puoliso piikittelee, kun ei oo kavereita

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tunne ketään jolla ei olisi kavereita/ystäviä.

Miksi ystävättömyys olisi jotenkin ihailtavaa ja kannustettavaa? Jokainen ansaitsee ystävän.

Tällä palstalla sympatiaa saa introvertiltä kouralliselta aina kun hakee sääliä ja hyväksyntää jollekin oudolle.

Kaikille tekee hyvää tuulettaa ajatuksiaan muiden kanssa, ottaa tervettä tilaa parisuhteessa ja saada objektiivista vastakaikua olemiselleen, tekemisilleeb. Ja kavereiden kanssa on kivaa, kun valitsee ne oikein

Jos et ap luota ihmisiin, ehkä kannattaa hoitaa pää kuntoon. Ammattiapua on saatavilla. Elämä voi muuttua aidosti. Tai sitten hankkiudutte puolisosi kanssa erikseen asumaan ja elämään. Sosiaalisiis ei ole synti.

Tässä malliesimerkki siitä, kuinka aloituksen pointti menee ohi niin että vinkuu. Rautalankaa: kukaan ei ole ihaillut ystävättömyyttä tai kannustanut siihen. Kyse on siitä, että aloittajan puoliso harrastaa henkistä väkivaltaa iskemällä jatkuvasti tämän heikkoon kohtaan eli kaverittomuuteen. Aloittajalla on kiusaamistaustaa ja vaikka hän sanoo olevansa introvertti eikä aikaa ja energiaa riittäisikään mielin määrin kaverien kanssa juoksemiseen, ei se silti oikeuta ketään olemaan ilkeä asiasta.

Kaikkein vähiten jatkuva piikittely sen lähimmän ihmisen taholta auttaa uusien ihmissuhteiden muodostamisessa. Se, jos mikä syö entisestään haurasta itsetuntoa ja vain kasvattaa epäluottamusta muita ihmisiä kohtaan. Mikäli ap:n puoliso haluaisi oikeasti tukea häntä ystävystymään, hän juttelisi tämän kanssa menneistä kokemuksista ja vaikka kutsuisi ap:n viettämään iltaa oman kaveripiirinsä kanssa. Ja jos aloittaja ei silti lämpenisi uusien kavereiden hankkimiselle, niin kypsä puoliso kohauttaisi olkiaan ja antaisi toisen olla sellainen kuin on. Kaverien hankkiminen ei muuten todennäköisesti lopettaisi tuota piikittelyä, sillä lyttäämisenhaluinen ihminen löytää AINA jonkin kohdan, mihin iskeä.

Aloituksesta ei selvinnyt, minkä ikäinen ja kumpaa sukupuolta ap:n puoliso on mutta muistan omasta nuoruudestani, että sellaiset kaksikymppiset vähän "edgyt" jätkät saattoivat olla hyvin herkkänahkaisia sille, jos tyttöystävä ei sopinut ennalta kuviteltuun muottiin. Monelle oli kauhean tärkeää se, että "tyttis" on cool ja esittelykelpoinen omien kavereiden mielestä (paitsi ei tietenkään liikaa, koska mustasukkaisuus). Joku sitten saattoi silloin tällöin alkaa seurustella jonkun herkemmän ja ehkä kiusaamistaustaisen tytön kanssa - ja aloittaa välittömästi tämän dissaamisen, vyön alle iskemisen ja muun kiusaamisen. En ymmärrä, miksi tyyppi ei vain voinut lopettaa suhdetta heti alkuunsa siististi, tai olla aloittamatta sitä ylipäätään.

Aloittaja kysyy, onko hänessä vikaa. Vastaus riippuu vastaajan maailmankuvasta. Yleisempää on se, että on kaveripiiri kuin että se puuttuu, siinä mielessä ap on outo.

Ja hänkään ei voi asettua ylemmäksi kritisoidessaan puolisonsa suhdetta perheeseensä.

Täältä haetaan sympatiaa ja samanmielisiä, eikä nähdä malkaa omassa silmässä.

Puhukaa asioita kotona keskenänne. Et sinä ap tai muutama muukaan voi täysin teilata sitä, että puoliso viestii sinulle mikäli käytöksesi on hänestä erikoista. Sinäkään et tunnu ihan pulmunen olevan.

Puolisoni on ulospäinsuuntautunut ja löytää kavereita kaikkialta. Hän on tutustuttanut minutkin moniin kavereihinsa joka on ihan jees, mutta ymmärtää kyllä etten ole niin sosiaalinen. Itselläkin on kiusaamistaustaa ja siitä johtuen epäluottamusta ihmisiin. En katselisi kyllä puolisoa joka jatkaisi kiusaamista. En ole itsekään täysin introvertti vaan saan kyllä energiaa muiden seurasta. Ihmissuhteissa on kyllä paljon muitakin tekijöitä kuin introverttius tai ekstroverttius. Lapsena olin hyvin sosiaalinen, mutta varautuneeksi tulin kun jatkuvasti koin kiusaamista vuosien ajan.

