Lue keskustelun säännöt.
Siis miten vähääkään "erilaiset" ihmiset pärjäätte elämässä?
05.02.2021 |
Ellei teillä ole jotain superlahjakkuuksia ja/tai superkiinnostuksen kohdetta tms elämässä? Itsellä lievä asperger ja koko elämä ollut yhtä vaikeutta...vaikka siis ymmärrän sosiaalisia viestejä ja huumoria ja sarkasmia yms. Nuoruudessa jäi vähätkin lapsuuden kaverit, jatkuvaa yksinäisyyttä. Muutama kaveri löytyi aikuisiällä hirveän etsimisen jälkeen (käyty varmaan kymmenissä työpaikoissa, harrastuksissa, porukoissa yms), eikä noistakaan kukaan hirveän läheinen ole.
Ihmisiä joiden kanssa klikkaa edes jollain tavalla saa etsimällä etsiä. 90% varmuudella joutuu porukoissa aina jonkinlaisen oudoksunnan (joskus v*ttuilun) kohteeksi. Sopeudun tosi huonosti työyhteisöihin ja olen huono markkinoimaan itseäni. Jatkuvaa työttömyyttä ja jopa aika kovaa vastenmielisyyttä hakea töitä, kun tietää ettei luultavasti kuitenkaan sopeudu sinne. Hirveän raskasta myös tehdä jotain tavistöitä kun ei saa mitään energiaa siitä työyhteisöstä/ihmisistä. Opin myös asioita eri tavalla kuin moni muu. Tarvitsen enemmän pohjatietoja ja saatan juuttua yksityiskohtiin tai oman ymmärryksen puutteeseen. Tuonkin takia monesti tyhmä olo töissä.
Itseä miellyttävää kumppania tosi vaikea löytää. Olen tavannut koko elämäni aikana ehkä kolme ihmistä, joiden kanssa olisi voinut kuvitella seurustelua. Enkä nyt puhu mistään sielunkumppaneista, vaan sellaisista ihmisistä joiden kanssa seurustelu ei ajatuksen tasolla tuntuisi jonkinlaiselta vitsiltä. Nuokin olivat varattuja.
Hirveän vaikea myös enää motivoida itseään mihinkään vaivannäköön, opiskeluihin yms, kun tietää että sitten päästäkseen mihinkään mielenkiintoiseen mukaan tarvitsisi niitä sosiaalisia taitoja ja sitä h*lvetin itsensä markkinointia. Tämä liika yksinäisyys ja toistuva työttömyys ja kumppanin puute vaan lahottaa päätä entisestään ja rapauttaa lisää sosiaalisia taitoja.
Kommentit (45)
Olen aina kulkenut omia teitäni, enkä ole kaivannut mitään porukkaa tai yhteisöä, mihin kuulua. Eristäytyvä persoonallisuushäiriö helpottaa tässä. Viihdyn yksinäni. Olen työkyvyttömyyseläkkeellä, mutta pärjään mielestäni nykyään ihan mukavasti. Olen löytänyt omat juttuni. Omia yksinäisiä harrastuksia, opiskelen etänä itseäni kiinnostavia juttuja. Työelämään pääsystä en ota mitään stressiä, ehkä löydän joskus itselleni sopivan työpaikan, tai sitten pysyn eläkkeellä loppuelämäni. Samat juttu ihmisten kanssa. Ehkä vastaan tulee sopiva kumppani tai kaveri. Tai sitten olen yksin. Sekin on itselleni sopiva vaihtoehto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kato liian lahjakkaat elääkin systeemin ulkopuolella, apurahoilla tai sponsoroituna tavalla tai toisella. Vain oravat juoksee pyörässä. Ja nekin pää kolmantena jalkana.
Taiteilijat ja muut älykkäämmät valveilla olijat.
;)
Hei sullekin...
Taas.
Jopa ammattilaiset vieroksuvat ja kiusaavat Aspergereita.
Ih,etellyt aina, miten helposti ja mielellään psa oh,isistä ostaa itselleen jonkun labelin ja luulee sen olevan totta, kun joku nörtti tentinsuorittajabimbo sulle niin ehdottaa. Ehkä just ja just sai tentit läpi, koska oma perhäiriöisyys ajoi alalle..114
Vierailija kirjoitti:
Autismikirjon häiriön omaavat naiset lisääntyvät kaksi kertaa useammin kuin miehet. Vaikka ei olisikaan aseksuaali, elämän perustarpeet on helpompi täyttää naisena, jos kohtaa tuollaisen neurologisen haasteen.
Varmaan liittyy osin siihenkin, että naisella on usein parin löytämisessä vielä tänä päivänäkin passiivisempi rooli. Jos riittää että näyttää riittävän nätiltä, niin tuttavuutta tekeviä miehiä tulee kyllä, niin se on paljon helpompi osa aspergerille kuin olla se sosiaalisesti sujuva hurmaaja.
Kaikista kusisin asema on tavallisennäköisillä tai rumilla miehillä, jotka ovat aspergereita eivätkä kiinnostuneita stereotyyppisistä nörttitöistä, vaan ihmisten kanssa tekemisissä olemisesta.
