Kasvatusalalla olevan äidin syyllisyys!
Olen kolmen pienen lapsen, 3 vuotiaan ja alle vuoden ikäisten kaksosten äiti. Kertokaahan te äidit, jotka myöskin olette kasvatusalalla, onko meidän syyllisyytemme jotenkin suurempaa kuin muilla aloilla työskentelevillä äideillä. Tai en tiedä onko ihan oikea valinta käyttää sanaa syyllisyys, ehkäpä kriittisempi suhtautuminen lastensa kasvatukseen voisi olla parempi. Tarkoitan tällä sitä, (ja nyt puhun vain omasta kokemuksestani) että itse koen ainakin hirveästi syyllisyyttä sellaisissa tilanteissa jolloin en toimikaan kovin ammattimaisesti, tilanteissa esim. lapsen raivokohtaukset, kiukuttelut ja sen sellaiset. Menetän hermoni hyvin nopeasti ja omassa mielessäni käyn valtavan suurta taistelua ja vakuuttelua siitä, että omien lasten kanssa kasvatusasiat ovat ihan eri asia kuin vieraiden lasten kanssa. Mikä on tasan tarkkaan ihan totta. Yläpuolella pyörii jatkuvasti sellainen musta pilvi, joka muistuttaa siitä, että sinähän olet kasvatusalalla, miksi nyt tuossakin tilanteessa toimit tuolla tavoin kun ammattikasvattajan olisi pitänyt tehdä toisella tavalla. Ja kun lapsi kiukuttelee eikä hermot kestä vaan homma menee karjumiseksi ja jälkeen päin kaduttaa niin vietävästi, niin ensimmäiseksi mieleen pamahtaa totuus siitä, että minun se pitäisi sitten olla kasvatusalan ammattilainen. Ja kattia kanssa! En tiedä miksi, mutta itse koen ainakin asian näin. Toivottavasti saitte kirjoituksesta jotain tolkkua : )Kirjoittakaahan te muut, jotka olette samassa tilanteessa, tai siis onko mukana kanssaeläjiä?!
Kommentit (14)
Oikeasti! Hyvänen aika sentään, olet kotona omillesi IHMINEN ja ÄITI, et mikään tarhanope (tms.) ja niinhän sen kuuluu ollakin!! Kuten Päivänsädekin sanoi, olisi suorastaan älytöntä ajatella, että kukaan jaksaisi 24/7 olla loputtoman pitkäpinnainen... En tosiaan tiedä, millä kasvatusalalla olet, mutta jos ajatellaan vaikkapa päiväkodin henkilökuntaa, niin heillä nyt sentään on ammatillinen tukijoukko takanaan koko sen ajan, kun ovat töissä. Vessassakin kai pääsee sentään käymään ihan yksin, vaikka muut tauot saattavat joskus kortilla ollakin. Kotona sinulla on tilanne aivan toinen! Ja vielä 3 noin pientä lasta... Mutta ajatteles tosiaan, jos sinulla olisi kotona koko ajan edes yksi toinen aikuinen, jonka voisit jättää vahtimaan pikkuisia suihkun ja wc-käynnin ajaksi, 10 minuutin kahvitauosta puhumattakaan? Kyllä pinna venyisi ihna toisella tavalla!! Puhun kokemuksesta, joskaan en toki ole ammattikasvattaja ;-) ja omat 3 lastani ovat paljon pidemmillä ikäeroilla.Oikein paljon voimia sinulle kaikkien pientesi kanssa. Minusta kuulostat kirjoituksesi perusteella aivan erinomaiselta äidiltä! :-) Ja muista, että monet kasvatusalan "gurut" ovat sitä mieltä, että on ihan tärkeääkin näyttää lapsilleen oikeat tunteensa, se on sitä oikeaa elämää eikä mitään muovista kiiltokuvameininkiä!! Toki riidat pitää sopia ja anteeksi osata myös aikuisen pyytää tarvittaessa. Se antaa oikean mallin ongelmanratkaisuun myös pienille... Ihanaa kesää teille kaikille!! :-D
Minusta overpowered ilmaisi asian hyvin. Eli kun tunteet astuvat peliin, kuka tahansa "kuumenee" välillä. Ja kotiolot ovat eri asia kuin työyhteisö. Ammatillisuus karisee itsekultakin etenkin väsyneenä. Itse työskentelen myös kasvatusalalla, tosin hieman isompien parissa ja uskon myös olevani kasvatuksellisissa tilanteissa hieman kriittisempi itseäni kohtaan. En tosin koe "pikku mokista" syyllisyyttä, vaan muistuttelen mieleeni, että erehtyminen on inhimillistä. Toki käyn tilanteet jälkeenpäin "ammattimaisesti" lapseni kanssa läpi. Olen kuitenkin työskennellyt kasvatusalalla n. 14 vuotta, joten se alkaa olla jo verissä...
