Jos riidat jäivät sopimatta menehtyneen kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perheenjäseneni on erkaantunut muusta perheestä. Hän sai kuulla erään perheenjäsenen kuolleen ja oli siitä surullinen. Olisi halunnut kuulemma ehtiä tavata hänet eläessään. Ymmärrän. Sitä en ymmärrä, että hän ei tästä oppineena korjannut välejä elossa oleviin vaan suru koski vain tätä kuollutta. No, ehkä kuollut oli tärkein, mutta käy mielessä, että onko taas sitten sama katumus jos joku muu meistä kuolee ennen häntä.

Tuo on todennäköisesti vain kohteliaisuuteen perustuva fraasi, eikä ilmennä katumusta. Jos haluaa olla erossa perheestään ja suvustaan, niin se on painava ja harkittu päätös.

Ei se tässä tapauksessa ollut. Tämä ihminen ei sano mitään tyhjiä kohteliaisuuksia kenellekään. Lisäksi itki todella vuolaasti hautajaisissa ja on käynyt haudallakin. Vaikea myös keksiä puolustusta sille, että vain häviää lapsensa elämästä, kun lapsi oli lapsi.

Tässä ketjussa oli kyse riidasta ja välirikosta kuolleen kanssa, ei tuollaisesta. Mutta siihen liittyen itse ajattelen, että oli hyväkin, että en tunne biologista sukuani, vaikka uskonkin, että lapsensa hylännyt äiti kärsii siitä koko elämänsä, mutta omaa elämäänsä hän siinä suree eikä lapsen siksi, ettei edes lastansa tunne. Joku voi ajatella niinkin, että oli parempi, etten ole tekemisissä, kun olen niin huono ihminen eli syyllisyys on värittänyt elämää aika paljon.

Eikö hylkääminen lasketa välirikoksi?

Minusta se on eri asia kuin välirikko. Hylkäämiseen voi olla monia syitä ja usein onkin muita syitä kuin siihen itse hylkäämisen kohteeseen liittyvät. Tai totta kai hylätty voi loppuelämänsä kokea, että minut on hylätty, ellei asiaa käsittele, mutta vanhemmiten asiasta alkaa nähdä muitakin puolia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisen kuollessahan se riitatilanne jää vain paussitilaan. Kunnes sitten toinenkin kuolee ja koko asia menettää merkityksensä. Eihän sillä ole väliä kuin sille hengissä olevalle, joka jotenkin ajattelee että se kuollut siellä nyt mielensä pahoittaneena makaa haudassa, kun ei sovittu asioita.

Mitäs, jos se elossaoleva on kipeä siitä mitä kuollut on tehnyt hänelle ja siitä, ettei asioita sovittu. Läheskään kaikki välirikot eivät edes ole vihassa tai riidassa tapahtuvia.

Kaikkia riitoja ei voi sopia, voi esimerkiksi olla liian myöhäistä tai sitten voi olla, ettei se kuollut halunnut sopia ja ajatteli, että kaikki oli ihan hyvin, kun ei olla tekemisissä.

Aika paljon ongelmia syntyy siitä, että kuvitellaan muiden ihmisten olevan samanlaisia ja ajattelevan asioita samalla tavalla kuin itse ajattelee. Mutta kun vanhemmaksi elää, niin huomaa tai useimmat ainakin ymmärtävät, ettei se ollenkaan pidä paikkansa. Helpottaa elämää, kun sen käsittää.

Itse ajattelisin niin, ettei mikään yhteenpaluu tarvitse oll tavoitteena, mutta se on raskasta, jos asiantila vaivaa toista tai molempia. Voisi käydä edes sen yhden keskustelun, missä todetaan asiat ja esitetään mahdolliset anteeksipyynnöt ja jatketaan eri suuntiin.

Omalla kohdallani on kuollut henkilö, jolta olisin halunnut pyytää anteeksi ja selittää - en palata hänen elämäänsä. On myös kuollut ihminen, jonka kanssa olisin halunnut puhua avoimesti ja syvistä jutuista ja myös selvittää jotkut lapsuuden haamut, no se tilaisuus on mennyttä. Oletettavasti toinen vanhempani tulee kuolemaan (tai minä) ilman, että ollaan missään yhteydessä. Lisäksi tässä maailmassa on yksi henkilö, jonka kanssa haluaisin käydä läpi ne väärinkäsitykset, joita tapahtui. Hän on yksi elämäni tärkeimpiä ihmisiä itseni kannalta.

Muilla ihmisillä ei ole minulle väliä. Sitä en tiedä, mitä odotuksia tai haluja jollain puolestaan on minua kohtaan ja olenko minä jättänyt jonkun elämässään pahaan kohtaan tajuamattani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisen kuollessahan se riitatilanne jää vain paussitilaan. Kunnes sitten toinenkin kuolee ja koko asia menettää merkityksensä. Eihän sillä ole väliä kuin sille hengissä olevalle, joka jotenkin ajattelee että se kuollut siellä nyt mielensä pahoittaneena makaa haudassa, kun ei sovittu asioita.

Mitäs, jos se elossaoleva on kipeä siitä mitä kuollut on tehnyt hänelle ja siitä, ettei asioita sovittu. Läheskään kaikki välirikot eivät edes ole vihassa tai riidassa tapahtuvia.

Kaikkia riitoja ei voi sopia, voi esimerkiksi olla liian myöhäistä tai sitten voi olla, ettei se kuollut halunnut sopia ja ajatteli, että kaikki oli ihan hyvin, kun ei olla tekemisissä.