Liekö sitten siinä, että päädytään yhteen kiusaajan kanssa Tukholman-syndroomaa. Yritetään miellyttää sitä kiusaajatyyppiä ja päästä niskan päälle koko ongelman kanssa, alitajuisesti.

Vierailija kirjoitti:

Puolisoni on ulospäinsuuntautunut ja löytää kavereita kaikkialta. Hän on tutustuttanut minutkin moniin kavereihinsa joka on ihan jees, mutta ymmärtää kyllä etten ole niin sosiaalinen. Itselläkin on kiusaamistaustaa ja siitä johtuen epäluottamusta ihmisiin. En katselisi kyllä puolisoa joka jatkaisi kiusaamista. En ole itsekään täysin introvertti vaan saan kyllä energiaa muiden seurasta. Ihmissuhteissa on kyllä paljon muitakin tekijöitä kuin introverttius tai ekstroverttius. Lapsena olin hyvin sosiaalinen, mutta varautuneeksi tulin kun jatkuvasti koin kiusaamista vuosien ajan.

Liekö sitten siinä, että päädytään yhteen kiusaajan kanssa Tukholman-syndroomaa. Yritetään miellyttää sitä kiusaajatyyppiä ja päästä niskan päälle koko ongelman kanssa, alitajuisesti.

Mitä te aikanaan kiusatut itse ajattelette: haluatteki te itse ystäviä ja ystävystyä jonkun kanssa ja mitä teette sen eteen? Menettekö jatkossa kiusaamisen taa vai teettekö asialle jotain? Eivätkö muut halua olla ystäviänne?

AP: mä miettisin eroa. Ei tuollaisella puolisolla tee mitään.

Vierailija kirjoitti:

Mihinkään ihmissuhteeseen ei kuulu toisen halveeraaminen tai piikittely. Sano hänelle, että olet tällainen ja, jos ei kelpaa, niin tuos on ovi. Et ole tehnyt mitään väärää olemalla se mikä olet.

Hyvähyvä, Se on tasan just näin!

Minusta päivittäinen yhteydenpito omien vanhempien kanssa aikuisiällä ja etenkin keski-iässä on ihan yhtä epänormaalia kuin ei välejä lainkaan

Vierailija kirjoitti:

Minusta päivittäinen yhteydenpito omien vanhempien kanssa aikuisiällä ja etenkin keski-iässä on ihan yhtä epänormaalia kuin ei välejä lainkaan

Emme pidä yhteyttä päivittäin. En ole sellaista väittänytkään. - ap

Sano että se piikittely loppuu nyt.Jos ei lopu se on moro.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puolisoni on ulospäinsuuntautunut ja löytää kavereita kaikkialta. Hän on tutustuttanut minutkin moniin kavereihinsa joka on ihan jees, mutta ymmärtää kyllä etten ole niin sosiaalinen. Itselläkin on kiusaamistaustaa ja siitä johtuen epäluottamusta ihmisiin. En katselisi kyllä puolisoa joka jatkaisi kiusaamista. En ole itsekään täysin introvertti vaan saan kyllä energiaa muiden seurasta. Ihmissuhteissa on kyllä paljon muitakin tekijöitä kuin introverttius tai ekstroverttius. Lapsena olin hyvin sosiaalinen, mutta varautuneeksi tulin kun jatkuvasti koin kiusaamista vuosien ajan.

Liekö sitten siinä, että päädytään yhteen kiusaajan kanssa Tukholman-syndroomaa. Yritetään miellyttää sitä kiusaajatyyppiä ja päästä niskan päälle koko ongelman kanssa, alitajuisesti.

Mitä te aikanaan kiusatut itse ajattelette: haluatteki te itse ystäviä ja ystävystyä jonkun kanssa ja mitä teette sen eteen? Menettekö jatkossa kiusaamisen taa vai teettekö asialle jotain? Eivätkö muut halua olla ystäviänne?

Niinkuin alussa kirjoitin, olen itse tyytyväinen näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puolisoni on ulospäinsuuntautunut ja löytää kavereita kaikkialta. Hän on tutustuttanut minutkin moniin kavereihinsa joka on ihan jees, mutta ymmärtää kyllä etten ole niin sosiaalinen. Itselläkin on kiusaamistaustaa ja siitä johtuen epäluottamusta ihmisiin. En katselisi kyllä puolisoa joka jatkaisi kiusaamista. En ole itsekään täysin introvertti vaan saan kyllä energiaa muiden seurasta. Ihmissuhteissa on kyllä paljon muitakin tekijöitä kuin introverttius tai ekstroverttius. Lapsena olin hyvin sosiaalinen, mutta varautuneeksi tulin kun jatkuvasti koin kiusaamista vuosien ajan.

Liekö sitten siinä, että päädytään yhteen kiusaajan kanssa Tukholman-syndroomaa. Yritetään miellyttää sitä kiusaajatyyppiä ja päästä niskan päälle koko ongelman kanssa, alitajuisesti.

Mitä te aikanaan kiusatut itse ajattelette: haluatteki te itse ystäviä ja ystävystyä jonkun kanssa ja mitä teette sen eteen? Menettekö jatkossa kiusaamisen taa vai teettekö asialle jotain? Eivätkö muut halua olla ystäviänne?

