Mitä olisit lapsena ajatellut nykyisestä elämästäsi aikuisena? Tuliko elämästäsi sitä mitä kuvittelit vai jotain ihan muuta?

Elin lapsuuden lähiössä, jossa läheiset aikuiset olivat työttömiä, haaveilivat työkyvyttömyyseläkkeestä, miehet usein väkivaltaisia juoppoja. Murrosiän jälkeen tajusin että ei sen välttämättä näin pidä mennä, olin samalla ladulla silloin. Vieläkin se tuntuu pieneltä ihmeeltä, että minusta tuli sukuni ensimmäinen ylioppilas, yliopistossa opiskellut ja hyvin toimeentuleva yrittäjä. Se on vaatinut valtavasti ponnisteluja, terapiaa, tukea yms. Välillä olen romahtanut saikulle mt- ongelmien takia. Mutta jotenkin päässyt eteenpäin. Tunnen elämässäni usein onnellisuutta. Minuun ei ole koskaan käyty käsiksi, mutta miessuhteet ovat olleet ongelmallisia. Toivoisin vielä löytäväni hyvän kumppanin. Se on ollut vaikeaa, nuorena luulin, että minä jos kuka osaan tunnistaa hulttiot.

Yllä olevalle kirjoittajalle haluan sanoa, että älä luovuta ja älä anna häpeän tunteen voittaa. Ponnistelu ei ole mennyt hukkaan, kukaan ei voi ottaa sinulta saavutuksiasi pois. Älä vertaile itseäsi muihin, olet yhtä arvokas kuin kaikki muut. Mieti mikä tekisi sinut onnelliseksi ja mene pienin askelin sitä kohti. Ota kaikki apu ja tuki vastaan, mitä on tarjolla. Voimia!

Ei lapsia, ei parisuhdetta, ei isoa palkkaa vaikka akateeminen ammatti onkin. Olen kaukana lapsuuden haaveammatista. Oikeastaan koen, että en ole onnistunut missään asiassa elämässäni, vaikka ulkopuolisin silmin elämäni saattaa muulta näyttää.

En enää edes haaveile tai toivo. Olen luovuttanut enkä enää edes yritä. Näillä mennään hautaan asti.

Tuli mitä halusin niissä asioissa mihin voin itse vaikuttaa. Valitettavasti hyvä parisuhde ja lapset jäivät haaveeksi. Tosin on tässä nyt vielä vuosi tai kaksi ehkä aikaa jos luoja suo.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli lähdössä ⁷huonot kortit. Vanhempani olivat alkoholisoituneita duunareita, joilla oli elämänhallinnan kanssa ongelmia. Raha oli aina loppu, lisäksi kaikki muu viinasta aiheutunut paska. Ennuste itselleni oli siis aika huono. Tästä huolimatta yritin kuitenkin kovasti, päätin olla oman elämäni herra. Selvitin kouluni kohtalaisesti ja hirveällä yrityksellä pääsin työelämään, jossa jaksoin joten kuten. Mutta vaikka yritin miten kovasti, vuosien aikana tuntui että olin kuin suossa. Mitä enemmän yritin, sitä enemmän vaan vajosin. Koko ajan oli rahat loppu, koko ajan oli hermot kireällä, koko ajan oli jotenkin paha olla. Lapsena opittu häpeän pelko esti hakemasta apua, itsetunto oli romuna. Ei ollut täysijärkisiä läheisiä, ei ketään joka olisi auttanut. Parisuhteet olivat tietysti sitä paskaa, mihin tällainen heikkoitsetuntoinen jätesäkki ajautuu. Ja niinhän siinä kävi, että yrityksistäni huolimatta voimat lopulta pettivät, jäin tai jättäydyin työttömäksi ja siitä lähti alamäki. Olisin varmaan tarvinnut apua jo lapsena, mutta koska olin päättänyt pärjätä, annoin elämäni valua viemäristä hieman myöhemmin. Lopulta sain "apua", eli pilleripurkin kun olin jo työtön. Ja merkinnät masennuksesta tietoihini. Näin siinä sitten kuitenkin kävi, ei auttanut juosta kohtaloa karkuun kun se oli jo pätetty. Joskus olen miettinyt, että mitäpä hyödytti yrittää, olla työelämässä, käydä kouluja.. olisi pitänyt hyväksyä kohtalo jo siinä vaiheessa kun juoksin lumihankeen juoppoja karkuun. Jäädä sinne makaamaan, katsella tähtitaivaalle ja luovuttaa, luonto olisi sitten hoitanut minut niin kuin se joka tapauksessa teki väkisin myöhemmin.