Aika paljon ongelmia syntyy siitä, että kuvitellaan muiden ihmisten olevan samanlaisia ja ajattelevan asioita samalla tavalla kuin itse ajattelee. Mutta kun vanhemmaksi elää, niin huomaa tai useimmat ainakin ymmärtävät, ettei se ollenkaan pidä paikkansa. Helpottaa elämää, kun sen käsittää.

Itse ajattelisin niin, ettei mikään yhteenpaluu tarvitse oll tavoitteena, mutta se on raskasta, jos asiantila vaivaa toista tai molempia. Voisi käydä edes sen yhden keskustelun, missä todetaan asiat ja esitetään mahdolliset anteeksipyynnöt ja jatketaan eri suuntiin.

Omalla kohdallani on kuollut henkilö, jolta olisin halunnut pyytää anteeksi ja selittää - en palata hänen elämäänsä. On myös kuollut ihminen, jonka kanssa olisin halunnut puhua avoimesti ja syvistä jutuista ja myös selvittää jotkut lapsuuden haamut, no se tilaisuus on mennyttä. Oletettavasti toinen vanhempani tulee kuolemaan (tai minä) ilman, että ollaan missään yhteydessä. Lisäksi tässä maailmassa on yksi henkilö, jonka kanssa haluaisin käydä läpi ne väärinkäsitykset, joita tapahtui. Hän on yksi elämäni tärkeimpiä ihmisiä itseni kannalta.

Muilla ihmisillä ei ole minulle väliä. Sitä en tiedä, mitä odotuksia tai haluja jollain puolestaan on minua kohtaan ja olenko minä jättänyt jonkun elämässään pahaan kohtaan tajuamattani.

Ymmärrän mitä tarkoitat. Itse taas ajattelen, että tuollaiset keskustelut ovat aika utopiaa, koska näkemykset asioista ovat niin erilaiset. Muutenhan mitään välirikkoa ei olisi tullutkaan. Ja sitten taas hylkäämisen tapauksessa hylätystä tulisi jonkinlainen terapeutti sille hylänneelle, jolla on asiasta syyllisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perheenjäseneni on erkaantunut muusta perheestä. Hän sai kuulla erään perheenjäsenen kuolleen ja oli siitä surullinen. Olisi halunnut kuulemma ehtiä tavata hänet eläessään. Ymmärrän. Sitä en ymmärrä, että hän ei tästä oppineena korjannut välejä elossa oleviin vaan suru koski vain tätä kuollutta. No, ehkä kuollut oli tärkein, mutta käy mielessä, että onko taas sitten sama katumus jos joku muu meistä kuolee ennen häntä.

Tuo on todennäköisesti vain kohteliaisuuteen perustuva fraasi, eikä ilmennä katumusta. Jos haluaa olla erossa perheestään ja suvustaan, niin se on painava ja harkittu päätös.

Ei se tässä tapauksessa ollut. Tämä ihminen ei sano mitään tyhjiä kohteliaisuuksia kenellekään. Lisäksi itki todella vuolaasti hautajaisissa ja on käynyt haudallakin. Vaikea myös keksiä puolustusta sille, että vain häviää lapsensa elämästä, kun lapsi oli lapsi.

Tässä ketjussa oli kyse riidasta ja välirikosta kuolleen kanssa, ei tuollaisesta. Mutta siihen liittyen itse ajattelen, että oli hyväkin, että en tunne biologista sukuani, vaikka uskonkin, että lapsensa hylännyt äiti kärsii siitä koko elämänsä, mutta omaa elämäänsä hän siinä suree eikä lapsen siksi, ettei edes lastansa tunne. Joku voi ajatella niinkin, että oli parempi, etten ole tekemisissä, kun olen niin huono ihminen eli syyllisyys on värittänyt elämää aika paljon.

Eikö hylkääminen lasketa välirikoksi?

Minusta se on eri asia kuin välirikko. Hylkäämiseen voi olla monia syitä ja usein onkin muita syitä kuin siihen itse hylkäämisen kohteeseen liittyvät. Tai totta kai hylätty voi loppuelämänsä kokea, että minut on hylätty, ellei asiaa käsittele, mutta vanhemmiten asiasta alkaa nähdä muitakin puolia. 

Vaikkei sitä tunnetta jatkuvasti tuntisi ja etenkään ajattelisi niin onhan se hylkääminen hylkäys ihan syystä riippumatta ja sillä on seurauksensa. Ihan kuin pahoinpidelty tulee aina olemaan pahoinpidelty, vaikkei sitä joka päivä muistaisikaan ja saattaa varoa kadulla vaarallisen oloisia joukkioita tms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perheenjäseneni on erkaantunut muusta perheestä. Hän sai kuulla erään perheenjäsenen kuolleen ja oli siitä surullinen. Olisi halunnut kuulemma ehtiä tavata hänet eläessään. Ymmärrän. Sitä en ymmärrä, että hän ei tästä oppineena korjannut välejä elossa oleviin vaan suru koski vain tätä kuollutta. No, ehkä kuollut oli tärkein, mutta käy mielessä, että onko taas sitten sama katumus jos joku muu meistä kuolee ennen häntä.

Tuo on todennäköisesti vain kohteliaisuuteen perustuva fraasi, eikä ilmennä katumusta. Jos haluaa olla erossa perheestään ja suvustaan, niin se on painava ja harkittu päätös.

Ei se tässä tapauksessa ollut. Tämä ihminen ei sano mitään tyhjiä kohteliaisuuksia kenellekään. Lisäksi itki todella vuolaasti hautajaisissa ja on käynyt haudallakin. Vaikea myös keksiä puolustusta sille, että vain häviää lapsensa elämästä, kun lapsi oli lapsi.