Mutta tsemppiä ja luota vain itseesi, jo se että pohdit näitä asioita auttaa purkamaan ( mielestäni turhaa ) syyllisyyttä. :)
[Missä on se rauhallinen ja pohtiva kasvattaja, jolla ei koskaan mennyt hermot? Töissä en ole koskaan huutanut lapselle. Kotona teen sitä jatkuvasti. Hävettää ja masentaa, mutta tätä tämä sitten kai on.
Nimenomaan juuri näin. Itse olen löytänyt itsestäni äitinä sellaisia piirteitä joita en tiennytkään itsessäni olevan enkä haluaisi niitä omatakaan. Olen aina kuvitellut, että tiedän kyllä miten haluan lapsiani kasvattaa ja parhaani yrittänytkin niitä periaatteita säilyttää mutta vähitellen tässä matkan varrella "ne hyvät" kasvatuskeinot muuttuvat uhkailuksi, kiristykseksi,lahjonnaksi ja väliin jopa silmittömäksi karjunnaksi, joista on tullut kotiäidin paras ystävä :) Ja pahinta on, että niitä haluaisi välttää viimeiseen asti ja kun niihin sortuu niin tuntuu pahalta. Mutta on kait vain tyydyttävä ja hyväksyttävä tilanne. En itse ainakaan pysty tämän parempaan tällä hetkellä.
Yhtenä päivänä kirosin miehelleni kaikki lasten kasvatusoppaat ja lehtien palstat joilla annetaan ohjeita lasten kasvatuksesta. Kaikki tuntuu nykypäivänä olevan niin kovin "pehmoilevaa". Lapsille ei saisi huutaa eikä pahottaa mieltä eikä kurittaa millään tavoin. Puhumalla pitäisi selvitä. Mutta entä kun kohdalle sattuu lapsi joka yksinkertaisesti ei puhetta usko vaikka kuinka asiaa selittää. Mistäpä muustakaan sitten pahaa mieltä podetaan kun oppaat neuvovat puhumaan lapselle ja itse sortuu "kovempiin" konsteihin kuten huutamiseen ja tukistamiseen. Noh...ärsytti sinä päivänä vain niin kovasti...
Minulla on ihan sama juttu. Kauhean huono omatunto, kun hermostun lasten kiukuttelusta. Jankkaan itselleni, kuinka huono äiti olen. Töissä lasten kiukkukohtauksiin suhtautuu ihan eri tavalla. Siellä se on normaalia, mutta miksei myös kotona? Kun ei uskota niin tulee huudettua. Olen monta kertaa ratkennut itkemään ja pyytänyt lapsilta anteeksi huutamistani.
Ehkäpä syy onkin juuri siinä, että koska olemme kasvatusalan ammattilaisia, koemme, että omista lapsista täytyy kasvattaa täydellisiä ja panostamme siihen hirvittävät määrät energiaa. Kuvittelemme, että olemme jotenkin silmätikkuina äiteinä ja meidän kasvatustamme seurataan erityisen tarkkaan koska työskentelemme sillä alalla. Tietysti paineet kasvaa kun olettaa, että itseltä odotetaan suuria...Nyt olen jo oppinut vähän löysäämään (kiitos teidän) ja ajattelemaan sitä ihanaa sananlaskua, josta joku jo mainitsikin "Eihän suutarin lapsillakaan ollut kenkiä". Ei toki sillä, että olisin epäonnistunut lasteni kanssa, hehän ovat vasta niin pieniä, ettei heitä ole vielä voinut "pilata" : )
Tuossa olikin tosissaan pointtia mistä edellä joku kirjoittikin, että meidän on kuitenkin hyvillä mielin oltava tyytyväisiä siihen, että varmasti yritämme ja teemme parhaamme ja tosissaan panostamme lastemme kasvatukseen ja teemme varmasti siinä hyvää työtä vaikka itse sitä kukanenkin epäilee, ne epäilyksethän ovat siellä omassa pääkopassa vain. Kunhan vain välttyisi "kasvattamasta lapsiaan liikaa". Ei varmasti ole helppoa olla meidän lapsia : )
Kiitokset teille keskustelijoille, on rauhoittavaa nähdä, että ei mietiskele tällaisia hassuja juttuja ihan ypöyksikseen!!!!
Jospa minäkin vielä asiaa kommentoisin...