Niinkuin alussa kirjoitin, olen itse tyytyväinen näin.

Eli haet täältä vastausta oletko outo (ja vain yksi, myötäsukiva mielipide käy/on ainoa oikea vastaus), mutta itse et halua vastata. Oletko halunnut ystäviä vai et ja miten ihmiset sinuun suhtautuvat? Ratsastatko sinä kiusaamishistoriallasi etkä ota vastuuta elämästäsi?

Miksi heittelet täällä puolisosi väleistä perheeseensä? Ystävät voi valita, sukua ei, se tulee mukana koska on pakko.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puolisoni on ulospäinsuuntautunut ja löytää kavereita kaikkialta. Hän on tutustuttanut minutkin moniin kavereihinsa joka on ihan jees, mutta ymmärtää kyllä etten ole niin sosiaalinen. Itselläkin on kiusaamistaustaa ja siitä johtuen epäluottamusta ihmisiin. En katselisi kyllä puolisoa joka jatkaisi kiusaamista. En ole itsekään täysin introvertti vaan saan kyllä energiaa muiden seurasta. Ihmissuhteissa on kyllä paljon muitakin tekijöitä kuin introverttius tai ekstroverttius. Lapsena olin hyvin sosiaalinen, mutta varautuneeksi tulin kun jatkuvasti koin kiusaamista vuosien ajan.

Liekö sitten siinä, että päädytään yhteen kiusaajan kanssa Tukholman-syndroomaa. Yritetään miellyttää sitä kiusaajatyyppiä ja päästä niskan päälle koko ongelman kanssa, alitajuisesti.

Mitä te aikanaan kiusatut itse ajattelette: haluatteki te itse ystäviä ja ystävystyä jonkun kanssa ja mitä teette sen eteen? Menettekö jatkossa kiusaamisen taa vai teettekö asialle jotain? Eivätkö muut halua olla ystäviänne?

Niinkuin alussa kirjoitin, olen itse tyytyväinen näin.

Eli haet täältä vastausta oletko outo (ja vain yksi, myötäsukiva mielipide käy/on ainoa oikea vastaus), mutta itse et halua vastata. Oletko halunnut ystäviä vai et ja miten ihmiset sinuun suhtautuvat? Ratsastatko sinä kiusaamishistoriallasi etkä ota vastuuta elämästäsi?

Miksi heittelet täällä puolisosi väleistä perheeseensä? Ystävät voi valita, sukua ei, se tulee mukana koska on pakko.

Vastasin kyllä, eli en halua ystäviä, olen tyytyväinen näin. En ratsasta menneisyydelläni, päinvastoin en halua puhua niistä ajoista ja harva niistä edes tietää. Mä tulen ihmisten kanssa kyllä hyvin toimeen, esim. Töissä tuun juttuun kaikkien kanssa. Vedin hänen perhetilanteen esille, siksi, että hänen perhesuhteet ovat ihan ääripäässä omistani ja siksi hänen on varmaan vaikea tajuta.

Perhe on eri asia kuin itse hankitut ystävät. Perhe on jokaisella, mutta kaverit saadaan muualta. 

Se on ihan fine jos et halua ystäviä, mutta koeta sitten ymmärtää että se on usempien mielestä outoa. Jos sekin on sinulle fine, niin muistathan, että suhteessa on oltava myös erillisyyttä ja tilaa? Joskus on rasittavaa olla jollekulle se ainoa vapaaehtoinen ihmissuhde. 

En puolusta piikittelyä. Olen vain sitä mieltä, että terveempää on olla ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa kuin olla olematta, ja asiasta on tutkimuksiakin.  Toivottavasti saatte puolisosi kanssa tämän asian puhuttua ja hyväksytte toisenne. 

Piikittely on inhottavaa, mutta jäin miettimään, että voiko tuossa olla takana sitä, että puoliso kokee, että olet edelleen "yksikkö" äitisi kanssa? Että hän on jotenkin toisena tai ulkopuolinen? Tai että kaipaisi sitä, että sulla olisi joku muukin kuin äiti, jonka kanssa jakaa ajatuksia, äiti kun on usein oman lapsensa suhteen "sokea" eli tukee ja on samaa mieltä vaikka olisi mitä. Kavereiden kanssa se ihmissuhde on usein tasapuolisempi.

Jos toinen käy kaikki elämän asiat läpi äitinsä kanssa, voi tulla sellainen olo, että se kumppani jakaa elämänsä enemmän äidin kuin puolisonsa kanssa.

Mun puolisolla on hyvin läheiset välit äitiinsä, mulla ei omaani ja kyllä siinä vaiheessa, jos meidän asumiseen tai elämän isoihin päätöksiin alettaisiin puolison toimesta ensin kysellä neuvoa äidiltä, niin mulla kilahtaisi. Vietän mielellän aikaa anopin kanssa ja hän on minulle rakas, mutta tietynlaiset oman elämän rajat pitää kuitenkin olla.

Näistä toki pitäisi pystyä puhumaan asiallisesti ja piikittelemättä. Että sen puolesta ei tuo ap:n puoliso kovin kivalta tyypiltä vaikuta.

up