapsia. Kesti kauan päästä sinuksi tämän asian kanssa koska tunsin olevani viallinen. Oikeasti tällaisia ihmisiä on kuitenkin aina ollut. Heillä vaan ei ole aina ollut mahdollista valita miten elää, varsinkaan naisilla.

Juuri näin, on tärkeää miettiä mitä itse oikeasti haluaa, kuin elää esim. sukulaisten tai yhteiskunnan odotusten mukaan. Ihmiset katuvat yleensä kuolinvuoteellaan eniten sitä, että eivät ole eläneet oman näköistä elämää, vaan ovat liikaa pyrkineet miellyttämään muita, ja samalla unohtaneet omat toiveet ja halut.

Vierailija kirjoitti:

Lienet sellainen aromanttinen aseksuaali, jota ei voisi vähempää kiinnostaa mikään muissa ihmisissä.

Eli jos et ole kiinnostunut ihmisistä juuri romanttisessa ja seksuaalisessa mielessä, et ole kiinnostunut heistä ollenkaan? Selvä :D Ei oikein istu yksiin parin tutun aromanttisen aseksuaalin, jotka ovat hyvinkin sosiaalisia ja pidettyjä ihmisiä, antaman mielikuvan kanssa mutta whatever. Av-trolli tietää aina parhaiten :D

Olen samaa ikäluokkaa kuin sinä ja minulla on sama tilanne! Yhteen aikaan kipuilin asian kanssa, kun kaikki ystäväni alkoivat seurustelemaan ja he puhuivat aina vain parisuhteistaan. Yritin hetken katsella itselleni kumppania ja se tuntui hirveältä. Sitten tajusin että enhän minä oikeasti tätä halua, haluan vain tuntea kuuluvani joukkoon, halusin pystyä osallistumaan seurustelevien ystävieni keskusteluihin ja tuntea että asiat ovat niin kuin ennen. Sen tajuaminen tuntui vapauttavalta, en enää pakottanut itseäni treffaamaan ketään, vaan hyväksyin sen että minä tykkään olla yksin ja se on okei. Kaverienkin kanssa välit normalisoitui ajan myötä kun suhteiden uutuuden viehätys meni ohi ja heitä alkoi taas kiinnostamaan muutkin asiat.

Olen tyytyväinen yksin ja pidän sitä vahvuutenani, omassa seurassa on hyvä olla. Jos joskus kohtaan ihmisen joka oikeasti tuntuu siltä että hänen kanssaan olisi vielä kivempaa kuin yksin niin voisin kyllä kokeilla seurustella, mutta en usko sellaista ihmistä koskaan kohtaavani, eikä se haittaa minua lainkaan.

Kannattaa jättää muiden mielipiteet huomiotta ja keskittyä siihen mikä itselle on tärkeää. Me kaikki ollaan yksilöitä. Jos kerran olet tyytyväinen tilanteeseesi niin älä rupee syylistämään itseäsi sillä siten vasta luotkin ahdistusta itsellesi aivan turhaan. Vaikka 99% ihmisistä parisuhde, seksi ja perhe on elämässä prioriteetti nro. 1 ei se tarkoita että niin pitäisi sinunkin kohdalla olla. Kyllä meitä samoin aattelevia on useampia :)

Vierailija kirjoitti:

Olen samaa ikäluokkaa kuin sinä ja minulla on sama tilanne! Yhteen aikaan kipuilin asian kanssa, kun kaikki ystäväni alkoivat seurustelemaan ja he puhuivat aina vain parisuhteistaan. Yritin hetken katsella itselleni kumppania ja se tuntui hirveältä. Sitten tajusin että enhän minä oikeasti tätä halua, haluan vain tuntea kuuluvani joukkoon, halusin pystyä osallistumaan seurustelevien ystävieni keskusteluihin ja tuntea että asiat ovat niin kuin ennen. Sen tajuaminen tuntui vapauttavalta, en enää pakottanut itseäni treffaamaan ketään, vaan hyväksyin sen että minä tykkään olla yksin ja se on okei. Kaverienkin kanssa välit normalisoitui ajan myötä kun suhteiden uutuuden viehätys meni ohi ja heitä alkoi taas kiinnostamaan muutkin asiat.

Olen tyytyväinen yksin ja pidän sitä vahvuutenani, omassa seurassa on hyvä olla. Jos joskus kohtaan ihmisen joka oikeasti tuntuu siltä että hänen kanssaan olisi vielä kivempaa kuin yksin niin voisin kyllä kokeilla seurustella, mutta en usko sellaista ihmistä koskaan kohtaavani, eikä se haittaa minua lainkaan.

Juurikin näin! Älkää turhaan syylistäkö itseänne vertailemalla itseänne muihin tai koska teidän elämä ei mene tietynkaavan mukaan. Minullekin syntyi nuorempana ahdistusta tästä että pitäisi löytää kumppani koska muillqkin on, mutta ymmärsin vuosien päästä että en edes halunnut parisuhteeseen kunhan kaipasin ajatuksena hyväksyntää suhteen kautta. Nyt kun itsetunto on kohillaan niin viihdyn yksin enkä tähän ottaisi miestä kuin vain siinä tapauksessa jos oikeasti haluan olla tämän kanssa.

Vierailija kirjoitti:

No ei ole mitään vikaa! Maailmassa on jo muutenkin liikaa ihmisiä!

Ei suomalaisia

Hei kiitos näistä vastauksista!

Jännitti kirjoittaa asiasta, mutta kyllä helpotti lukea samankaltaisista kokemuksista ja muuten kannustavia viestejä.

Oli hyvä vähän vapauttaa mietteitä tuolta pääkopasta.

Ap

Paljolta olet säästynyt, näin vanhempana naisena sanon. Yhteiskunnasta se paine tulee. Onnistunut aikuinen on parisuhteessa ja saa lapsia. Täyttä soopaa.

Itseään pitää kuunnella. Ei kaikille sama kaava sovi, ei elämää pidä suorittaa jonkun annetun kaavan mukaan eikä sinussa ole mitään vikaa.

Jokainen tekee omat valinnat. Onneksi se on Suomessa mahdollista.

Kyllä 30-kymppisen olisi jo huolestuttava, jos kerta ei ole sitä oikeaa näköpiireissä.

Meitä on yllättävän paljon, täälläkin yksi. Parisuhde tulee jos on tullakseen, mutta minkään näköistä hakua ei ole kyllä koskaan ollut päällä. Nyt on itseasiassa tilanne jossa ollut sutinaa yhden miehen kanssa, mutta oon tullut lopputulokseen että ei siitäkään kyllä mitään synny :D ei herra vaan sytytä tarpeeksi, että luopuisin vapaudestani.