Suomalaiset eivät osaa puhua, ja tukea toista.

Täällä olen välillä nähnyt kun ihmiset ovat tukeneet toisia. Minusta se on hyvin hieno asia ja sitä pitäisi tapahtua paljon. Se laskisi valtion kuluja ihmisten masennukseen ja psykologin käynteihin. Kuitenkin itse olen todennut että ehdottomasti suurin osa suomalaisisa eivät osaa kuunella ja tukea ystävää, läheistä tai kaveria.

Tällä hetkellä minua ei juurikaan paina se asia josta olisin halunnut puhua, vaan se asenne. Tuntuu että toinen katselisi poispäin ja yrittäisi olla huomaamaton. Ok kyllä mä pärjään, voin mennä puhumaan jollekkin toiselle, varsinkin venäläisien kanssa se tuntuu onnistuvan. Mutta silti se riepoo mua.

Ehken vain ymmärrä, miksi suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu lainkaan läheisen tukeminen mentaalisella tasolla. Olen kuullut jopa muutamien sanovan että he dyykkaavat vanhemmat kyllä vanhainkotiin, heti kun vanhemmat eivät pärjää omillaan "minä en tuhlaa elämääni pyyhkien toisten pyllyjä, enkä haluaisi muiden tekevän sitä minulle". Sori en ymmärrä.

Eikö se helpottaisi yhteiskunnan taakkaa valtavasti jos edes läheiset kuuntelisivat läheisiä, ok ymmärrän jos tusinakaveri ei halua painautua toisen kaverinsa sielunelämään. Mutta tiedän äitejä jotka eivät tiedä mitään lapsensa huolsita, eivätkä välitä! Eikä lapsi tiedä mitään vanhempien tilanteesta, eikä myöskään välitä.

Itse olen saanut paljon palautetta ihmisiltä joita olen kuunellut jatukenut, ja pyrkinyt antamaan jonkun hyvän neuvon jonka minä pystyn näkemään kolmannen henkilön kuvakulmasta, kuitenkin kun itse olen yrittänyt sanoa jotain näille ihmisille vastaus on ollut "joo..." ja perään tulee "muuten meil oli tänää matikankoe", voiko joku selittää minulle miksi näin toimitaan? TIedän että tämä henkilö arvostaa valtavasti sitä ominaisuutta että joku osaa kuunella, mutta silti itse ei tunnu edes yrittävän toimia näin.

Mielestäni suomi on ihana maa tilanteissa kun haluaa olla yksin. Jos istut puiston penkillä suurillisena miettimässä asioita etkä halua puhua kenenkään kanssa, saat varmasti olla yksin. Myöskään mitkään mummot harvemmin hyökkää kimppuusi turhilla selittelyillä metrossa taikka bussissa. Kuitenkin näkisin hyvin mielelläni palan itämaista kulttuuria keskellämme, jossa voisin istahataa kaverin kanssa kaljalle ja puhua ongelmistani, ja kaveri kuuntelisi ja joskus sanoisi hyvän neuvon siihen väliin, jonka hän näki koska ei ollut ongelman keskipisteenä.

Minulla onneksi tälläinen mahdollisuus on koska olen puoliksi venäläinen ja osa kavereista on venäläisiä joiden kanssa tämä on mahdollista, enemmän tai vähemmän kaikkien niistä, ihme melkein? Samalla en tunne yhtään ainoata suomalaista kenen kanssa syvä puhuminen olisi mahdollista. Olen myös todennut että tämä tulee todennäköisesti olemaan syy miksi en tule koskaan rakastumaan suomalaiseen naiseen, hän on liian.. kylmä? Toisaalta poikkeuksia on olemassa.