Tässä ketjussa oli kyse riidasta ja välirikosta kuolleen kanssa, ei tuollaisesta. Mutta siihen liittyen itse ajattelen, että oli hyväkin, että en tunne biologista sukuani, vaikka uskonkin, että lapsensa hylännyt äiti kärsii siitä koko elämänsä, mutta omaa elämäänsä hän siinä suree eikä lapsen siksi, ettei edes lastansa tunne. Joku voi ajatella niinkin, että oli parempi, etten ole tekemisissä, kun olen niin huono ihminen eli syyllisyys on värittänyt elämää aika paljon.

Eikö hylkääminen lasketa välirikoksi?

Minusta se on eri asia kuin välirikko. Hylkäämiseen voi olla monia syitä ja usein onkin muita syitä kuin siihen itse hylkäämisen kohteeseen liittyvät. Tai totta kai hylätty voi loppuelämänsä kokea, että minut on hylätty, ellei asiaa käsittele, mutta vanhemmiten asiasta alkaa nähdä muitakin puolia. 

Vaikkei sitä tunnetta jatkuvasti tuntisi ja etenkään ajattelisi niin onhan se hylkääminen hylkäys ihan syystä riippumatta ja sillä on seurauksensa. Ihan kuin pahoinpidelty tulee aina olemaan pahoinpidelty, vaikkei sitä joka päivä muistaisikaan ja saattaa varoa kadulla vaarallisen oloisia joukkioita tms.

Asian käsitteleminen ei poista sitä mitä on tapahtunut, mutta antaa siihen uusia näkökulmia. Onko itselläsi kokemusta? Se on pitkä prosessi, mutta omalta kohdaltani ajattelen, ettei hylkääjällä ollut mitään muuta mahdollisuutta ja loppupeleissä oli parempi niin. En syytä mitenkään ja uskon, että kärsi siitä loppuelämänsä, vaikka varmasti en voi tietää, kun en tuntenut kuten ei hänkään minua.

No ei sitä kannata murehtia. Jos ei tule toimeen, niin siten ei tule toimeeen. 

Jäljelle jäävien tulee vaan oppia elämään asian kanssa. 

Raadollista, mutta totta. 

Olen jättänyt hyvästit jo siinä vaiheessa, kun on välirikko tullut eli kuolema ei siihen vaikuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perheenjäseneni on erkaantunut muusta perheestä. Hän sai kuulla erään perheenjäsenen kuolleen ja oli siitä surullinen. Olisi halunnut kuulemma ehtiä tavata hänet eläessään. Ymmärrän. Sitä en ymmärrä, että hän ei tästä oppineena korjannut välejä elossa oleviin vaan suru koski vain tätä kuollutta. No, ehkä kuollut oli tärkein, mutta käy mielessä, että onko taas sitten sama katumus jos joku muu meistä kuolee ennen häntä.

Tuo on todennäköisesti vain kohteliaisuuteen perustuva fraasi, eikä ilmennä katumusta. Jos haluaa olla erossa perheestään ja suvustaan, niin se on painava ja harkittu päätös.

Ei se tässä tapauksessa ollut. Tämä ihminen ei sano mitään tyhjiä kohteliaisuuksia kenellekään. Lisäksi itki todella vuolaasti hautajaisissa ja on käynyt haudallakin. Vaikea myös keksiä puolustusta sille, että vain häviää lapsensa elämästä, kun lapsi oli lapsi.

Tässä ketjussa oli kyse riidasta ja välirikosta kuolleen kanssa, ei tuollaisesta. Mutta siihen liittyen itse ajattelen, että oli hyväkin, että en tunne biologista sukuani, vaikka uskonkin, että lapsensa hylännyt äiti kärsii siitä koko elämänsä, mutta omaa elämäänsä hän siinä suree eikä lapsen siksi, ettei edes lastansa tunne. Joku voi ajatella niinkin, että oli parempi, etten ole tekemisissä, kun olen niin huono ihminen eli syyllisyys on värittänyt elämää aika paljon.

Eikö hylkääminen lasketa välirikoksi?

Minusta se on eri asia kuin välirikko. Hylkäämiseen voi olla monia syitä ja usein onkin muita syitä kuin siihen itse hylkäämisen kohteeseen liittyvät. Tai totta kai hylätty voi loppuelämänsä kokea, että minut on hylätty, ellei asiaa käsittele, mutta vanhemmiten asiasta alkaa nähdä muitakin puolia. 

Vaikkei sitä tunnetta jatkuvasti tuntisi ja etenkään ajattelisi niin onhan se hylkääminen hylkäys ihan syystä riippumatta ja sillä on seurauksensa. Ihan kuin pahoinpidelty tulee aina olemaan pahoinpidelty, vaikkei sitä joka päivä muistaisikaan ja saattaa varoa kadulla vaarallisen oloisia joukkioita tms.

Asian käsitteleminen ei poista sitä mitä on tapahtunut, mutta antaa siihen uusia näkökulmia. Onko itselläsi kokemusta? Se on pitkä prosessi, mutta omalta kohdaltani ajattelen, ettei hylkääjällä ollut mitään muuta mahdollisuutta ja loppupeleissä oli parempi niin. En syytä mitenkään ja uskon, että kärsi siitä loppuelämänsä, vaikka varmasti en voi tietää, kun en tuntenut kuten ei hänkään minua.

