Mitä olisit lapsena ajatellut nykyisestä elämästäsi aikuisena? Tuliko elämästäsi sitä mitä kuvittelit vai jotain ihan muuta?

Lapsena näin itseni lapsettomana eläinlääkärinä, jolla on koiria ja oma hevonen.

Minusta tuli lapseton opettaja, jolla on koiria ja toivottavasti muutaman vuoden päästä oma hevonen. Eli aika nappiin meni.

Asuin tuon ikäisenä ulkomailla enkä todellakaan kuvitellut asuvani Suomessa nyt. Muutenkin eri elämää kuin mitä olisin voinut kuvitella.

Mä olen erittäin onnellinen, etten lapsena pystynyt kuvittelemaan, että elämä voisi olla näin raskasta ja täynnä lukemattomia vastoinkäymisiä, mutta silti viiskymppisenä tässä yritän porskuttaa eteenpäin ja naiviina uskon, että vielä se elämä hymyilee...

Minäkö idiootti :D

Mulla on vielä jonkin matkaa tavoitteisiini, mutta olen ihan tyytyväinen tähän olotilaan. Lapsena en olisi osannut kuvitella kuinka vähän minuun kukaan uskoo kun kuitenkin kaikki väittivät, että pystyisin mihin vain, olin niin lahjakas jne. Mutta kun tein epätavallisia valintoja ei kukaan ollutkaan tukemassa. Silti, olen tyytyväinen tähän kulkusuuntaan. Sekin kyllä yllätti miten vaikeaa rakkaus on, kuinka monesti sydän särjetään ja asioita "vain tapahtuu" tms. Yllättänyt miten monet ihmiset eivät kanna vastuuta. Toiset sitten kantaa, miksi minun kohdallani tehdään kielteinen poikkeus :D no, paska munkki vain toivottavasti. Ihan ok elellään.

En ole astronautti enkä eläinlääkäri.. Olen kokki ja haluan olla geologi, näitä en lapsena kuvitellut.

Vau 😲 Toiveammatti joskus oli päästä Särkkään pyörittämään laitteita. Toteutui melkein, puisto vaan eri 😃

Lapsena olisin järkyttynyt, jos olisin saanut tietää, että olen aikuisena työkyvyttömyyseläkkeellä mt-syistä.

Olen tyytyväinen elämääni ja olen onnellinen. Silti elämäni saattaisi järkyttää 12 vuotiasta minääni. Haaveilin aikalailla muista asioista ja se miltä hyvä aikuisen elämä kuuluisi näyttää ja olla, oli aika erilaista kuin mitä nyt elän.

Mä ajattelin lapsena, että minusta varmaan tulee yksin elävä nainen jolla on paljon kissoja. Ja sellainen minusta myös tuli, mutta ei omasta halusta. Lapsena vaan näin tällaisen elämän parhaana mahdollisena. Itse olisin nuorena halunnut hyvän miehen ja ok-talon maaseudulta, mutta masennus esti miehiin tutustumisen kokonaan ja jämähdin kr-talo yksiöön kaupunkiin.

No nyt kun alan olla jo vanha, näen ehkä tässä elämäntyylissäni jotain kauneutta vähän sen lapsen silmin, mikä joskus olin. Että ei tämäkään nyt ihan huonoin mahdollinen kohtalo sentään ole. Nuoruus meni miten meni, turha sitä on murehtia.

Elämäni on totaalisesti erilaista kuin kuvittelin lapsena. Minulla ei ole omakotitaloa, puolisoa, lapsia, ajokorttia, autoa, paljon rahaa, isoa määrää lemmikkieläimiä, isoa määrää ystäviä eikä hyväpalkkaista työtä. En myöskään ole kuuluisa, pitkä, lihaksikas, hyvännäköinen enkä suosittu. Lisäksi minulla on melko monia mielenterveysongelmia mitä en olisi lapsena edes osannut kuvitella.

