Lähettelin maniassa alastonkuvia miehille ja nyt hävettää... pahoittelenko?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun nainen lähettelee alastonkuvia miehelle, nainen on uhri.

Kun mies lähettelee alastonkuviaan naiselle, nainen on uhri.

Samaa ihmettelen! Miestä kyllä haukutaan heti jos tekee samaa.

Alan kyllästyä naisten kaksinaamaisuuteen.

Mies lähettelee dickpicejä ihan normaalina toimintana.

Nainen lähettelee alastonkuvia mielisairauden kourissa syyntakeettomasti. 

Huomaatko eron?

Ap'eelle lohdutukseksi että lähettelee nekin naiset jotka ovat ilman hoitoa🙂

Tää kun on vähä ronkeli niin naiset ruukaavat lähetellä omasta piparistaan kuvia. Luultavasti olettavat että innostun touhuilemaan heidän kanssaan kun kuvan näen.

Paremmin pääsisivät haluamaansa lopputulokseen jos kuvien sijaan tutustuisivat ja juttelisivat.

Kuvien lähettely on nykyisin tosi paljon yleisempää kuin voisi luulla. Aika matalalla kynnyksellä naiset lähettelee kaikenlaisin hyvän yön toivotuksia. 

Älä reagoi koko asiaan sen kummemmin, jos joku ei erityisemmin niitä kommentoi tai ala penätä sinulta selvitystä, että miksi ihmeessä intimiimpää postia tuli. 

Jos asia tulee puheeksi jotenkin luonnollisesti, voit tietenkin pahoitella ja ehkä selittää syynkin. Muista, että et ole kuitenkaan velvollinen kertomaan terveystietojasi yhtään kenellekkään. Anteeksi pyytäminen kyllä riittää ihan hyvin, jos joku on tosiaan loukkaantunut. 

Voit myös aina sanoa, että lähetit vahingossa väärän kuvan.

Vierailija kirjoitti:

Mä en kyllä oikeesti kestäisi manioita, jos niitä vaan tulisi lääkityksestä huolimatta. En vaan vois elää häpeäni kanssa ja samalla koko ajan pelko per*seessä odottaa milloin taas seuraavat "juhlat" alkaa ja mitä silloin taas teen. Jos siis itse tekee kaikkensa syömällä lääkkeet ja silti... täällä oli kerran yks ketju, jossa joku nainen kerto maniapäissään lähteneensä jonkun polttariporukan mukaan Lappiin. Ihan randomia netin kautta "tavattuja" äijiä. Siellä sitten viikon viihtyi mökissä tän äijäporukan nus*ittavana. Vuoronperään vetelivät sitä ja hän tähän siis oli suostuvainen, koska tunsi olonsa niin seksikkääksi ja uskoi olevansa lahja ja palkinto miehille.

Miten noiden manioiden jälkeen voi vaan jatkaa elämäänsä ja olla kuin ei mitään? Kauheeta sanoa, mut mitä ihminen tuollaisesta elämästä saa, muuta kuin loputonta kärsimystä ja häpeää?

Kuvaamasi on todellisuutta tuhansille suomalaisille. Olen yksi heistä. Häpeän kanssa eläminen on ollut yksi vaikeimpia aspekteja tässä sairaudessa. Olen sanonut pahoja asioita ja tehnyt järjettömiä tekoja. Ystäviä ei juuri ole jäljellä - ymmärrettävistä syistä. Kuin ihmeen kaupalla parisuhde on kestänyt kaikki nämä vuodet.

Tämä on yksi syy, minkä vuoksi itsem urhaa yrittää noin 15-20 prosenttia sairastuneista.

Lääkkeet toimivat ihmisillä eri tavoin. Jotkut kokevat elämänsä aikana vain sen yhden maanisen vaiheen, joka tuo diagnoosin, ja sen jälkeen paketti pysyy kasassa lääkkeillä. Toiset tekevät kaikkensa, käyvät terapiassa ja ottavat lääkkeensä mutta kokevat silti maanisia vaiheita. Ja sitten on paljon niitä, jotka ovat jotain näiden kahden ääripään välillä.