Nykyään on paljon myös näitä, että eron jälkeen jompikumpi vanhempi jättää yhteyden lapseen joko vanhempien huonojen välien tai vieraannuttamisen kautta. Se on ehkä rajumpaakin kuin pikkuvauvana tapahtunut hylkääminen ja lapsi voi vanhemmiten alkaa syyttää sitä lähivanhempaakin tilanteesta, jos on vieraannuttanut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perheenjäseneni on erkaantunut muusta perheestä. Hän sai kuulla erään perheenjäsenen kuolleen ja oli siitä surullinen. Olisi halunnut kuulemma ehtiä tavata hänet eläessään. Ymmärrän. Sitä en ymmärrä, että hän ei tästä oppineena korjannut välejä elossa oleviin vaan suru koski vain tätä kuollutta. No, ehkä kuollut oli tärkein, mutta käy mielessä, että onko taas sitten sama katumus jos joku muu meistä kuolee ennen häntä.

Tuo on todennäköisesti vain kohteliaisuuteen perustuva fraasi, eikä ilmennä katumusta. Jos haluaa olla erossa perheestään ja suvustaan, niin se on painava ja harkittu päätös.

Ei se tässä tapauksessa ollut. Tämä ihminen ei sano mitään tyhjiä kohteliaisuuksia kenellekään. Lisäksi itki todella vuolaasti hautajaisissa ja on käynyt haudallakin. Vaikea myös keksiä puolustusta sille, että vain häviää lapsensa elämästä, kun lapsi oli lapsi.

Tässä ketjussa oli kyse riidasta ja välirikosta kuolleen kanssa, ei tuollaisesta. Mutta siihen liittyen itse ajattelen, että oli hyväkin, että en tunne biologista sukuani, vaikka uskonkin, että lapsensa hylännyt äiti kärsii siitä koko elämänsä, mutta omaa elämäänsä hän siinä suree eikä lapsen siksi, ettei edes lastansa tunne. Joku voi ajatella niinkin, että oli parempi, etten ole tekemisissä, kun olen niin huono ihminen eli syyllisyys on värittänyt elämää aika paljon.

Eikö hylkääminen lasketa välirikoksi?

Minusta se on eri asia kuin välirikko. Hylkäämiseen voi olla monia syitä ja usein onkin muita syitä kuin siihen itse hylkäämisen kohteeseen liittyvät. Tai totta kai hylätty voi loppuelämänsä kokea, että minut on hylätty, ellei asiaa käsittele, mutta vanhemmiten asiasta alkaa nähdä muitakin puolia. 

Vaikkei sitä tunnetta jatkuvasti tuntisi ja etenkään ajattelisi niin onhan se hylkääminen hylkäys ihan syystä riippumatta ja sillä on seurauksensa. Ihan kuin pahoinpidelty tulee aina olemaan pahoinpidelty, vaikkei sitä joka päivä muistaisikaan ja saattaa varoa kadulla vaarallisen oloisia joukkioita tms.

Asian käsitteleminen ei poista sitä mitä on tapahtunut, mutta antaa siihen uusia näkökulmia. Onko itselläsi kokemusta? Se on pitkä prosessi, mutta omalta kohdaltani ajattelen, ettei hylkääjällä ollut mitään muuta mahdollisuutta ja loppupeleissä oli parempi niin. En syytä mitenkään ja uskon, että kärsi siitä loppuelämänsä, vaikka varmasti en voi tietää, kun en tuntenut kuten ei hänkään minua.

Nykyään on paljon myös näitä, että eron jälkeen jompikumpi vanhempi jättää yhteyden lapseen joko vanhempien huonojen välien tai vieraannuttamisen kautta. Se on ehkä rajumpaakin kuin pikkuvauvana tapahtunut hylkääminen ja lapsi voi vanhemmiten alkaa syyttää sitä lähivanhempaakin tilanteesta, jos on vieraannuttanut. 

Minulla on kokemus siitä, että olin toisen vanhemman kanssa paljon pienenä ja eron myötä hän hävisi elämästäni ilman mitään selityksiä. Se on aivan hirveää ja on sotkenut paljon (tunne)elämääni, vaikken tietenkään elä sen asia keskipisteenäni. Sukulaisilta olen kuullut, miten tämä oli todella paljon kanssani ja olin hänen "silmäteränsä" ennen lähtöään, joka tapahtui kerralla ja kokonaan. 

Olen vuosikymmenten ajan selittänyt itselleni kaikki mahdolliset, että hänellä on ongelmia, hänellä on vaikeaa, hän on jotenkin sairas jne. Pienempi ääni on sanonut, että hänen olisi pitänyt aikuisena kantaa paremmin vastuu ja hakea apua ongelmiinsa. Vasta viime vuosina vielä pienempi ääni on sanonut, että ehkä hän vaan onkin ku**pää? Ehkä meidän ero ei ole hänelle mikään tragedia kuten minulle vaan hän vaan porskuttaa elämässään? Anteeksi olen antanut koko ajan. Ehkä vaatii hänen kuolemisensa, että osaan lopullisessa surussa viimeisen toivon kuoltua myös olla vihainen ja suuttua siitä, mitä hän teki minulle. 

Vierailija kirjoitti:

Olen jättänyt hyvästit jo siinä vaiheessa, kun on välirikko tullut eli kuolema ei siihen vaikuta.

Jotkut ihmiset ovat liian tärkeitä tai rakkaita jätettäväksi lopullisesti sydämestä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen jättänyt hyvästit jo siinä vaiheessa, kun on välirikko tullut eli kuolema ei siihen vaikuta.

Jotkut ihmiset ovat liian tärkeitä tai rakkaita jätettäväksi lopullisesti sydämestä. 