Onneksi en lapsena tiennyt mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Minulla oli lähdössä huonot kortit. Vanhempani olivat alkoholisoituneita duunareita, joilla oli elämänhallinnan kanssa ongelmia. Raha oli aina loppu, lisäksi kaikki muu viinasta aiheutunut paska. Ennuste itselleni oli siis aika huono. Tästä huolimatta yritin kuitenkin kovasti, päätin olla oman elämäni herra. Selvitin kouluni kohtalaisesti ja hirveällä yrityksellä pääsin työelämään, jossa jaksoin joten kuten. Mutta vaikka yritin miten kovasti, vuosien aikana tuntui että olin kuin suossa. Mitä enemmän yritin, sitä enemmän vaan vajosin. Koko ajan oli rahat loppu, koko ajan oli hermot kireällä, koko ajan oli jotenkin paha olla. Lapsena opittu häpeän pelko esti hakemasta apua, itsetunto oli romuna. Ei ollut täysijärkisiä läheisiä, ei ketään joka olisi auttanut. Parisuhteet olivat tietysti sitä paskaa, mihin tällainen heikkoitsetuntoinen jätesäkki ajautuu. Ja niinhän siinä kävi, että yrityksistäni huolimatta voimat lopulta pettivät, jäin tai jättäydyin työttömäksi ja siitä lähti alamäki. Olisin varmaan tarvinnut apua jo lapsena, mutta koska olin päättänyt pärjätä, annoin elämäni valua viemäristä hieman myöhemmin. Lopulta sain "apua", eli pilleripurkin kun olin jo työtön. Ja merkinnät masennuksesta tietoihini. Näin siinä sitten kuitenkin kävi, ei auttanut juosta kohtaloa karkuun kun se oli jo pätetty. Joskus olen miettinyt, että mitäpä hyödytti yrittää, olla työelämässä, käydä kouluja.. olisi pitänyt hyväksyä kohtalo jo siinä vaiheessa kun juoksin lumihankeen juoppoja karkuun. Jäädä sinne makaamaan, katsella tähtitaivaalle ja luovuttaa, luonto olisi sitten hoitanut minut niin kuin se joka tapauksessa teki väkisin myöhemmin.

En muista lapsena miettineeni, minkälaista elämää elän aikuisena. Mutta elämäni on hyvin samankaltaisen keskiluokkaista kuin mitä lapsuudenperheessäni oli: molemmat aikuiset asiantuntijatöissä, lapset käyvät koulua ja harrastavat paljon, jonkun verran matkustellaan, mökkeillään ja tavataan ystäviä ja sukulaisia. Hyvin tavallista siis.

Olisin ollut kauhuissani. Musta ei tullut maailmankuulua näyttelijää eikä rikasta, enkä ole aikuinen sillä tavalla kuin olen kuvitellut aikuisten olevan - siis vielä yli kakskymppisenä kun luulin vielä muuttuvani tasapainoiseksi, vastuulliseksi, rauhalliseksi, rohkeaksi, ahkeraksi ja sellaiseksi, joka selviää työstä (ei tällä hetkellä) , kodista, lapsista (joita toisin en uskonut saavani, mutta lapseni sitten osoittivat sen pelon vääräksi), harrastuksista (ei ole) ihan silleen leikiten. Olen superstressaantunut keskittymisongelmainen aikaansaamaton kiukkuinen ihminen, jonka ainoa ilo on lapset ja mies. Ellei varhaislapsuutta lasketa vaan ajatellaan nuoruuden haaveita, sain paljon enemmän kuin uskalsin toivoa, mutta ihmisenä olen aika hukassa ja sekaisin.

Ajattelin että paskaa siitä tulee mutta tulikin vielä paskempaa.

Olisin ollut todella ihmeissäni, koska elämässäni on nyt aikuisena asioita, jotka olivat täysin saavuttamattomia lapsuuden perheessäni. Minulla on rakas mies joka ei juo. On riittävästi rahaa siinä mielessä, että voin ostaa sitä ruokaa mitä haluan ja vaatteita mitä tarvitsen. Minullaon ajokortti ja auto, en joudu menemään kävellen joka ikiseen paikkaan. En lapsena ajatellut koskaan millaista elämäni tulee olemaan aikuisena koska päivittäinen elämä vei kaiken energian. Mutta jos joku olisi kertonut miten nyt elän,en olisi ikinä uskonut saavuttavani näin hyvän elämän. Saan olla todella üaljosta kiitollinen.

En olis kuvitellut, että elän perhe-elämää. Minusta piti tulla noita-akka, astronautti, rokkibändin rumpali, taidemaalari, presidentti tai nunna. Eikä ainakaan äitiä, eikä varsinkaan poikalapsen äitiä. Mutta olen ihan tyytyväinen elämääni nyt, poika on tosi kiva (tuolla se nyt putsaa autoani lumesta, jotta päästään kauppaan), ja työnikin on antoisaa (luovalle alalle päädyin sittenkin, monen mutkan kautta).