Itse olen huomannut, että ennen lääkitystä (siis ennen diagnoosia) mania iski todella nopeasti niin, ettei sitä voinut ollenkaan itse havaita, mutta kun mania on ollut alkamassa lääkityksen aikana, sen oireet tulevat hitaammin, niin että tilanteen voi huomata ja asialle voi tehdä jotain. Sen voi huomata esimerkiksi siitä, että unen tarve vähenee eikä tunne nälkää tai ajatukset alkavat lentää vauhdilla tai niihin voi tulla outoja, esim. paranoideja sävyjä. Lista on pitkä, ja  jokaisen on ne omat varoitusmerkit opeteltava. Itse alan aina kirjoitella todella levottomia muistiinpanoja, ja jos en siinä vaiheessa saa hommaa pysäytettyä, alan seuraavaksi toteuttaa kirjoittamiani juttuja. Saatan esimerkiksi lähteä tuosta vain ulkomaille (ennen koronaa) pikavippi kainalossa. Ja ei, siinä vaiheessa ei enää ollenkaan tajua, että omassa käytöksessä on jotain outoa. Itse asiassa elämä ei ole  koskaan ollut niin mahtavaa kuin tuossa tilanteessa. Ihminen on silloin täysin sairauden tunnoton.

Pelko manian uusimisesta on kova, mutta se on vuosien myötä hieman helpottanut, koska tiedän mitä tehdä. On puhelinnumerot, joihin voin soittaa, ja voin hakeutua osastolle, jos tunnen, etten pysty enää halllitsemaan itseäni.

Vierailija kirjoitti:

Ovatko kuvien vastaanottajat netistä löytyneitä randomeja vai tunnetko heidät tosielämässä? Jos ventovieraita, anna olla ja ota juttu oppiläksynä. Jos tuttavia, ehkä voi laittaa lyhykäisen pahoitteluviestin jos siltä tuntuu. Etenkin jos miehet ovat jo naimisissa.

Jos nämä on tosiaan ihan tuntemattomia nettituttavuuksia tms, unohda koko juttu. 

Vierailija kirjoitti:

Mä en kyllä oikeesti kestäisi manioita, jos niitä vaan tulisi lääkityksestä huolimatta. En vaan vois elää häpeäni kanssa ja samalla koko ajan pelko per*seessä odottaa milloin taas seuraavat "juhlat" alkaa ja mitä silloin taas teen. Jos siis itse tekee kaikkensa syömällä lääkkeet ja silti... täällä oli kerran yks ketju, jossa joku nainen kerto maniapäissään lähteneensä jonkun polttariporukan mukaan Lappiin. Ihan randomia netin kautta "tavattuja" äijiä. Siellä sitten viikon viihtyi mökissä tän äijäporukan nus*ittavana. Vuoronperään vetelivät sitä ja hän tähän siis oli suostuvainen, koska tunsi olonsa niin seksikkääksi ja uskoi olevansa lahja ja palkinto miehille.

Miten noiden manioiden jälkeen voi vaan jatkaa elämäänsä ja olla kuin ei mitään? Kauheeta sanoa, mut mitä ihminen tuollaisesta elämästä saa, muuta kuin loputonta kärsimystä ja häpeää?

Kyllä minä terapiaa olen tarvinnut. Sitä vaan oppii tulemaan sinuiksi asian kanssa.

En minä maniassa ollut huolissani tai häpeissäni. Elämä pitää elää täysillä ja pää edellä piti hypätä seikkailemaan milloin mihinkin.

Onneksi tielleni ei koskaan osunut pahoja ihmisiä. Jälkeenpäin olen huokaissut, että en oikeasti voi uskoa, miten olen uskaltanut lähteä tuntemattomien matkaan vieraalle paikkakunnalle (ei Lappiin 😄).

12