Ne ovat vain omia mielikuvia kuitenkin siitä ihmisestä, jos ei sitä yhteyttä ole ja jotain omassa itsessä olevaa tarkoitusta varten. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perheenjäseneni on erkaantunut muusta perheestä. Hän sai kuulla erään perheenjäsenen kuolleen ja oli siitä surullinen. Olisi halunnut kuulemma ehtiä tavata hänet eläessään. Ymmärrän. Sitä en ymmärrä, että hän ei tästä oppineena korjannut välejä elossa oleviin vaan suru koski vain tätä kuollutta. No, ehkä kuollut oli tärkein, mutta käy mielessä, että onko taas sitten sama katumus jos joku muu meistä kuolee ennen häntä.

Tuo on todennäköisesti vain kohteliaisuuteen perustuva fraasi, eikä ilmennä katumusta. Jos haluaa olla erossa perheestään ja suvustaan, niin se on painava ja harkittu päätös.

Ei se tässä tapauksessa ollut. Tämä ihminen ei sano mitään tyhjiä kohteliaisuuksia kenellekään. Lisäksi itki todella vuolaasti hautajaisissa ja on käynyt haudallakin. Vaikea myös keksiä puolustusta sille, että vain häviää lapsensa elämästä, kun lapsi oli lapsi.

Tässä ketjussa oli kyse riidasta ja välirikosta kuolleen kanssa, ei tuollaisesta. Mutta siihen liittyen itse ajattelen, että oli hyväkin, että en tunne biologista sukuani, vaikka uskonkin, että lapsensa hylännyt äiti kärsii siitä koko elämänsä, mutta omaa elämäänsä hän siinä suree eikä lapsen siksi, ettei edes lastansa tunne. Joku voi ajatella niinkin, että oli parempi, etten ole tekemisissä, kun olen niin huono ihminen eli syyllisyys on värittänyt elämää aika paljon.

Eikö hylkääminen lasketa välirikoksi?

Minusta se on eri asia kuin välirikko. Hylkäämiseen voi olla monia syitä ja usein onkin muita syitä kuin siihen itse hylkäämisen kohteeseen liittyvät. Tai totta kai hylätty voi loppuelämänsä kokea, että minut on hylätty, ellei asiaa käsittele, mutta vanhemmiten asiasta alkaa nähdä muitakin puolia. 

Vaikkei sitä tunnetta jatkuvasti tuntisi ja etenkään ajattelisi niin onhan se hylkääminen hylkäys ihan syystä riippumatta ja sillä on seurauksensa. Ihan kuin pahoinpidelty tulee aina olemaan pahoinpidelty, vaikkei sitä joka päivä muistaisikaan ja saattaa varoa kadulla vaarallisen oloisia joukkioita tms.

Asian käsitteleminen ei poista sitä mitä on tapahtunut, mutta antaa siihen uusia näkökulmia. Onko itselläsi kokemusta? Se on pitkä prosessi, mutta omalta kohdaltani ajattelen, ettei hylkääjällä ollut mitään muuta mahdollisuutta ja loppupeleissä oli parempi niin. En syytä mitenkään ja uskon, että kärsi siitä loppuelämänsä, vaikka varmasti en voi tietää, kun en tuntenut kuten ei hänkään minua.

Nykyään on paljon myös näitä, että eron jälkeen jompikumpi vanhempi jättää yhteyden lapseen joko vanhempien huonojen välien tai vieraannuttamisen kautta. Se on ehkä rajumpaakin kuin pikkuvauvana tapahtunut hylkääminen ja lapsi voi vanhemmiten alkaa syyttää sitä lähivanhempaakin tilanteesta, jos on vieraannuttanut. 

Minulla on kokemus siitä, että olin toisen vanhemman kanssa paljon pienenä ja eron myötä hän hävisi elämästäni ilman mitään selityksiä. Se on aivan hirveää ja on sotkenut paljon (tunne)elämääni, vaikken tietenkään elä sen asia keskipisteenäni. Sukulaisilta olen kuullut, miten tämä oli todella paljon kanssani ja olin hänen "silmäteränsä" ennen lähtöään, joka tapahtui kerralla ja kokonaan. 

Olen vuosikymmenten ajan selittänyt itselleni kaikki mahdolliset, että hänellä on ongelmia, hänellä on vaikeaa, hän on jotenkin sairas jne. Pienempi ääni on sanonut, että hänen olisi pitänyt aikuisena kantaa paremmin vastuu ja hakea apua ongelmiinsa. Vasta viime vuosina vielä pienempi ääni on sanonut, että ehkä hän vaan onkin ku**pää? Ehkä meidän ero ei ole hänelle mikään tragedia kuten minulle vaan hän vaan porskuttaa elämässään? Anteeksi olen antanut koko ajan. Ehkä vaatii hänen kuolemisensa, että osaan lopullisessa surussa viimeisen toivon kuoltua myös olla vihainen ja suuttua siitä, mitä hän teki minulle. 

Niin, sekin on hyvä huomata, että k-päitä on olemassa, vaikkei suurin osa sellaisia olekaan. Ja lisäksi sitten se koko muu tilanne siinä ympärillä kuten toinen vanhempi, perhetilanne jne. Ja jos vanhempasi olikin k-pää, niin voisitko ajatella, että hänen läsnäolonsa elämässäsi olisi voinut tuoda lisää traumoja eikä vähentää niitä. Kuten lukemattomat kertovat miten suuria traumoja vanhemman sekoilu ja kaltoinkohtelu ovat aiheuttaneet. Lapselle on parempi elää vakaassa ympäristössä kuin pitää ne biologiset vanhemmat siinä mukana, jos ovat huonossa kunnossa. Sijaislastenkin kunto huononee monesti vanhempien yhteydenotoista, ovat heistä huolissaan jne. 

