Lue keskustelun säännöt.
Olen vihdoinkin alkanut käsitellä traumojani
24.02.2021 |
Johon kuului myös huonot kotiolot. Tuntuu todella pahallta kun äiti on hyökännyt minua vastaan. Hän vähättelee, syyllistää - no, niihin totuin jo lapsena.
Äiti olisi halunnut pitää kulissit pystyssä. Olisi halunnut, että esitetään täydellistä perhettä loppuun asti. Kuitenkin meistä lapsista monet ovat sairastuneet. Valheessa on raskasta elää.
Menetänköhän nyt lopullisesti äitini?
Kommentit (16)
joskus se napanuora on katkaistava
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei äitisi halua mitään myöntää, haluaa elää siinä todellisuudessa mihin on tottunut. Häneltä et todennäköisesti ymmärrystä saa.
Johan sinä olet vatvonut niitä täällä monta vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Johan sinä olet vatvonut niitä täällä monta vuotta.
Ja hyvä että on! Traumoja pitää käsitellä niin kauan, kunnes ne haalistuu.
Menetetty lapsuus ei ole pieni juttu.
Mä en voinut käsitellä traumojani ennen kuin äidistä pääsi eroon...
Katkaisin välit, siis.
Rajattomien läheisten ketju täällä on auttanut paljon. Siinä oli niin paljon tuttuja juttuja!
Ja tuo Koskelan tapaus... Minä olin samanlainen. Minua kiusattiin päiväkodista asti. Kaikki sen tiesivät, ja melkein jokainen oppilas siihen joskus osallistui jollakin tapaa. Siinä missä se poikaparka ei saanut apua, kun vikaa etsittiin aina hänestä itsestään, en minäkään koskaan saanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä en voinut käsitellä traumojani ennen kuin äidistä pääsi eroon...
Katkaisin välit, siis.Rajattomien läheisten ketju täällä on auttanut paljon. Siinä oli niin paljon tuttuja juttuja!
Ja tuo Koskelan tapaus... Minä olin samanlainen. Minua kiusattiin päiväkodista asti. Kaikki sen tiesivät, ja melkein jokainen oppilas siihen joskus osallistui jollakin tapaa. Siinä missä se poikaparka ei saanut apua, kun vikaa etsittiin aina hänestä itsestään, en minäkään koskaan saanut.
Saisinko siihen rajattomien läheisten ketjuun linkkiä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en voinut käsitellä traumojani ennen kuin äidistä pääsi eroon...
Katkaisin välit, siis.Rajattomien läheisten ketju täällä on auttanut paljon. Siinä oli niin paljon tuttuja juttuja!
Ja tuo Koskelan tapaus... Minä olin samanlainen. Minua kiusattiin päiväkodista asti. Kaikki sen tiesivät, ja melkein jokainen oppilas siihen joskus osallistui jollakin tapaa. Siinä missä se poikaparka ei saanut apua, kun vikaa etsittiin aina hänestä itsestään, en minäkään koskaan saanut.
Saisinko siihen rajattomien läheisten ketjuun linkkiä?
Tässä uusin. Näitä tule ja menee, lähtevät helposti poistettavaksi, ja yksittäisiä viestejä katoaa. Joku muu kuin minä poistattaa aina omat äitijuttuni. :)
https://www.vauva.fi/keskustelu/4049871/parisuhteessa-rajattoman-puolis…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma äitini kilahti täydellisesti, kun aloitin omilleni muutettuani terapian, ja äidin tarkoin varjellut kulissit alkoivat romahtaa. Pistin välit täysin poikki muutamaksi vuodeksi, jotta sain terapiaan työrauhan. Nykyään olen jonkin verran tekemisissä vanhempieni kanssa (isäni on vielä hullumpi kuin äiti). Kevyitä asioita voidaan jakaa, mutta mistään vakavammasta ja vaikeasta ei heidän kanssaan voi puhua. Ei kyllä ole enää tarvettakaan, kun olen käsitellyt ne asiat terapiassa. Olen hyväksynyt, että vanhempani ovat mitä ovat eivätkä muutu. Nykyään osaan suojella itseäni ja vetää rajat sille, miten mua saa kohdella. Itsekseni suren sen, etten koskaan saa sellaisia vanhempia, jotka olisin tarvinnut.
Nämä ei tosiaankaan ole yksinkertaisia asioita. Keski-iässä ystävät ovat jämähtäneet perheidensä kanssa kotiin, ainoa puheenaihe harvoina tapaamiskertoina on omat perhejutut.
