Lapsuuden kaltoinkohtelu ja oma tuore äitiys: miten setviä asia omassa päässä?

Otsikko on vähän huono mutta tämä kaikki on alkanut vaivata nyt, kun olen tullut itse vanhemmaksi ja rakastan lastani niin paljon ja haluan vain suojella häntä kaikelta pahalta ja antaa hyvän pohjan, josta ponnistaa elämään. Iso ja tärkeä asia minulle on se, että häntä tai hänen tunteitaan ei milloinkaan väheksytä. Minua kuitenkin aika ajoin hermostuttaa, teenkö jotain väärin ja koen monesti epäonnistuvani, vaikka tiedän, että jos vain teen sydämellä ja rakkaudella, teen oikein.

Aloin miettiä, mistä tämä epävarmuus tulee ja miksi on niin tärkeää kuunnella lasta, hänen tarpeitaan, olla läsnä ja lähellä. Oli mullistavaa, kun tajusin, että ne ovat juuri niitä asioita, joita itse lapsena kaipasin. Olen aina pitänyt lapsuuttani onnellisena ja turvallisena mutta olen alkanut kyseenalaistaa sitä. Tähän tarvitsen nyt näkemyksiä, sillä en haluan puhua tästä kenenkään kanssa enkä tiedä, ovatko kokemani asiat jotenkin poikkeuksellisen pahoja 80-luvulla syntyneelle.

Meillä oli akateeminen, hienostunut perhe, jossa puitteet olivat kohdallaan ja meitä oli kolme lasta, minä siskojani merkittävästi nuorempi kuitenkin. Rakastin olla äitini kanssa mutta hänen uransa vei hänet pitkille työmatkoille ja työpäivät venyivät niin, että en nähnyt häntä normaalisti useana päivänä viikossa ollenkaan. Isälläni ihan sama juttu mutta en niin häntä kaivannut. Tunsin oloni yksinäiseksi ja jotenkin ontoksi. Jos tein jotain väärin, minua rangaistiin siitä fyysisesti koivuniemen herralla, tukistamalla, litsarilla poskelle tai vetämällä korvasta. Jos en esimerkiksi suostunut syömään kiltisti perheen aterialla, minut laitettiin vierashuoneeseen ja teljettiin ovi, jotta en pääse ulos. Nukahdin aikani huudettuani sinne sänkyyn ja herättyäni minut vietiin uudelleen ruokapöytään syömään ruoka loppuun. Kun olin pieni, ehkä 4-5-vuotias, äitini suuttui minulle jostain ja lähti pois sanoen, ettei tule enää takaisin. Olin isossa talossa yksin aivan järkyttävässä paniikissa ja yritin soittaa kaikille, joiden numerot siihen aikaan osasin (lankapuhelinaikaa). Äiti olikin vain pihalla, halusi opettaa minua olemaan. Tunteitani myös väheksyttiin, niille naurettiin (esim. pimeän pelko). Olin kuin apina, jolle sai nauraa mutta joka oli samaan aikaan kuitenkin rakas. Myöhemmin teininä urahaaveet teilattiin yksi toisensa jälkeen: en ollut mihinkään kyllin hyvä, ei ole tarpeeksi lukupäätä jne. Itsetunto oli aivan nollassa ja kaipasin vain vanhempieni hyväksyntää alisteisena. Edes täysi-ikäisenä en saanut mennä poikakaverin luo yöksi, jotteivät "vanhempani joutuisi pettymään sopimattomasta käytöksestä". Mitä ikinä se sitten tarkoittikaan.

Suhteeni vanhempiini on kaikesta tästä huolimatta ollut lämmin. Saavutin yhtäkkisen suosion, kun pääsin koulutukseen, joka oli yhtä korkea kuin vanhemmillani ja minusta tulikin perheen ainoa akateeminen lapsi. Silti koen, että lapsuuteni on kuin kavalkadi asioista, joita en ikimaailmassa ottaisi omaan vanhemmuuteeni. Nyt minua suorastaan järkyttää kun olen itse äiti, että kuinka minua on kerta kaikkiaan voitu kohdella noin.

Onko tuollainen kasvatus normaalia 80-90-luvuilla? En usko mutta kaipaisin kommentteja. En tosiaan uskalla enkä halua puhua tästä kenenkään perheenjäsenen kanssa koskaan.