Lue keskustelun säännöt.
Elämän merkityksen katoaminen
28.02.2021 |
Onko kenellekään muulle käynyt niin, että elämässä ei enää mikään tunnu merkitykselliseltä?
Niin, että on jo ohittanut senkin vaiheen, että toivoo, että "loppuisipa jo kaikki". Silläkään ei enää tunnu olevan väliä, että elääkö vai ei. Niinpä elän, kun mies on sitä mieltä että olisi raukkamaista jättää perhe kyselemään, että miksi.
Mihinkään psykologeihin tmv ei ole rahaa, eikä minkään valtakunnan motivaatiota. Tuntuu kuin lipuisin tyhjyydessä.
Olen 39-v, lapsuuteni oli hirveä ja opinnot venyivät, koska tein aina liikaa töitä. En kuitenkaan tienaa juurikaan, koska olen joustanut omalla uralla muiden tarpeiden vuoksi (3 lasta, miehen syöpä, usea muutto miehen uran vuoksi).
Kommentit (9)
Olet kadottanut itsesi muiden tarpeita täyttäessäsi.
Hyvä uutinen on se, että itsensä voi löytää uudestaan, mutta siihen kuluu aikaa. Aluksi tuntuu, että mikään ei kiinnosta tai tuota mielihyvää.
Aloita joku oma harrastus, vaikka sinusta tuntuu, että se ei ehkä nyt kiinnosta ihan kauheasti. Esim. joku juttu, mistä olet tykännyt nuorena. Vähitellen huomaat, että uusi harrastus alkaakin kiinnostamaan ja tuottamaan mielihyvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tee neljäs lapsi. Lapset ovat ainoa asia joka tuo naisen elämään merkityksen. Muuten sitä ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Olet kadottanut itsesi muiden tarpeita täyttäessäsi.
Hyvä uutinen on se, että itsensä voi löytää uudestaan, mutta siihen kuluu aikaa. Aluksi tuntuu, että mikään ei kiinnosta tai tuota mielihyvää.
Aloita joku oma harrastus, vaikka sinusta tuntuu, että se ei ehkä nyt kiinnosta ihan kauheasti. Esim. joku juttu, mistä olet tykännyt nuorena. Vähitellen huomaat, että uusi harrastus alkaakin kiinnostamaan ja tuottamaan mielihyvää.
Kiitos, tämä oli hieno ja ystävällinen viesti. Arvostan, että kirjoitit minulle konkreettisen ja selkeän neuvon, näen myös että se todennäköisesti olisi hyvinkin mahdollinen avain muutokseen. Ongelmani ydin piileekin siinä, että en ole millään tavalla motivoitunut tai jaksava edes miettimään mikä minua voisi kiinnostaa. Puhumattakaan, että selvittäisin missä jotain voisi harrastaa, saati hankkisin välineet.
Mieheni harrastaa kyllä, mutta tuntuu, että itse puristin vuosi vuodelta ahtaampaan ja ahtaampaan kultaiseen häkkiin. Nyt minua ei ikään kuin enää ole olemassakaan, leijun vaan. Toimin automaatiolla ja mikään ei sinänsä haittaa, tunnu miltään. Vuosi vuodelta olen yhä vähemmän tehnyt mitään omaa, ensin loppui ystävien tapaamiset, sitten sukulaisten, sitten sisarusten, nyt tapaan enää vain miestäni ja lapsiani, näin on ollut nyt parisen vuotta. Työt teen etänä. Kampaajat, hierojat, shoppailut on kaikki jääneet. Ne harrastukset. Lukeminen. Teen vain töitä, organisoin perheen kuvioita, teen kotitöitä ja autan lapsia/miestäni.
Onko kenelläkään tällaista tilannetta? Tai lähinnä sitä tunnetta, että olisi tyhjää vain. En edes enää häpeä sitä, miten "sisukkaasta älyköstä" tuli mitätön tyhjyys. Välillä mietin, että jos mies lähtisi ja jättäisi niin että menettäisin kotini, niin päätyisin makaamaan varmaan lähimetsään tekemättä mitään, koska minulla ei olisi penniäkään rahaa.
Ja välillä jos yritän tästä miehelleni puhua, niin turhautuu ja hermostuu. Ottaa itseensä ja alkaa voimakas paasaus ja myllytys, että tässä on meillä kaikki ja yhteiset päätökset ja yhteinen elämä, että minkä hän sille voi, että sairastui. Käskee aina odottaa kaksi vuotta ja sitten on asiat edenneet, ollaan saatu oma asunto, tilanne myös minulle paremmaksi. Näitä lupauksia lakkasin uskomasta vuosia sitten. Jään sen kaiken alle, enkä jaksa sanoa enää mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos kellään on samanlaista tilannetta ollut tai tuntemuksia, niin kuulisin mielelläni!
Miksi elämältä pitää vaatia merkitystä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen liki samassa tilanteessa. Olen suht iäkäs totaali yh-äiti joka tekee ihan kaiken yksin. Hoidan lapset, kotityöt, autan muita, on lastenlapsiakin. Olen hyvin uupunut, väsynyt, haluton, eristäytynyt. Tätä on ollut nyt 25 vuotta. Ei ole töitä, ei harrastuksia, ei hetkeäkään omaa aikaa eikä rahaa itseeni. Elän suorastaan helvetissä. Apua ei yhteiskunnalta saa. En ymmärrä elämän tarkoitusta miksi vielä pitäisi jaksaa
Olin nuorena hyväkuntoinen ja liikunnallinen. En ole n. 4 vuoteen käynyt edes kävelyllä. Teen jatkuvasti töitä, autan lapsia, hoidan sitä ja tätä. Silti aina on työlista takaraivossa hakkaamassa. Ihmettelen, kun tänään lapsi katsoi Talentia ja siellä oli ikäisiäni naisia tanssimassa jne. Ällistyin, että oikeastiko joku ehtii harrastaa.. Luin myös ketjua, jossa ihmiset kertoivat palkkojaan, omani on umpisurkea niihin verrattuna. Koulutusta, taitoa jne on. Huomasin, että teen lähes kaiken työn ilmaiseksi (autan muita jne).