Eli täällä myös kasvatusalan ihminen sekä viiden lapsen äiti. Ja tuo ap:n otsikko kyllä kolahti. Aivan saman ajatuksen kanssa täälläkin painitaan, eli koulutuksestani johtuen omien lasten kasvatuksen tulisi sujua mukamas paljolti "oppikirjan mukaan" tai muutoin koen epäonnistumiset henkilökohtaisina tappioinani. Edes mieheltäni en vaadi samoja asioita kuin itseltäni. Ja sitten, kun todellisuus lyö päin naamaa, enkä pystykään tekemään asioita niin kuin ammattikasvattaja, niin syyllisyyttähän siitä seuraa :(
Toki vuodet äitinä (niitä on takana jo 14) ovat vähän auttaneet hellittämään, mutta silti koen näitä riittämättömyyden tunteita aika usein. Kun perheessä on sekä uhmaikäisiä että murkkuja ja esimurkkuja, tulee päivittäin tilanteita, joissa niille hyville oppikirja-ajatuksille olisi käyttöä, mutta joissa se tavallinen inhimillinen minä ottaa vallan ja volyymi huushollissa nousee. Joskus sentään huomaan pystyväni ottamaan lapsen kiukkua vastaan tyynesti ja mielessäni itselleni hokien "mä olen aikuinen, mä olen aikuinen" :) Mutta tätä ei tapahdu läheskään aina...
Ja niin kuin edellä jo on mainittu, niin siellä työmaalla lasten parissa, ei minullakaan ole milloinkaan ollut pienintäkään ongelmaa pitää hermojani kurissa ja suhtautua lapsiin tyynen rauhallisesti.
Kiitokset siis tämän ketjun ap:lle keskustelun aloituksesta! On aina helpottavaa huomata, että ei ole "puutteineen" yksin :)
M
Muillakin näitä ajatuksia... Ap:n viesti olisi voinut olla itsekirjoittamani. Olen myös kasvatusalalla ja tällä hetkellä kolmen alle kouluikäisen lapseni kanssa. Etenkin esikoinen saa välillä osakseen kohtelua, jonkalaista pitäisin täysin epäammattimaisena omalla alallani. kaadan hänen niskaansa omat murheeni. Syyllisyys raastaa joka ilta ja silti seuraavana päivänä olen taas se takakireä tyhmä akka, jollaista en suurin surminkaan haluaisi opettajaksi lapsilleni. Välillä mietin, kuinka voin olla lasten kanssa missään tekemisissä :( Surettaa olla näin kireä, rakastan tietysti lapsiani valtavasti, kunpa vain hermot paremmin riittäisivät. Helpottaa, että muillakin samankaltaisia ajatuksia.
Työssä pärjään Hyvin raivoavien huostaanotettujen murkkujen parissa, vaan 2 pikkuriiviötä kotona on jotain ihan muuta. Ammatillisuus ja johdonmukaisuus on kotioloissa ihan hukassa. Sattuu vielä nää muksut olevan mallia Vaahteramäen Eemeli, joten pitkiä katseita saan perhekerhoissa yms.
Olen yrittänyt itse kuittalla avoimesti mulkoilijoille sanonnasta suutarin lapsista :D
On hetkiä, jolloin tuntuu, ettei muksuistamme tule täyspäisiä. Saas nähdä!
kasvatusalan 'ammattilaisella' ikävä myötäkylkiäinen... tunnen, että tiedän liikaa vaaroista ja siitä, miten PITÄISI toimia ja siitä mitä sit voi tapahtua erityisesti lapsen psyykkisen kehityksen kannalta. Eli jos teen näin tulee lapselle tämä trauma ja sit jos näin sit tulee toinen trauma... eli koskaan en tunne voivani tehdä oikein ja mainitsemasi syyllisyys on ainainen seuralainen. Tiedän olevani täydellisyyden tavoittelija luonteeltani myös eli asetan itselleni kovat painee. En niin, että haluaisin täydelliset lapset (käytökseltään jne) vaan haluaisin olla täydelllinen äiti.. Eli ei se äitinä oleminen ole ainakaan sen helpompaa ammattikasvattajalle, liekö meidän lapsenakaan sen helpompaa olla ;-)).
Juu-u, tutulta kuulostaa. Välillä oikein yritän hakea sitä ammatillisuutta itsestäni, mutta kyllä 24/7 kotiäitiys on jotain ihan toista, kun tunteet ovat pinnassa eikä taukoja varsinaisesti ole. Helpottavaa kuulla, että samanlaista muillakin, kun välillä mietin, miten olen väsynyt kahden kovasti toivotun ja rakastetun oman lapseni kanssa, kun kuitenkin kohta pitäisi opettaa ties kuinka isoja ryhmiä.
Odotan mielenkiinnolla sitä, millaiseksi koen elämän loppuvuodesta, kun olen palannut töihin. Luulen, että työssäkäynti helpottaa äitinä jaksamista, koska opetan omia lapsiani vanhempia oppilaita. Toisaalta tieto ja tunne sanoo, että pitäisi olla vielä kotona omien lasten kanssa, koska pienempi alle 2v., mutta järki ja kokonaistilanne on nyt se, mikä ratkaisee, eli menen töihin. Aika hurjaa, mutta työpäivä erossa omista lapsista auttanee taas näkemään kaikki heidän ihanat puolensa kirkkaammin (juuri nyt nimittäin rasittaa sisarusten välinen tappelu ja ties mitkä tahtoiät, jotka kohdistuu tietysti eniten meihin vanhempiin ja erityisesti kotiäiteihin).
