Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Mistä tiesit, että oli aika erota?
01.03.2021 |
Minulla taitaa olla edessä avioero, mutta en tiedä, pitäisikö vielä yrittää.
Olemme olleet yhdessä 12 vuotta, josta naimisissa 5 vuotta. Tarinamme on aika perinteinen: Tapasimme opiskeluaikana, valmistuimme, menimme naimisiin ja saimme lapsen. Itse haluaisin lisää lapsia, mutta en halua epävarmassa tilanteessa tehdä sellaisia päätöksiä. Erosimme aikoinaan muutamaksi kuukaudeksi, kun puolisoni lähti vaihtoon ja suhteessamme oli muutenkin raskas aika. Palasimme kuitenkin yhteen, emmekä ole sittemmin olleet erossa kuin korkeintaan muutamia päiviä kerrallaan.
Viimeiset pari vuotta ovat kuluneet lähinnä riidellessä ihan arkisista asioista. Tuntuu, että ihan pienistäkin asioista tulee valtavia riitoja, joissa ei ole mitään järkeä. Etenkin nyt, kun ollaan molemmat etätöissä, on tuntunut aika raskaalle. Kaikesta huolimatta puolisoni on minulle rakas ja kunnioitan häntä paljon. En kuitenkaan koe olevani häneen enää rakastunut, eikä seksiäkään ole ollut sitten kesän. Olen ehdottanut puolisolleni pariterapiaa, mutta hän suhtautuu terapiaan yleisesti ottaen kielteisesti.
Missä vaiheessa kannattaa luovuttaa? Lapsen takia en haluaisi erota, koska olemme "hyvä tiimi" ja meillä on ihana koti. Eron myötä pitäisi järjestää huoltajuus ja muuttaa varmaan pienempään kotiin. Suhteessa ei ole päihdeongelmia, väkivaltaa tai pettämistä, mutta ei kyllä sellaista rakkauttakaan oikein enää. Tietenkin parisuhteet muuttuvat ja avioliiton eteen pitää nähdä vaivaa, mutta tämä tuntuu todella uuvuttavalta juuri nyt. Parisuhde tuntuu ottavan enemmän kuin se antaa. Olenko itsekäs, kun ajattelen näin "materialistisesti"?
Kommentit (11)
Vierailija kirjoitti:
Tee se toinen lapsi. Ihan esikoisesi takia. Itse erosin kun lapset olivat pieniä, ja sisaruksilla on ollut valtavasti tukea toisistaan. Jos et tee toista lasta, jää liittoon ja järjestä elämä itsellesi sopivalla tavalla. Älä enää odota toiselta osapuolelta ihmeitä. Älä loukkaa mutta pidä huolta itsestäsi ja lapsesta.
Älä todellakaan tee toista lasta epävarmaan liittoon!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten ap teillä on hyvä tiimi, jos riitelette?
Minä en riidellyt exäni kanssa. Ei ollut syytä. Ex oli passiivinen ja itsekäs ihminen ja aluksi rakastuneena asia ei haitannut. Myöhemmin nuo paheet korostui. Mitään puhuttavaa ei enää ollut. Ei mitään tunteita. Aivan kuin vieras ihminen. Eron sulattelu vei pari vuotta. Sitten kun se päätös oli niin mikä helpotus.
Parasta tuossa 20 vuoden suhteessa on lapset. Sitä ex ei tajua. Eron jälkeen suhteet lapsiin on menneet. En tiedä miten on tekemisissä, mutta itsekkyys on korostunut vielä eron jälkeenkin. Ei huolla, ei kysy mitä lapset tarvivat.
Se kun tajusi, ettei oltu aikoihin vietetty perheenä vapaa-aikaa muuten kuin mummolassa vieraillessa. Muuten keksin menoja arkena ja viikonloppuna, ettei tarvitse olla miehen kanssa kotona. Varmaan kertoo paljon, että alkoholinkäyttöni putosi murto-osaan aiemmasta heti kun muutin omaan asuntoon.