Biologinen vanhemmuus tulee tietysti aina eteen vaikkapa lääkärissä, kun joutuu sanomaan, ettei tiedä sairauksista. Mutta sosiaalinen vanhemmuus on ollut elämän muotoutumisessa tärkeämpi tekijä.

keskustelin ihmisen kanssa, joka kuoli äkkikuoleman, läheiset olivat katkoneet välit riitojen takia. henkilö siis itse ,ei syyllinen riitaan. hautajaisis oli hämmentyneinä riidelleet läheiset. olin puhunut kuolleen kanssa asioista hiljattain. hän ei kantanut kaunaa ketään kohtaan ,vaikka häntä kohtaan tehty ikäviä asioita,oli itse asias levollisella ja filosofisella tuulella viimeisenä kesänään. puhuimme myös hengellisistä asioista ja yllättäen, miten toivoimmme hautajaistemme sujuvan,kyseessä siis vanhempi henkilö.

ajattelen et esim.perhe ja tutut ymmärtää ja antaa armoo, vaikka olis just menos helvetillinen riita, riidat menee ja tulee. tuskin pikku asiat vaivaa enää, edes tavallisena arkena. saati sitten kuolin vuoteel.

hyvä olisi aina sopia riidat ja olla sovus, jos pystyy,täytyy sanoo, et itsekkin oon laittanu välit muutamaan narsistiin poikki,en kanna kaunaa, annan varmaan anteeksikin pahat teot,mutta en aio olla ikinä yhteyksissä,koska on luonnevika ja se ei parane.

joitain asioita vaan ei voi korjata kuten rikosta tai muuta pahaa,silloin paras pitää etäisyys ja oma turvaväli.

kuollut on  muuttanu taivaan kotiin ainakin uskova joten ei tarvi meidän täällä maan päällä enää huolehtia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perheenjäseneni on erkaantunut muusta perheestä. Hän sai kuulla erään perheenjäsenen kuolleen ja oli siitä surullinen. Olisi halunnut kuulemma ehtiä tavata hänet eläessään. Ymmärrän. Sitä en ymmärrä, että hän ei tästä oppineena korjannut välejä elossa oleviin vaan suru koski vain tätä kuollutta. No, ehkä kuollut oli tärkein, mutta käy mielessä, että onko taas sitten sama katumus jos joku muu meistä kuolee ennen häntä.

Tuo on todennäköisesti vain kohteliaisuuteen perustuva fraasi, eikä ilmennä katumusta. Jos haluaa olla erossa perheestään ja suvustaan, niin se on painava ja harkittu päätös.

Ei se tässä tapauksessa ollut. Tämä ihminen ei sano mitään tyhjiä kohteliaisuuksia kenellekään. Lisäksi itki todella vuolaasti hautajaisissa ja on käynyt haudallakin. Vaikea myös keksiä puolustusta sille, että vain häviää lapsensa elämästä, kun lapsi oli lapsi.

Tässä ketjussa oli kyse riidasta ja välirikosta kuolleen kanssa, ei tuollaisesta. Mutta siihen liittyen itse ajattelen, että oli hyväkin, että en tunne biologista sukuani, vaikka uskonkin, että lapsensa hylännyt äiti kärsii siitä koko elämänsä, mutta omaa elämäänsä hän siinä suree eikä lapsen siksi, ettei edes lastansa tunne. Joku voi ajatella niinkin, että oli parempi, etten ole tekemisissä, kun olen niin huono ihminen eli syyllisyys on värittänyt elämää aika paljon.

Eikö hylkääminen lasketa välirikoksi?

Minusta se on eri asia kuin välirikko. Hylkäämiseen voi olla monia syitä ja usein onkin muita syitä kuin siihen itse hylkäämisen kohteeseen liittyvät. Tai totta kai hylätty voi loppuelämänsä kokea, että minut on hylätty, ellei asiaa käsittele, mutta vanhemmiten asiasta alkaa nähdä muitakin puolia. 

Vaikkei sitä tunnetta jatkuvasti tuntisi ja etenkään ajattelisi niin onhan se hylkääminen hylkäys ihan syystä riippumatta ja sillä on seurauksensa. Ihan kuin pahoinpidelty tulee aina olemaan pahoinpidelty, vaikkei sitä joka päivä muistaisikaan ja saattaa varoa kadulla vaarallisen oloisia joukkioita tms.

Asian käsitteleminen ei poista sitä mitä on tapahtunut, mutta antaa siihen uusia näkökulmia. Onko itselläsi kokemusta? Se on pitkä prosessi, mutta omalta kohdaltani ajattelen, ettei hylkääjällä ollut mitään muuta mahdollisuutta ja loppupeleissä oli parempi niin. En syytä mitenkään ja uskon, että kärsi siitä loppuelämänsä, vaikka varmasti en voi tietää, kun en tuntenut kuten ei hänkään minua.

Nykyään on paljon myös näitä, että eron jälkeen jompikumpi vanhempi jättää yhteyden lapseen joko vanhempien huonojen välien tai vieraannuttamisen kautta. Se on ehkä rajumpaakin kuin pikkuvauvana tapahtunut hylkääminen ja lapsi voi vanhemmiten alkaa syyttää sitä lähivanhempaakin tilanteesta, jos on vieraannuttanut. 