Itse en ole perhettä tehnyt, koska minut on kasvatettu tavoilla jotka ovat laittomia nykyään. Vasta reilusti päälle parikymppisenä näin ensimmäistä kertaa kun kaverini sanoitti lapselleen hänen tunteensa, ja olin kuin puulla päähän lyöty! Ensinnäkin, mistä se tiesi mikä sillä lapsella oli? Ja että joku oikeasti vaivautuu kertomaan lapselle että paha mieli tuli nyt tuosta asiasta. Minulle olisi vain sanottu että Hiljaa! Mene omaan huoneeseesi jos meinaat ruveta poraamaan.
Lapsena luulin että kaikki muut valehtelevat kun väittävät ettei heillä huudeta ja ly*dä. Ajattelin että itse olen niin tyhmä etten tajua että hyvä lapsi ei puhu perheestään pahaa. Mutta kai se vain on niin, että jotkut ihan oikeasti tykkäävät lapsistaan, ja lapsi ei ole ylimääräinen taakka jota vihataan ja joka ei saisi tarvita mitään.
Ei minun äitini paha ihminen ole, mutta hän on vain saanut saman kasvatuksen mitä on antanut minullekin. Hän on itse muuttanut kotoota pois 14-vuotiaana, ja minä aina luulin että on minunkin velvollisuuteni lakata tarvitsemasta mitään reilusti alaikäisenä. Oikein häpesin, jos piti kotona jotain pyytää. Tietenkin aina maksoin kaiken takaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä siinä muuten on, että ihmiset haluavat pitää kulisseistaan kiinni niin tiukast?
Minusta se on vain vapauttavaa, että asioista puhutaan avoimesti.
Tuskin kulisseissakaan on helppoa ja mukavaa elää.
Toaiaan kun rajaton/narsisti on kyseessä, niin ei puhuta mistään tavanomaisesta napanuoran katkaisusta. Tai ehkä niin, että se napanuora on kiertynyt kaulan ympärille..siinä on siis kyse psyykkisestä taistelusta oman aikuisen ja itsenäisen ja erillisen elämän puolesta.
Hyvä vanhempi yllyttää lasta maailmalle kuitenkin samalla säilyen tukena ja turvana. Narsismissa tämä kääntyy kammottavasti päälaelleen: lapsi samanaikaisesti häädetään ”nurkista” loisimasta (näin minulla) kuitenkin mitätöiden ja invalidisoiden hänet niin sosiaalisesti rammaksi että minkäänlaisten todellisten ihmissuhteiden luominen ei ole mahdollista. Eli se kammottava vanhempi omistaa lapsen psyykkisesti ja symbioottisesti nöyryyttävän häädön jälkeen. Tästäpä moni vaikea psyykkinen sairastuminen saa alkunsa, erakkous päällimmäisenä.
Revippä siitä sitten itsesi menestyksen ja oman elämän rakentelun tielle, kun sinulla ei ole aavistustakaan kuka naamioidesi alla olet. Saati että tietäisit mitä haluat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toaiaan kun rajaton/narsisti on kyseessä, niin ei puhuta mistään tavanomaisesta napanuoran katkaisusta. Tai ehkä niin, että se napanuora on kiertynyt kaulan ympärille..siinä on siis kyse psyykkisestä taistelusta oman aikuisen ja itsenäisen ja erillisen elämän puolesta.
Hyvä vanhempi yllyttää lasta maailmalle kuitenkin samalla säilyen tukena ja turvana. Narsismissa tämä kääntyy kammottavasti päälaelleen: lapsi samanaikaisesti häädetään ”nurkista” loisimasta (näin minulla) kuitenkin mitätöiden ja invalidisoiden hänet niin sosiaalisesti rammaksi että minkäänlaisten todellisten ihmissuhteiden luominen ei ole mahdollista. Eli se kammottava vanhempi omistaa lapsen psyykkisesti ja symbioottisesti nöyryyttävän häädön jälkeen. Tästäpä moni vaikea psyykkinen sairastuminen saa alkunsa, erakkous päällimmäisenä.
Revippä siitä sitten itsesi menestyksen ja oman elämän rakentelun tielle, kun sinulla ei ole aavistustakaan kuka naamioidesi alla olet. Saati että tietäisit mitä haluat.
Naulan kantaan.
Ehkä menetät. Mutta ehkä se ei ole huono juttu?