Mietin myös eroa, meillä on lapsia jo enemmän kuin yksi. Muuten kai kaikesta selvittäisiin, olisi yleisesti ja kattavasti yhteiset arvot, unelmat ja aika paljon hellyyttäkin. Riitatilanteissa mies on vaan niin suatanan hirveä, ärsyttävä ja raivostuttava. Näkökulmastani riidat noudattavat tätä kaavaa: jokin asia täytyy tehdä yhdessä. Jokin siinä sillä kertaa menee vähän pieleen tai vaikeaksi ja mies tulee minulle paasaamaan kuinka asia pitäisi tehdä tai kuinka minä teen väärin tai ylipäänsä näin ei kävisi jos ymmärtäisin asian x. Jää siis viereen paasaamaan kun yritän tehdä asioille jotain ja hänkin voisi yhteistyön nimissä tehdä jotain. Muuta kuin nalkuttaa korvani vieressä. Nyt viimeisimpänä vaikka lasten riehumiseen puuttuessa (levittivät ilman lupaa sohvatyynyjä ja huonekaluja, vanhin lapsia sitten käyttäytyi harvinaisen huonosti, ei suostunut laittamaan tuoleja paikoilleen ja kun teki sen, teki sen mieltään osoittavalla tavalla). Siivoan ja katson pienempiä, pyydän mieheltä apua. Sen sijaan, että mies auttaisi siivoamaan tai menisi puhumaan vanhimmalle, ettei tavaroita saa noin levittää ilman lupaa ja että käytöstä pitää pyytää anteeksi (en sanonut miehelle että niin pitäisi tehdä vaan tein vaan niitä muita asioita, siivosin, mutta eikö olisi ollut ihan kehittävä vaihtoehto miehelle?) Sen sijaan mies alkaa jäkättämään, että minun pitää pysyä rauhallisena, lapsihan laittoi jo tavarat jotenkin sinnepäin paiskoen, minun pitää pysyä rauhallisena, minun olisi pitänyt ennakoida tavaroiden levittäminen, olen taas kohtuuton, minun takia lapset stressaa eikä laita tavaroita nätisti... Papapapapapapapa seuraa perässäni joka paikkaan jankuttaen että minä aiheutan hankalat tilanteet papapapapapapapa... Ja sitten minä suutun, sanon monta kertaa että jätä minut hetkeksi rauhaan, mene muualle, sanon huutamatta. Mutta mies ei mene. Se vastaa jokaiseen sanomiseeni jotain kuinka tämäkin on minun syytäni ja minun pitää rauhoittua. Ei voi mennä edes pois. Mä en enää ollenkaan ihmettele p risuhdeväkivaltaa (fyysistä) ja p rhesurmia kun on ihmisiä, joilla on heikompi impulsiokontrolli. Siis niin vatun ärsyttävää. En oikeasti tee tolla p skalla yhtään mitään, se on suhteen ainoa voittaja. Ei ihan oikeasti tajua, että kyllä, hän provosoi ja vähättelee, arvostelee jatkuvasti kun voisi vaan käyttää päätään ja auttaa mulle vitt uilematta
Vierailija kirjoitti:
Miten ap teillä on hyvä tiimi, jos riitelette?
Minä en riidellyt exäni kanssa. Ei ollut syytä. Ex oli passiivinen ja itsekäs ihminen ja aluksi rakastuneena asia ei haitannut. Myöhemmin nuo paheet korostui. Mitään puhuttavaa ei enää ollut. Ei mitään tunteita. Aivan kuin vieras ihminen. Eron sulattelu vei pari vuotta. Sitten kun se päätös oli niin mikä helpotus.
Parasta tuossa 20 vuoden suhteessa on lapset. Sitä ex ei tajua. Eron jälkeen suhteet lapsiin on menneet. En tiedä miten on tekemisissä, mutta itsekkyys on korostunut vielä eron jälkeenkin. Ei huolla, ei kysy mitä lapset tarvivat.
Siis lapsen kanssa. Tai siltä minusta ainakin tuntuu. Molemmat ottavat vastuuta tasapuolisesti. Riitelemme kyllä kotitöistä, autosta ja taloudesta, yms., mutta lapsen kanssa asiat ovat aina sujuneet hyvin.
Katselin jo itselleni uutta asuntoa viime kuussa, kun tuntui ihan ylitsepääsemättömältä. Ajatus siitä, että pitäisi muuttaa vuokralle omakotitalosta, jota ollaan vuosia laitettu kodiksi, tuntuu tosi pahalta. Ja tämä on pojan lapsuudenkoti, täällä on kaikki kaverit ja rakkaat leikkipaikat. Menisi kamalasti asioita uusiksi, enkä tiedä onko se sen arvoista. Ajattelin kyllä, että tässä iässä olisi elämässä vielä intohimoa ja rakkautta jäljellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No jos ainoat pätevät syyt erota on päihderiippuvuus tai väkivalta, niin sen mukaan sitt. Avioliittohan haastaa molemmat osapuolet kasvamaan ihmisinä, puolisoina ja parhaina ystävinä ja myös pitämään omasta lupauksesta kiinni. Mitä siis tulikaan alttarilla luvattua? Oletko niitä jotka antavat katteettomia lupauksia ja rikkovat ne "kun ei tämä nyt oikein tunnu enää miltään". Eikö olisikin hienoa jos saisimme ne parhaat kiksit vaikka omista harrastuksista ja intohimoistamme ja jakaisimme sen ilon ja onnistumisen tunteen juuri sen elämänkumppanin kanssa. Ei meillä välttämättä olekaan sitt enää ketään, jos aiemmin valitulle annamme kenkää.
Olkaa sen sijaan toinen toistenne parhaita tsemppareita, lohduttajia, myötäeläjiä ja lämpimän halauksen tarjoajia. Oma valinta, voi tahtoa tai sitten ei.
Alue: Aihe vapaa
Tee se toinen lapsi. Ihan esikoisesi takia. Itse erosin kun lapset olivat pieniä, ja sisaruksilla on ollut valtavasti tukea toisistaan. Jos et tee toista lasta, jää liittoon ja järjestä elämä itsellesi sopivalla tavalla. Älä enää odota toiselta osapuolelta ihmeitä. Älä loukkaa mutta pidä huolta itsestäsi ja lapsesta.