Minulla on kokemus siitä, että olin toisen vanhemman kanssa paljon pienenä ja eron myötä hän hävisi elämästäni ilman mitään selityksiä. Se on aivan hirveää ja on sotkenut paljon (tunne)elämääni, vaikken tietenkään elä sen asia keskipisteenäni. Sukulaisilta olen kuullut, miten tämä oli todella paljon kanssani ja olin hänen "silmäteränsä" ennen lähtöään, joka tapahtui kerralla ja kokonaan. 

Olen vuosikymmenten ajan selittänyt itselleni kaikki mahdolliset, että hänellä on ongelmia, hänellä on vaikeaa, hän on jotenkin sairas jne. Pienempi ääni on sanonut, että hänen olisi pitänyt aikuisena kantaa paremmin vastuu ja hakea apua ongelmiinsa. Vasta viime vuosina vielä pienempi ääni on sanonut, että ehkä hän vaan onkin ku**pää? Ehkä meidän ero ei ole hänelle mikään tragedia kuten minulle vaan hän vaan porskuttaa elämässään? Anteeksi olen antanut koko ajan. Ehkä vaatii hänen kuolemisensa, että osaan lopullisessa surussa viimeisen toivon kuoltua myös olla vihainen ja suuttua siitä, mitä hän teki minulle. 

Niin, sekin on hyvä huomata, että k-päitä on olemassa, vaikkei suurin osa sellaisia olekaan. Ja lisäksi sitten se koko muu tilanne siinä ympärillä kuten toinen vanhempi, perhetilanne jne. Ja jos vanhempasi olikin k-pää, niin voisitko ajatella, että hänen läsnäolonsa elämässäsi olisi voinut tuoda lisää traumoja eikä vähentää niitä. Kuten lukemattomat kertovat miten suuria traumoja vanhemman sekoilu ja kaltoinkohtelu ovat aiheuttaneet. Lapselle on parempi elää vakaassa ympäristössä kuin pitää ne biologiset vanhemmat siinä mukana, jos ovat huonossa kunnossa. Sijaislastenkin kunto huononee monesti vanhempien yhteydenotoista, ovat heistä huolissaan jne. 

Biologinen vanhemmuus tulee tietysti aina eteen vaikkapa lääkärissä, kun joutuu sanomaan, ettei tiedä sairauksista. Mutta sosiaalinen vanhemmuus on ollut elämän muotoutumisessa tärkeämpi tekijä.

*siis perinnöllisistä sairauksista. Viimeksi gynekologilla kysyttiin, yllättävissäkin kohdissa tulee tämä asia aina eteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen jättänyt hyvästit jo siinä vaiheessa, kun on välirikko tullut eli kuolema ei siihen vaikuta.

Jotkut ihmiset ovat liian tärkeitä tai rakkaita jätettäväksi lopullisesti sydämestä. 

Ne ovat vain omia mielikuvia kuitenkin siitä ihmisestä, jos ei sitä yhteyttä ole ja jotain omassa itsessä olevaa tarkoitusta varten. 

Kyllä, ja juuri silloin olisi hyvä käydä se viimeinen keskustelu, jotta päästään irti eikä sitten harmitella puolin ja toisin, kun joku kuolee tai muuten olla henkisesti kiinni. 

En kyllä usko, että tunne-elämältään normaali vanhempi tai lapsi pääsee toisestaan lopullisesti irti ilman kuolemaa, ellei kyseessä ole vaikea luonnehäiriö tai väkivalta ja sittenkin se toinen häälyy siellä taustalla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen jättänyt hyvästit jo siinä vaiheessa, kun on välirikko tullut eli kuolema ei siihen vaikuta.

Jotkut ihmiset ovat liian tärkeitä tai rakkaita jätettäväksi lopullisesti sydämestä. 

Ne ovat vain omia mielikuvia kuitenkin siitä ihmisestä, jos ei sitä yhteyttä ole ja jotain omassa itsessä olevaa tarkoitusta varten. 

Kyllä, ja juuri silloin olisi hyvä käydä se viimeinen keskustelu, jotta päästään irti eikä sitten harmitella puolin ja toisin, kun joku kuolee tai muuten olla henkisesti kiinni. 

En kyllä usko, että tunne-elämältään normaali vanhempi tai lapsi pääsee toisestaan lopullisesti irti ilman kuolemaa, ellei kyseessä ole vaikea luonnehäiriö tai väkivalta ja sittenkin se toinen häälyy siellä taustalla. 

Tavallaan häilyy ennen kuolemaa ja kuoleman jälkeen siinä mielessä, että on nuo lääkärin kysymykset ja sivullisten kommentit, jos asia tulee esille. Siis vaikka itselle se olisi jo fakta muiden joukossa, niin muut tarttuvat siihen ja olettavat kuka mitäkin. Siksi en koskaan mainitse asiasta, jos ei ole pakko. Olisi kiva jos muut eivät ryhtyisi terapoimaan ja spekuloimaan asialla, josta eivät mitään tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen jättänyt hyvästit jo siinä vaiheessa, kun on välirikko tullut eli kuolema ei siihen vaikuta.

Jotkut ihmiset ovat liian tärkeitä tai rakkaita jätettäväksi lopullisesti sydämestä. 

Ne ovat vain omia mielikuvia kuitenkin siitä ihmisestä, jos ei sitä yhteyttä ole ja jotain omassa itsessä olevaa tarkoitusta varten. 

Kyllä, ja juuri silloin olisi hyvä käydä se viimeinen keskustelu, jotta päästään irti eikä sitten harmitella puolin ja toisin, kun joku kuolee tai muuten olla henkisesti kiinni. 