Ei mulla ollut lapsena mitään toiveita tai odotuksia, millaista elämäni olisi aikuisena. Mulla oli hyvä, onnellinen, turvallinen ja rakastettu lapsuus enkä miettinyt aikuiselämääni. En osannut pelätä, että aikuisena elämäni olisi jotenkin kamalaa vaan pidin kai aika itsestäänselvänä, että myös aikuisena elämäni olisi hyvää, onnellista, turvallista ja rakastettua. Kuten on ollutkin. Tietenkin olen kokenut elämässäni myös vastoinkäymisiä ja menetyksiä, mutta ne kuuluvat elämään. Harvan elämä kai on kohdusta hautaan pelkkää ruusuilla tanssimista? 

Yo-kirjoitusten jälkeen piti hakea jonnekin opiskelemaan ja hainkin ja pääsin. Lopetin aika pian, kun ei ollutkaan mun alaani. Hain toiseen paikkaan ja pääsin, mutta sama juttu sen kanssa. Hain kolmanteen ja pääsin, ja ne opinnot suoritin loppuun asti. En tosin tehnyt alan töitä kuin muutaman vuoden, kun mua pyydettiin työpaikallani vähän toisenlaisiin hommiin ja kiinnostuin niistä hommista niin paljon, että muutaman vuoden päästä päätin lähteä työn ohessa opiskelemaan uudelle alalle.

En koskaan miettinyt, haluanko lapsia vai en. Kun olin valmistumassa ekaan ammattiini, ajattelin vain, että nyt voisi ola hyvä ajankohta tehdä lapsi. Ja niin sitten tuli eka lapsi. Koska halusin lapselleni sisaruksen, 5 vuotta myöhemmin syntyi toinen lapsi. Nyt mä olen kuuskymppinen, lapseni kolmenkympin molemmin puolin ja vähitellen olen alkanut odottaa eläkepäiviäni. Jos mulle olisi joku 1960-luvulla kertonut, että tulen työkseni tekemään tietojärjestelmiä, olisin varmaan hämmästyneenä kysynyt, mitä ne on. Vasta joskus 1970-luvun lopulla mulle selvisi edes, mikä on tietokone. Ja siihen aikaan tietokoneet olivat melkein huoneen korkuisia. 

Ei mun mielikuvitukseni olisi riittänyt kuvittelemaan, että vuonna 2021 alle kouluikäiset lapsetkin kulkevat puhelin ja televisio taskussaan. Joten en olisi osannut mitenkään kuvitella, millaista mun elämäni on nyt 60-vuotiaana. 

Ei menny elämä niinkuin piti. Hyviä juttuja ollu ja mielenkiintoista mutta olisin kuvitellut jo tässä iässä elämäni olevan toisenlaista. T: 90-luvun teini

Vierailija kirjoitti:

Olisin ollut todella ihmeissäni, koska elämässäni on nyt aikuisena asioita, jotka olivat täysin saavuttamattomia lapsuuden perheessäni. Minulla on rakas mies joka ei juo. On riittävästi rahaa siinä mielessä, että voin ostaa sitä ruokaa mitä haluan ja vaatteita mitä tarvitsen. Minullaon ajokortti ja auto, en joudu menemään kävellen joka ikiseen paikkaan. En lapsena ajatellut koskaan millaista elämäni tulee olemaan aikuisena koska päivittäinen elämä vei kaiken energian. Mutta jos joku olisi kertonut miten nyt elän,en olisi ikinä uskonut saavuttavani näin hyvän elämän. Saan olla todella üaljosta kiitollinen.

Tämä lause kiteyttää oman elämäni "elämässäni on nyt aikuisena asioita, jotka olivat täysin saavuttamattomia lapsuuden perheessäni."

Lapsuudenperheessä oli perinteiset perhemallit, äiti teki kotona töitä (isä halusi), teki ruuan, siivosi pyykkäsi, harrasti kerran viikossa kodin ulkopuolella, hän ei käyttänyt itseensä rahaa.

Minulla on perhe ja silti voin kutakuinkin tehdä mitä haluan, ostaa mitä haluan, tehdä asioita yhdessä ystävien tai perheen kanssa yhdessä ja erikseen.

Taloudellinen vapaus kiitos työn, josta saa kohtuullisen korvauksen.