Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Vierailija

Varmaan kaikki näkevät nyt minkä vuoksi.

  • ylös 17
  • alas 0

Kommentit (16)

Vierailija

Kyllä niitä kunnon kavereita saa ja heitä pitääkin olla. Jo päiväkotiaikana varmistin, että tyttäreni saa kavereita kun kutsuttiin synttäreille kuusi tyttöä kun lapsi täytti kuusi. Kutsuttiin he, keitä lapsi halusi kutsua. Sitten peruskoulussa sama usean vuoden ajan. Kun tyttö kasvoi ei enää halunnut juhlia synttäreitä 11- 12v iässä, mutta oli kavereita.
Ja on edelleen kavereita kun on jo aikuinen. Kunnollisia ja päihteettömiä, kuten tyttökin.

  • ylös 3
  • alas 25
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Minulla on kaksi poikaa, eikä kumpikaan ole kauheasti kaivannut luokkakaverien seuraa vapaa-ajalla. Esikoisen kohdalla yläkoulun th oli siitä huolissaan, kun poika oli seiskalle menossa (vaikka alakoulun luokka siis hajotettiin). Poika sai yhden nimen mainittua vähän kaverikseen ja th sitten innoissaan ehdotti, että pyydä tätä pyöräilemään tms. Se poika oli tosi outo, kävi koulussa miten sattui ym. En todellakaan surrut, kun poika ei halunnut tätä kaverikseen. Kuopukseni alakoululuokassa lähetettiin somessa lapsip*rnoa, kiusattiin henkisesti ja fyysisesti jne. Voi että harmitti, kun poika ei suostunut näiden kaveriksi... ei tosiaan! Ihmettelen tätä, että väkisin pitää olla niin kaveria, vaikka oltaisiin ihan erilaisia ja toinen voi antaa oikeasti huonoja vaikutteita. Kuinka moni aikuinen väen väkisin haluaa kaikista työkavereistaan kavereita myös vapaa-ajalle, olivat nämä millaisia vain? Lapsilla ja nuorilla niitä ystäviä voi olla myös jonkun harrastuksen kautta, netissä voidaan pitää vaikka vuosia yhteyttä jne.

  • ylös 19
  • alas 1
Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Minulla on kaksi poikaa, eikä kumpikaan ole kauheasti kaivannut luokkakaverien seuraa vapaa-ajalla. Esikoisen kohdalla yläkoulun th oli siitä huolissaan, kun poika oli seiskalle menossa (vaikka alakoulun luokka siis hajotettiin). Poika sai yhden nimen mainittua vähän kaverikseen ja th sitten innoissaan ehdotti, että pyydä tätä pyöräilemään tms. Se poika oli tosi outo, kävi koulussa miten sattui ym. En todellakaan surrut, kun poika ei halunnut tätä kaverikseen. Kuopukseni alakoululuokassa lähetettiin somessa lapsip*rnoa, kiusattiin henkisesti ja fyysisesti jne. Voi että harmitti, kun poika ei suostunut näiden kaveriksi... ei tosiaan! Ihmettelen tätä, että väkisin pitää olla niin kaveria, vaikka oltaisiin ihan erilaisia ja toinen voi antaa oikeasti huonoja vaikutteita. Kuinka moni aikuinen väen väkisin haluaa kaikista työkavereistaan kavereita myös vapaa-ajalle, olivat nämä millaisia vain? Lapsilla ja nuorilla niitä ystäviä voi olla myös jonkun harrastuksen kautta, netissä voidaan pitää vaikka vuosia yhteyttä jne.
Tämä. Minkä vuoksi sitä pidetään jotenkin häpeällisenä, jos on vain yksi tai yhtäkään kaveria? Tai että pitäisi olla "samanikäistä seuraa". Ei tarvitse olla! Eikä siitä tarvitse stressata, eikä hävetä! Luottakaa lapsiin ja nuoriin myös kaveriasioissa, niin he myös luottavat itseensä.

  • ylös 12
  • alas 1
Vierailija

Niinpä! Valitettavasti lasta syyllistetään/painostetaan kaverien puutteista joka taholla. Voivotellaan, yritetään, pakotetaan jonkun vastentahtoisen kaverin seuraan... Lapsi, joka viihtyisi ihan mielellään yksin joutuu koko ajan havainnoimaan sitä, että on ympäristön mielestä viallinen, koska kavereita ei ole.

Meillä toinen kolmesta lapsesta oli koko alakoulun ilman kavereita, välillä aktiivisesti kiusattuna ja suurimman osan aikaa onneksi rauhassa. Yläkoulussa koki vielä paineita kavereiden puutteesta ja pääsi mukaan kaveripiiriin, jossa hengasi 7.-9.-luokalla jonkin verran. Oireili silti samalla.