Tämä pysäytti. Kunpa jokaisella huonoissa oloissa kasvavalla lapsella olisi joku aikuinen ihminen lähellään, joka näkisi lapsen hädän. Näennäisesti pärjäävä lapsi tarvitsee myös kannustusta ja rohkaisua, mutta ei osaa niitä hakea eikä ottaa vastaan, koska niitä hänen elämässään ei ole ollut.

Aiheettomia lasuja ei ole. Paitsi kostonhimosta tulleet

Riippuu ikäkaudesta, lapsena tietysti uskoin itseeni enemmän kuin mitä varhaisteininä. Koko lapsuuteni muistan kuitenkin haaveilleeni menestyksekkäästä urasta, jetset-elämästä ja asunnosta Helsingin ydinkeskustassa, ehkä myös ulkomailla. Ainakaan en halunnut omakotitaloa maalta.

Nyt asun omakotitalossa Suomen mittakaavassa isossa kaupungissa, mutta en Helsingissä. Tein lapsen ennen valmistumista. Valmistuin akateemiseen ammattiin kuten olin ajatellutkin, mutta elän paljon keskiluokkaisempaa elämää kun mitä lapsena haaveilin. Periaatteessa ajattelen, että minulla olisi ollut mahdollisuus lähteä luomaan uraa ulkomaille kuten lapsena haaveilin, mutta enpä nyt aikuisena enää olekaan haaveillut moisesta. Nyt olen tosi tyytyväinen vähän keskimääräistä suurempaan palkkaani, ok tienaavaan mieheen, vakaaseen taloudelliseen tilanteeseen ja lapsiperhe-elämään. Ei minusta tarvinnutkaan tulla rikasta sanan varsinaisessa merkityksessä, lapsena olisin varmasti ollut pettynyt jos olisin tiennyt etten tee valtavia omaisuuksia.

Minulla oli lapsena aika huono minäkuva ja itsetunto, ajattelin varmaan 20-vuotiaaksi asti, ettei minua voi kukaan rakastaa koska olen niin paha ja huono. Toisaalta pärjäsin koulussa ja harrastuksissa hyvin ja olin kognitiivisilta kyvyiltäni melko kehittynyt, joten ajattelin, että noin vain kouluttaudun johonkin kivalle alalle ja sitten teen jotain kivaa työtä, josta saan paljon rahaa... 

Kuinka kävi? Elämäni oli melko ikävää ja vaikeaa noin 25-vuotiaaksi asti, mutta sitten valmistuin yliopistosta, löysin rakastavan kumppanin, vaihdoin paikkakuntaa ja sen jälkeen kaikki onkin ollut oikein ruusuisaa. Minulle on siunaantunut tukeva ja luotettava lähipiiri, mitä en olisi koskaan uskonut mahdolliseksi. Olen nykyään myös "kivassa työssä, josta saan paljon rahaa", mutta matkan varrella on ollut työttömyyttä ja harkitsin jopa alanvaihtoa yhdessä vaiheessa.

Eli sosiaalisten suhteiden kohdalla kävi paremmin kuin olisin osannut odottaa, mutta työelämään siirtyminen ei tapahtunut niin helposti kuin olisin toivonut. 

Heh! Minusta piti tulla poplaulaja, kuten idolistani Kim Wildesta :D Opiskelin innokkaasti englantia, koska halusin kirjoittaa biisini englanniksi. Piirsin suunnitelmia tulevista levynkansistani. Aikuisena ole asunut Englannissa kyllä, mutta en osaa kovin hyvin laulaa, enkä ole muutenkaan musikaalinen.

Lapsena ajattelin että 27-vuotiaana tai ainakin kolmekymppisenä on se rivarinpätkä, kultainennoutaja, volvo, joku mies ja ne 1.8 lasta. Olen nyt tuon ikäinen ja olen aika yllättynyt miten lapsellinen vielä olen - ei tullut mitään taikaiskua joka olisi tehnyt minusta verotuksesta ja politiikasta keskustelevan aikuisen, vaan olen ihan sama tyyppi kuin lapsena/nuorena, mutta vain vanhempi ja kai aikuinen. Minulla on maisterintutkinto, asuntolaina, ja vakityöt, sekä osaan kaikkia tylsiä "aikuisten juttuja" kuten veroilmoitus, sähkösopimuksen kilpailutus, nuohoojan tilaaminen,  mutta silti tykkään söpöistä eläimistä, piirtämisestä, leipomisesta ja vaikka Disney-elokuvista ihan samalla tavalla kuin lapsenakin.

En olisi myös ikinä uskonut että aikuisetkin voi pelätä juttuja. Itse olen ajopelkoinen vaikka ajokortti löytyy, joten vieläkin pyöräilen kaikkialle.