En kyllä usko, että tunne-elämältään normaali vanhempi tai lapsi pääsee toisestaan lopullisesti irti ilman kuolemaa, ellei kyseessä ole vaikea luonnehäiriö tai väkivalta ja sittenkin se toinen häälyy siellä taustalla. 

Aika mielenkiintoista tai oikeastaan hurjaa, jos on olemassa tällä tavalla ajattelevia ihmisiä, että minulla on siis luonnehäiriö tai olen väkivaltainen, jos koen päässeeni sen kanssa sopuun, ettei toiselta puolelta ole sukulaisia. En todellakaan koe olevani mitenkään kiinni ihmisessä, jota en edes tuntenut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen jättänyt hyvästit jo siinä vaiheessa, kun on välirikko tullut eli kuolema ei siihen vaikuta.

Jotkut ihmiset ovat liian tärkeitä tai rakkaita jätettäväksi lopullisesti sydämestä. 

Ne ovat vain omia mielikuvia kuitenkin siitä ihmisestä, jos ei sitä yhteyttä ole ja jotain omassa itsessä olevaa tarkoitusta varten. 

Kyllä, ja juuri silloin olisi hyvä käydä se viimeinen keskustelu, jotta päästään irti eikä sitten harmitella puolin ja toisin, kun joku kuolee tai muuten olla henkisesti kiinni. 

En kyllä usko, että tunne-elämältään normaali vanhempi tai lapsi pääsee toisestaan lopullisesti irti ilman kuolemaa, ellei kyseessä ole vaikea luonnehäiriö tai väkivalta ja sittenkin se toinen häälyy siellä taustalla. 

Aika mielenkiintoista tai oikeastaan hurjaa, jos on olemassa tällä tavalla ajattelevia ihmisiä, että minulla on siis luonnehäiriö tai olen väkivaltainen, jos koen päässeeni sen kanssa sopuun, ettei toiselta puolelta ole sukulaisia. En todellakaan koe olevani mitenkään kiinni ihmisessä, jota en edes tuntenut.

Kyseessä olikin ihminen, josta olet erkaantunut. Varmaan sellainen lapsena rääkätty lapsi, joka on katkonut välit vanhempaansa pystyy sen tekemään juuri siitä syntyneen tunteen voimalla ja järjellä, että hullun kanssa ei pysty olemaan tekemisissä, koska se on vahingollista tai jopa vaarallista. 

Kadonneen jäljillä -ohjelma taas kuvastaa sitä haikeaa kaipausta ja hankaavaa arpea, mitä minä tarkoitan. Toki heistäkin taitaa iso osa olla sellaisia, etteivät koskaan ole tavanneet toisiaan, edes lapsena. 

Jos kaikki rakkaat ovat aina olleet lähellä ja lähteneet vain kuoleman kautta, se on iso rikkaus, jota voi ja saa hyvin pitää itsestäänselvyytenä, mutta se ei ole sitä kaikille. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen jättänyt hyvästit jo siinä vaiheessa, kun on välirikko tullut eli kuolema ei siihen vaikuta.

Jotkut ihmiset ovat liian tärkeitä tai rakkaita jätettäväksi lopullisesti sydämestä. 

Ne ovat vain omia mielikuvia kuitenkin siitä ihmisestä, jos ei sitä yhteyttä ole ja jotain omassa itsessä olevaa tarkoitusta varten. 

Kyllä, ja juuri silloin olisi hyvä käydä se viimeinen keskustelu, jotta päästään irti eikä sitten harmitella puolin ja toisin, kun joku kuolee tai muuten olla henkisesti kiinni. 

En kyllä usko, että tunne-elämältään normaali vanhempi tai lapsi pääsee toisestaan lopullisesti irti ilman kuolemaa, ellei kyseessä ole vaikea luonnehäiriö tai väkivalta ja sittenkin se toinen häälyy siellä taustalla. 

Aika mielenkiintoista tai oikeastaan hurjaa, jos on olemassa tällä tavalla ajattelevia ihmisiä, että minulla on siis luonnehäiriö tai olen väkivaltainen, jos koen päässeeni sen kanssa sopuun, ettei toiselta puolelta ole sukulaisia. En todellakaan koe olevani mitenkään kiinni ihmisessä, jota en edes tuntenut.

Kyseessä olikin ihminen, josta olet erkaantunut. Varmaan sellainen lapsena rääkätty lapsi, joka on katkonut välit vanhempaansa pystyy sen tekemään juuri siitä syntyneen tunteen voimalla ja järjellä, että hullun kanssa ei pysty olemaan tekemisissä, koska se on vahingollista tai jopa vaarallista. 

Kadonneen jäljillä -ohjelma taas kuvastaa sitä haikeaa kaipausta ja hankaavaa arpea, mitä minä tarkoitan. Toki heistäkin taitaa iso osa olla sellaisia, etteivät koskaan ole tavanneet toisiaan, edes lapsena. 

Jos kaikki rakkaat ovat aina olleet lähellä ja lähteneet vain kuoleman kautta, se on iso rikkaus, jota voi ja saa hyvin pitää itsestäänselvyytenä, mutta se ei ole sitä kaikille. 

Oletko tullut ajatelleeksi, että on aika epäkunnioittavaa muita kohtaan kuvitella tietävänsä heidän elämänsä ja tunteensa? Se voi todella loukata jotakuta, jolla on asia kesken. En ole tätä lähiomaistani koskaan tavannut niin että muistaisin, joten olen ihan sitä kohderyhmää mitä tuossa ohjelmassakin. Enkä tunne mitään kaipausta tai hankaavaa arpea, vaan olen käsitellyt asian.