Tämän jälkeen oli saanut sen verran itsevarmuutta ja -tuntemusta (+Asperger-diagnoosin), että totesi itsekin kaverisuhteet kuormittavaksi. Nyt lukiolaisena lapsella on kaksi kaveria, joiden kanssa viihtyy ja viettää aikaa, mutta ei liian usein. Tämä on hänelle sopiva ja onneksi kukaan ei enää enempää vaadikaan.

  • ylös 11
  • alas 0
Vierailija

Kerran luin suomalaisten nuorten foorumilta kertomuksia miten on perjantai-iltana kävelty tunteja metsässä/istuttu autossa että huolestuneet vanhemmat luulisivat heillä olevan kavereita ja sosiaalista elämää.

:(

  • ylös 13
  • alas 0
Vierailija

Kyllä kavereiden puute on hälytysmerkki ja varsinkin yläkouluikäisen kehitykselle suorastaan vaarallista.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Kyllä kavereiden puute on hälytysmerkki ja varsinkin yläkouluikäisen kehitykselle suorastaan vaarallista.
Pakottaminenko siihen auttaa?

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Kyllä kavereiden puute on hälytysmerkki ja varsinkin yläkouluikäisen kehitykselle suorastaan vaarallista.

Noin on. Nyt kun monissa kouluissa ollaan etäopetuksessa, olen kuullut nuorilta valituksia, että tosi tylsää olla kotona kun on kavereita ikävä.

Vierailija

Ymmärrän sen, jos ollaan huolissaan siitä, ettei ole kavereita, koska kyllähän se helposti kielii yksinäisyydestä. Mutta syyllistämistä en kyllä ymmärrä, enkä siihen kannusta. Jos selviää, ettei lapsella ole kavereita, tulisi häntä tukea kavereiden saamisessa, mutta ei pakottaa tai puskea sellaiseen seuraan, mihin ei halua. Eikä myöskään tehdä isoa juttua siitä, jos niitä kavereita ei kaikesta huolimatta löydy, koska juuri siitä sitten voi tulla lapselle tunne siitä, että on hänen syynsä, ettei saanutkaan kavereita.

Vierailija

Ei pidä lasta syyllistää jos ei ole kavereita, mutta näen kyllä että siinä on suurin vaikutus vanhemmilla. Itse olen jo vanhempaa ikäluokkaa ja on lastenlapsiakin, mutta jo omassa nuoruudessa oli kavereita ja heitä sai tuoda kotiin/ yökylään puolin ja toisin ja täysin sama perinne jatkui omien lapsiani kohdalla. Ja nyt kun lastenlapsia heidän kohdallaan. Kun tapaa lasten kavereita, oppii heitäkin tuntemaan jollain tapaa. Osa kaveruussuhteista on jatkunut pitkälle aikuisuuteen.

Vierailija

Introvertit viihtyvät yksinään. Eivät jaksakaan muita koulupäivän päälle. Miksi lapsissa ja nuorissa ei tätä hyväksytä kun aikuiset vaativat itselleen ymmärrystä.

Ainakin minun parhaat lapsuusmuistot ovat perheen kanssa olosta, ei kavereiden.

  • ylös 11
  • alas 1
Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Kyllä kavereiden puute on hälytysmerkki ja varsinkin yläkouluikäisen kehitykselle suorastaan vaarallista.

Olisin enemmän huolissaan siitä ettei ole kavereita kuin siitä että kavereita on paljon.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Ei pidä lasta syyllistää jos ei ole kavereita, mutta näen kyllä että siinä on suurin vaikutus vanhemmilla. Itse olen jo vanhempaa ikäluokkaa ja on lastenlapsiakin, mutta jo omassa nuoruudessa oli kavereita ja heitä sai tuoda kotiin/ yökylään puolin ja toisin ja täysin sama perinne jatkui omien lapsiani kohdalla. Ja nyt kun lastenlapsia heidän kohdallaan. Kun tapaa lasten kavereita, oppii heitäkin tuntemaan jollain tapaa. Osa kaveruussuhteista on jatkunut pitkälle aikuisuuteen.

Tämä. Minun äitini naureskeli ja pilkkasi koko nuoruuteni ajan, koska minulla ei ollut kavereita. Miten olisi voinut olla, koko lapsuuteni perhe oli niin sairas. Kaverisuhteeni kaatuivat minun outouteeni. En lapsena tajunnut, ettei ole ok ottaa kaveria ranteista kiinni ja väkisin pussata, tuijottaa tissejä ja kommentoida niitä (olen nainen), laukoa päin naamaa mitä sattuu. Toisaalta olin sitten hyvin ujo (sairastan dissoa ja persoonat vaihtelivat jo lapsena). Ujouden vuoksi minua kiusattiin. Seurustelusuhteeni olivat huonoja, koska kaikki rajani oli rikottu jo lapsena, sama jatkui sitten nuorena aikuisena seurustelusuhteissani. Äitini pilkkasi minua tästäkin, etä miten annat kohdella itseäsi niin huonosti. Huolen olisin ymmärtänyt, mutta tämä oli ainoastaan pilkkaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla