Lohduttivatko sinun vanhempasi sinua kun itkit? Miten lohdutat omia lapsiasi?

Tai ehkä minä olen liian vanha itkemään...

Tietenkin pitäisi lohduttaa. Jos he ovat muutenkin epäreiluja tai törkeitä sinua kohtaan, voit puhua vaikka kouluterveydenhoitajalle. Hän auttaa eteenpäin.

Joo sama täällä ap, käskettiin olemaan hiljaa, häiritsen muita.

Juuri tuollaista komentamista oli minun lapsuudessani. Piti lopettaa ja mitään sympatiaa ja lohdutusta ei saanut

Kiellettiin itkemästä. En osaa vieläkään ilmaista tunteita. Omilleni yritän olla parempi.

Elävästi jäänyt mieleen, miten äiti seisoi oven suussa ja nauroi, kun putosin parvisängystäni ja loukkasin itseni. Hän oli siis riidasta rangaistuksena poistanut tikkaat sängystäni ja yritin sieltä tulla alas.

Tosin olin ehkä 10v, kuten edellä kaiketi käy ilmi, äitini ei ollut kovin empaattista sorttia ja teini-iässä en todellakaan halunnut enää äitiä lohduttamaan jos itku jostain syystä pääsi, mitä kauempana sen parempi.

Omat lapset on vielä niin pieniä, että tarvitsevat syliä ja lohtua. Paitsi silloin, kun kyseessä on itkupotkuraivari ja lohduttamisen sijasta tavoitteena on rauhoittuminen. Tällöinkin pidän huolen, ettei lasten tunteita kuitenkaan vähätellä vaan pyritään opastamaan toisenlaisiin tapoihin ilmaista harmituksensa.

Selkäsaunan jälkeen liiallinen parkuminen tulkittiin uhmaksi, luvattiin aloittaa uudelleen jos ei lopu.

Ruualla hiljennettiin. Ei liene epäselvää mistä 40 vuotta jatkunut syömishäiriö peräisin.

Lapseni ei ole koskaan halunnut lohdutusta. Minun tuo asia on ain ihmetyttänyt.

Pitää myös omat asiansa ja ongelmansa sisällään. (nyt 19)

Olen erityisherkkä ja edelleen (40v) itken herkästi. Lapsena käskettiin olemaan itkemättä, "mikä tässäkin nyt itkettää", "annas nyt olla jo" jne. En koskaan ikinä käyttänyt itkua "aseena", vaan kyyneleet vaan tuli herkästi. Jätti  kyllä muhun ikuisen epävarmuuden ja jatkuvan itsearvioinnin, kriittisyyden, tietynlaisen pelon tunteista ja tilanteista. paljon olen saanut tehdä töitä, että olen alkanut itseäni ymmärtää. 

Mutta kaikesta huolimatta ymmärrän myös vanhempiani. Erityisherkän lapsen kanssa ei varmasti ole helppoa, ja moni suhtautuu voimakkaisiin tunteisiin torjuvasti, pelolla, hermostumalla jne, kun ei osaa muuten reagoida. 

Tsemppiä sulle ap, herkkyydessä ei oo mitään vikaa. Se voi tehdä joistain asioista vaikeampia tässä maailmassa, mutta itse myös koen, että se antaa elämästä myös paljon enemmän irti. Ole itsellesi armollinen, ja koita myös jutella vanhemmillesi. Jotkut meistä vaan kokee asiat niin eri tavalla ja tunteellisesti. <3

Lohduta lapsiani jos heitä itkettää. Sanon myös että kaikki tunteet on ok näyttää, mutta riehua ei saa ja paikkoja hajoittaa.

Isän sanoin: Helvettiäkö tuut tänne poraamaan? Älä mee sinne! Äiti omissa oloissaan tehden kaikkea muuta , jotta ei tarvii puhua.

Kuulostaa julmalta, mutta näin yli 40+ tuo opetti sitä, että ihmisen täytyy pitää puolensa. Ja niin olen pitänytkin. Käynyt läpi koulukiusaamisen, burn outin, syövän ja työttömyyden. Ja olen puhelias tyyppi.

Olen kylmä ihminen, enkä välitä mistään lohduttelusta. Jos mua itkettää tai suututtaa, antakaa olla rauhassa.  En kestä jos joku tulee lässyttämään jotain. Yritän kuitenkin olla empaattisempi lapsilleni, ja olla lähellä ja auttaa, mutta se ei tule minulta luonnostaan.

En nyt muista, onko kohdistettu. Sylissä on kyllä muuten pidetty, mutta jostain kai se johtuu, että itkeminen hävettää. Omiani olen koittanut parhaani mukaan lohduttaa, en ainakaan ole torunut.

