uusperheet- kyllä on haastava yhtälö lasten kannalta

Sinulle jäi traumat uusperheestä, mutta toisaalta jos vanhempasi eivät olisi eronneet niin minkälaiset traumat sinulle olisi jäänyt siitä ydinperheestä? Sitähän me emme koskaan saa tietää, nyt vaan muistat ikuisesti sen, että uusperheet on pahoja, toimimattomia ja ydinperhe on ainut oikea ratkaisu. (jos on, niin miksi kukaan eroaa?)

Lapset, jotka ovat ehkä koko ikänsä seuranneet biovanhempiensa riitelyä, ovat onnessaan, kun vanhemmat eron jälkeen perustavat uudet, toivottavasti läksynsä opittuaan entistä onnellisemmat perheet. Ainakin meillä miehen lapsi oli innokkain naittajamme. Häntä rasitti, kun isä eli yksin ja vain äidillä oli uusi kumppani. Hänestä oli ihanaa, kun saattoi myös isän luona saada itselleen "äidin" hiuksia letittämään ja muroja annostelemaan. Ja se onni todella näkyi hänestä.

Sinulle jäi traumat uusperheestä, mutta toisaalta jos vanhempasi eivät olisi eronneet niin minkälaiset traumat sinulle olisi jäänyt siitä ydinperheestä? Sitähän me emme koskaan saa tietää, nyt vaan muistat ikuisesti sen, että uusperheet on pahoja, toimimattomia ja ydinperhe on ainut oikea ratkaisu. (jos on, niin miksi kukaan eroaa?)

Peräänkuulutan vain sitä lapsen asemaan asettumista. Se ei välttämättä onnistu niin hyvin kuin kuvittelee, jos ei itse ole elänyt lapsuudessa uusperheessä. Aikuisen näkökulma uusperheen toimivuuteen voi olla täysin eri kuin lapsen näkökulma.

Ei kaikki lapset vihaa uusperhe-elämää, miksei siitä muka voisi pitää? Monelle pojalle varmaan on suuri juttu, jos saa elämäänsä uuden miehen, jonka kanssa puuhailla ns. poikien juttuja. Mistä sinä tiedät onko se lasten paras, että kotona on vain yksi aikuinen, jonka pitää koko ajan jaksaa ja jaksaa ja venyä ja venyä, koska hän joutuu kantamaan kaiken vastuun? Voi siinä moni nainen väsyä, jos ei kymmeniin vuosiin ole ketään kenen kanssa arkea jakaa ja mitä se sitten tarkoittaa lapselle, kun äiti on väsynyt, kiukkuinen ja ehkä jo masentunutkin...



Minusta tärkeintä olisi vaan se, että kun niitä uusia kumppaneita "etsitään" niin pidetään myös huolta siitä, että se ihminen, jonka kanssa haluaa jakaa tulevaisuutensa, tulee toimeen _kaikkien_ lasten kanssa, kantaa vastuuta ja osoittaa rakkautta ja välittämistä kaikkia kohtaan. Sekin on kuitenkin rikkaus, että ympärillä on paljon rakastavia ihmisiä.

Ovat eronneet lapsen äidin kanssa jo ennen lapsen syntymää ja tavallaan lapsi on kasvanut siihen, että hänen vanhempansa eivät asu yhdessä. Kerran 5-vuotiaana kysyi, voisiko äiti muuttaa iskän luokse asumaan. Muuten asia on ollut ihan faktaa. Minut on hyväksynyt alusta asti ja tulemme hyvin toimeen. Mutta ongelmaksi on tullut isäpuoli, äidin uusi mies. Aluksi hyväksyi tämän lapsen, mutta yhteisen synnyttyä alkoi nokkiminen. Ajoittain se on niin pahaa, että äitikin purkaa siitä miehelleni sydäntään. Välillä ovat eroamassa siellä ja välillä taas yritetään. Jotenkin tuntuu, että se huono parisuhde siellä johtaa tämän lapsen "rääkkäämiseen". Tavallaan se uusi mies käyttää tätä naisen ja mieheni lasta lyömävälineenä. Tekee kaikkea pikkujekkua kuten vie omaansa vain ulos, kauppaa, huveihin ja ei halua ottaa isompaa mukaan tai lähtee salaa. Ostaa piruuttaankin joka kerta kaupasta jonkun lelun nuoremmalle, kun vanhempi ei saa koskaan mitään. Saattaa esimerkiksi usuttaa vanhemman hakemaan ulkona jotain sisältä ja sitten "katoaa"/karkaa omansa kanssa pihasta ja isompi jää seisomaan hämmentyneenä yksin pihalle. Todella kamalaa touhua ja siksi yritetään meillä ainakin pitää hyvänä ja hemmotella. Pelkään vaan, mitä sitä touhusta tulee, kun tämä lapsi lähenee murrosikää, eikä välttämättä enää niele asioita niin helposti.