Ehkä meidän pitäisi osata ammatillisesti ajatella, että koska yritämme parhaamme ja joka tapauksessa osaamme ottaa lapsen näkökulman mukaan päätösten tekoon, niin äitiytemme on riittävän hyvää ja se riittää? Eihän koko elämää pidä järjestää lasten mukaan, ei se ole kenenkään etu.
Voimia kanssasiskoille!
Aivan niin. Tätä keskustelua olen odottanut... Minullakin pienet lapset ja ennen heitä oli mielestäni todella hyvä kasvattaja. Nyt pelottaa mennä takaisin töihin... Missä on se rauhallinen ja pohtiva kasvattaja, jolla ei koskaan mennyt hermot? Töissä en ole koskaan huutanut lapselle. Kotona teen sitä jatkuvasti. Hävettää ja masentaa, mutta tätä tämä sitten kai on.
Jatketaan keskustelua, nyt en ehdi enempää... Kotiäidin ammatti kutsuu, äh!
Aivan ihana lukea, että muillakin on samanlaisia tuntemuksia. Olen itse asiassa ollut hieman ahdistunutkin siitä, että lasteni tulisi käyttäytyä ja olla mallilapsia kun tuolla ulkona liikun. Ja minun pitäisi olla esimerkillinen äiti ja kasvattaja. Tunnen omantunnon piston sydämessäni joka kerta, kun valitan jotain asiaa, ihan kuin en saisi olla väsynyt tai epätietoinen jostain kasvatusasiasta. Tuntuu jopa, että vanhempi lapseni (4v) on alkanut vaistota kireyteni ja sen, että koko ajan pitää pingottaa ettei vaan tee väärin. Tunnen itseni epäammattimaiseksi, jos kysyn muilta mielipidettä johonkin kasvatusasiaan, koska kyllähän minun pitäisi tietää! Vai pitääkö? Voiko kasvatuksen ammattilainekin erehtyä?
Asiaa vaikeuttaa se, että tämä vanhempi lapseni on myös todella haastava (jos ei saa käyttää sanaa vaikea;) tapaus, ja saa julkisia raivareita ym. lähes päivittäin. Ei osaa käyttäytyä kun ollaan kylässä tai juhlissa. Olen alkanut vältelläkin kyseisiä tilanteita, koska tuntuu pahalta kuinka muut katsovat "onpas kuriton lapsi" jos en saa lapseeni otetta. Pitäisihän minun lapseni osata käyttäytyä, koska äiti on kasvattaja!
Olen jopa miettinyt alan vaihtoa, koska välillä tuntuu etten ollenkaan sovi tähän hommaan. Välillä tuntuu, että olen ammattitaidoton, kun en saa kuria vanhempaan lapseeni. Tiedän kyllä miten pitäisi oikeaoppisesti toimia, mutta kun lapsi ei siltikään toimi sen mukaan. Toisaalta, ollessani töissä, ei ole kertaakaan ollut kurinpito-ongelmia ja olen pitänyt työstäni. Omien lasten kanssa on vaan välillä "pallo hukassa".
Itsekkin välillä pohdin kovasti ko asiaa..itselläni 3v lapsi ja varsinkin yleisillä paikoilla kyllä yritän välttää "konflikteja", etten vain antaisi huonoa kuvaa itsestäni kasvattajana(pieni paikkakunta). Onhan se hölmöä.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että kaikilla on toissä "työrooli" ja kotona ollaan ihan eri tavalla ja ollaan äitejä (joskus väsyneitäkin) omille lapsille.
Jaksamista ja liika ressi hiiteen!
-Mimma :D
On aivan eri asia kasvattaa vieraita kuin omaa lapsia. Töissä olet kasvattaja pelkästään, ei ole tunteita mukana ja olet lasten kanssa vaan 8h kerrallaan ja sitten heippa. Äitinä olet 24h vuorokaudessa. Vaikka olisi kuinka kokenut ammattilainen niin olet kuitenkin äitinä ensikertalainen (vaikka siis lapsia olisikin jo kolme) kaikessa siinä tunnemylläkässä. Minulla oli samanlaisia tunteita joskus, nyt olen jo aikoja sitten hyväksynyt, että omille lapsille olen äiti enkä vieras kasvattaja ja se siitä. Tuskin lapset vaihtaisivat "epätäydellistäkään äitiä" kasvattajaan. Loppujen lopuksi on vain hyvä, että "sekoilemme" äiteinä emmekä ole kylmästi ammattilaisia. :)