Koetko ahdistusta, jos alat ajattelet syvällisesti avaruuden äärettömyyttä??

Kyllä. Myös ajan äärettömyys ahdistaa.

Tai oikeastihan kyse on siitä ettei aivokapasiteettimme riitä näiden asioiden ymmärtämiseen.

Kyllä! Vaikka muuten olen pohtija luonteeltani, avaruuden äärettömyyden ajattelu tekee suorastaan pahaa ja on pakko lopettaa nopeaan.

Koen lähinnä pienuutta ja sellaista avuttomuutta kaiken edessä. Tavallaan samalla koen kuuluvani johonkin suurempaan josta mun ei tarvitsekaan tietää, johonkin ikiaikaiseen joka on aina ollut ja tulee olemaan. Mietin usein tähtiä katsellessani onko vaikka isoäitini sattumalta katsonut samaa tähteä ja miten jokainen maapallon ihminen asemasta yhteiskunnasta ja varallisuudesta riippumatta näkee saman kuun, saman auringon. Lapsena muistan aina menneeni makaamaan tai tiettyyn nojatuoliin istumaan kun avaruuden ja meidän universumin ajatteleminen alkoi pyörryttää. Enää ei pyörrytä mutta onhan se mykistävä ajatus edelleen, siis avaruus.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä! Vaikka muuten olen pohtija luonteeltani, avaruuden äärettömyyden ajattelu tekee suorastaan pahaa ja on pakko lopettaa nopeaan.

Aivan sama tunne.. 

AP 

Ei ahdista, innostaa.

Olen ihan ymmyrkäisen innostunut, epäuskoinen, kuin ihmeen edessä. Ja sitähän se onkin, jotain käsityskykymme ulkopuolella. Upea, mahtava, valtava. Mysteeri suurilta osin.

Kaikki omat murheeni kutistuvat mitättömiksi avaruutta ajatellessa.

Lapsena usein mietin. Samoin kuin sitä että mitä on kun ei ole mitään. Nykyään sekoan vähemmästäkin eli pohdin vain kylätaajamamme elämää.

En. Päinvastoin. Tulee tunne, että suuretkin ongelmat ovat vain hiekanjyvän murto-osa maailmankaikkeudessa. Kaikki on ohikiitävää ja asiat järjestyvät ja muuttuvat omalla painollaan. Olemme mitättömiä ja olematon osa maailmankaikkeutta.

Ei ahdista, päinvastoin. Nautin siitä, ettei kaikkea tiedetä ja voida todistaa tai laskea. On hyvä tajuta kuinka pieni ja merkityksetön on, omat pikku murheet tuntuu mitättömiltä, niin kuin ne ovatkin.

En tunne tarvetta ajatella syvällisesti. Yliarvostettu harrastus.

Kukapa ei tuntisi huolta ja murhetta.

Jo vain! Olen puhunut tästä myös mieheni kanssa, joka ei tunne samanlaista ahdistusta ja "pakko lopettaa" -ajattelua. Mutta ilmeisesti tuntemus on kuitenkin aika yleinen?

Ennemminkin rauhoittavaa. Äärettömyys on toisaalta eräänlainen nollapiste, origo. Puheet on puheita, luulot luuloja.

Tunnen rauhaa. Pidän syvästä hiljaisuudesta.

Ei vaan päinvastoin. Jonkinlaista yhteenkuuluvuutta. Ajatella että käytännössä kaikki maailman ihmiset ovat nähneet suunnilleen samannäköisen tähtitaivaan ja tulevat todennäköisesti myös näkemään.

Nuorena säikähti /ahdistui hetkeksi galaksikirjaa selatessa. Nykyään on päinvastoin, se herättää suurta innostusta ja iloa.

En sanoisi että ahdistaa mutta tulee semmoinen jonkinlainen jännä oli kuitenkin, en edes osaa kuvailla sitä oloa. Semmoinen kamalan pieni ja merkityksetön olo, tai no kai siellä joukossa hieman ahdistustakin on, ja jännitteisyyttä.

Tulee vain ja ainoastaan jos mietin avaruutta ja sen äärettömyyttä.

Mielenkiintoisia mielipiteitä. Itseäni tosiaan ahdistaa, vaikka näky on tosi kaunis, kiehtova ja mielenkiintoinen.   

AP

Kyllä, ei vaan järki riitä. Osin avaruus on kiehtova, mystinen ja mielenkiintoinen mutta se on myös ääretön ja jopa pelottava. Pääkkyli tulee usein kipeäksi kun miettii näitä.

Sipilän ollessa pääministerinä, sain lohtua siitä, ettei se pöljäke taida älytäkään sitä, miten merkityksettömiä kaikki kikyt ja aktiivimallit sun muut suuressa mittakaavassa ovat.

Nightwish on tehnyt hienon biisin aiheeseen liittyen. Siis ei Sipilään, vaan avaruuteen:

Ei sitten yhtään. Olen varma, että avaruudessa on vaikka kuinka paljon muutakin elämää jne mutta se tahi muu avaruuteen liittyvä ei kiinnosta minua ollenkaan, sama asia vaan kuin että naapurimaissa on muutakin elämää (toki sitten jos joku alien ottaa yhteyttä niin se voi olla ihan kiinnostavaa)