Vierailija kirjoitti:

En nyt muista, onko kohdistettu. Sylissä on kyllä muuten pidetty, mutta jostain kai se johtuu, että itkeminen hävettää. Omiani olen koittanut parhaani mukaan lohduttaa, en ainakaan ole torunut.

*Lohdutettu

Itkin yleensä aina salaa, mutta jos äiti huomasi, yritti lohduttaa ihan puhumalla, kysymällä mikä on.

Isä oli useimmiten se, joka sai itkemään. Jos näki, että itken, alkoi jurottaa ja avautumaan omista ongelmistaan, kuinka hälläkin oli/on niiiin vaikeeta, kai luuli sitä lohdutukseksi.

Vierailija kirjoitti:

Olen erityisherkkä ja edelleen (40v) itken herkästi. Lapsena käskettiin olemaan itkemättä, "mikä tässäkin nyt itkettää", "annas nyt olla jo" jne. En koskaan ikinä käyttänyt itkua "aseena", vaan kyyneleet vaan tuli herkästi. Jätti  kyllä muhun ikuisen epävarmuuden ja jatkuvan itsearvioinnin, kriittisyyden, tietynlaisen pelon tunteista ja tilanteista. paljon olen saanut tehdä töitä, että olen alkanut itseäni ymmärtää. 

Mutta kaikesta huolimatta ymmärrän myös vanhempiani. Erityisherkän lapsen kanssa ei varmasti ole helppoa, ja moni suhtautuu voimakkaisiin tunteisiin torjuvasti, pelolla, hermostumalla jne, kun ei osaa muuten reagoida. 

Ihan kuin olisin itse kirjoittanut tämän. Ristiriitaista tässä oli se, että äiti raivosi itkukohtauksen aikana, että miksi en kerro mikä mättää, aina pitää vaan itkeä. Minun on pitänyt tosi paljon pohtia lapsuutta, ja oppia ymmärtämään itseäni, jotta olen saanut ns. Tunnelukot auki ja paremmin oman persoonani esiin. T. N28

Lapsena ja varsinkin murrosiässä jouduin kokemaan perheväkikivaltaa. Olet naivi, jos kuvittelet, että siellä olisi ollut kukaan lohduttamassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen erityisherkkä ja edelleen (40v) itken herkästi. Lapsena käskettiin olemaan itkemättä, "mikä tässäkin nyt itkettää", "annas nyt olla jo" jne. En koskaan ikinä käyttänyt itkua "aseena", vaan kyyneleet vaan tuli herkästi. Jätti  kyllä muhun ikuisen epävarmuuden ja jatkuvan itsearvioinnin, kriittisyyden, tietynlaisen pelon tunteista ja tilanteista. paljon olen saanut tehdä töitä, että olen alkanut itseäni ymmärtää. 

Mutta kaikesta huolimatta ymmärrän myös vanhempiani. Erityisherkän lapsen kanssa ei varmasti ole helppoa, ja moni suhtautuu voimakkaisiin tunteisiin torjuvasti, pelolla, hermostumalla jne, kun ei osaa muuten reagoida. 

Ihan kuin olisin itse kirjoittanut tämän. Ristiriitaista tässä oli se, että äiti raivosi itkukohtauksen aikana, että miksi en kerro mikä mättää, aina pitää vaan itkeä. Minun on pitänyt tosi paljon pohtia lapsuutta, ja oppia ymmärtämään itseäni, jotta olen saanut ns. Tunnelukot auki ja paremmin oman persoonani esiin. T. N28

Joo, mulla se oli isä joka raivosi,äiti lähinnä hermostui. Mutta aina tuli sellainen syyllinen olo kun itkin, ja se johti myös usein sitten siihen että mua ei oikein uskottu missään asiassa. Mun suhde vanhempiini parani huomattavasti kun muutin pois, mutta vuosia meni silti että sain asioita selvitettyä itseni kanssa että tajusin mitkä kaikki vaikuttavat kaikkeen. Edelleen olis varmaan selviteltävää. :)

En saanut koskaan lohdutusta tai apua. Vähättelyä, kieltämistä, ilkkumista ja huutamista sain osakseni jos itkin. Isä myös uhkasi ottaa ja ottikin valokuvia kun itkin (yleensä isän takia) ja uhkasi näyttää kuvia kaikille kuinka nolo olen.. Tämä 90-luvulla. 

Omalle lapselleni (taapero) kerron että äiti on tässä, äiti kuulee että on kurjaa ja että lupaan että selvitään tästä. On ok, että tulee paha mieli, vaikka aikuisen mielestä se olisi tyhmää. Tunteet kuuluu tuntea ja niihin kuuluu saada lohtua ja lapsen pitää kokea tulleensa kuulluksi sellaisenaan.

N32