Monelle aspergerille kyllä nuo ihmisten kanssa työt kyllä on ihan oikeastikin haastavia. Itse ymmärsin omalla kohdallani jo nuorena sen, että ei ole minun leipälajini sellainen. Koska kerran joka paikassa kiusattiin, vieroksuttiin, oudoksuttiin. Diagnoosin jälkeen ymmärsin että se johtuu neuroepätyypillisyydestä, että en vaan tyypillisten mielestä elehdi ja puhu luontevasti ja niin että ihmisille tulisi mukava olo seurassani. Jossain määrin sitä voi kovalla vaivalla toki opetella, mutta raskasta se olisi jatkuvasti pitää päällä näyteltyä rooliakin. Eikä sekään aina onnistu, minä ainakin onnistun useinkin olemaan tahtomattani töksähtelevä tai ylimielisen tai vihaisen oloinen muiden silmään.
Hei mut chatit ois sulle just sit jees..
Ainiinmut
;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pojallani on Asperger ja hän opiskelee rekkakuskiksi. Hänen kohdallaan voi kyllä sanoa, että se on intohimoinen kiinnostuksenkohde, on aina ollut todella kiinnostunut autoista, kuljetuksista jne. Mutta se mitä jäin miettimään on, että ajatellaan joka työssä tarvittavan hirmuista sosiaalisuutta ja itsensä markkinointia. Poikani pärjää sosiaalisesti ihan ok, mutta hän ei todellakaan osaa markkinoida itseään, eikä mikään voisi häntä vähempää kiinnostaakaan kuin joku sosiaalinen small talk. Mutta kun ei sitä tuolla tarvitakaan. Pojan velipuolella on myös Asperger ja hän taas on opiskellut pitkälle ja ns. nörttiporukoissa tuntuu melkein joka toisella olevankin Asperger. Eli kyllä niitä Aspergereille soveltuvia paikkoja on sekä amis- että yliopistotasolla. Miksi aina puhutaan vain niistä superneroista Aspergereista, jotka valmistuvat tohtoriksi reilut parikymppisinä? Jonkinlaisia perustason sosiaalisia taitoja tarvitaan vähän kaikkialla, mutta ihan oikeasti jos nyt ajatellaan vaikka rekkakuskia, siivoojaa, suurtalouskokkia, putkimiestä... tarvitseeko heidän nyt ihan päivittäin pitää lennokkaita puheita ja olla niin hauskaa seuraveikkoa? Ja miksi sellaisen työn sitten tarvitsisi edes olla supermielenkiinnonkohde, eikö se riitä, että se olisi "ihan kivaa"?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kirurgit on poikkeuksetta sosiopaattisuutensa lisäksi asseja. Kiinnostaa vaan nääs kapea miniala.
Heipähei aasimassit. Heittäkääpä kassit.
Ja pari kärrynpyörää!
Cmon assius on vaan sana.
Trendi.
Koko suomi on assi.
Mut universum ehkä ei.
Kelaa sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän nuo haasteet ja ovat jossain määrin tuttuja mullekin. Mun selviytymiskeinoni on ollut ottaa tämä kummallisuus haltuun, oppia olemaan tuntematta mitään alemmuutta siitä etten ole ihan normisosiaalinen vaan olen erakko. Olen oppinut viihtymään iän myötä vähän paremmin ihmisten seurassa ja huomioimaan niitä paremmin silloin kun niihin törmää (mua ei lapsena valitettavasti sosiaalistettu lainkaan ja nuoruuskin meni totaaliyksinäisenä). Toivottavasti aloittaja löytää oman tapansa olla ja elää ja oman paikkansa. Se on varmasti monille vaikeampaa kuin arvataankaan, joskus jopa niille jotka meidän erakoiden silmiin vaikuttaa just "oikeanlaisilta" ihmisiltä.
Pärjään ihan hyvin, nyt kun vihdoin yli 40-vuotiaana sain diagnoosin ja olen alkanut ymmärtää miksi elämä on mennyt kuten on.
Olen assi, kuten myös poikani. Mieheni ei ole, mutta hän on muuten introvertti ja rauhallinen.
En kaipaa muita ihmisiä elämääni lainkaan, viihdyn kun saan lukea. En ole enää töissä, minulla on humanistinen akateeminen tutkinto.
Olin työelämässä heittopussi; tein työni hyvin, mutta olin/olen niin outo muille, että koskaan työsuhdettani ei vakinaistettu ja irtisanomisissa olin aina ensimmäinen lähtijä.
Hoidan kotia ja opiskelen omaksi ilokseni.
Sinkkuna luultavasti eläisin aivan samoin, mutta varmasti on helpompaa kun on rinnalla tasainen ja lämminhenkinen puoliso.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pojallani on Asperger ja hän opiskelee rekkakuskiksi. Hänen kohdallaan voi kyllä sanoa, että se on intohimoinen kiinnostuksenkohde, on aina ollut todella kiinnostunut autoista, kuljetuksista jne. Mutta se mitä jäin miettimään on, että ajatellaan joka työssä tarvittavan hirmuista sosiaalisuutta ja itsensä markkinointia. Poikani pärjää sosiaalisesti ihan ok, mutta hän ei todellakaan osaa markkinoida itseään, eikä mikään voisi häntä vähempää kiinnostaakaan kuin joku sosiaalinen small talk. Mutta kun ei sitä tuolla tarvitakaan. Pojan velipuolella on myös Asperger ja hän taas on opiskellut pitkälle ja ns. nörttiporukoissa tuntuu melkein joka toisella olevankin Asperger. Eli kyllä niitä Aspergereille soveltuvia paikkoja on sekä amis- että yliopistotasolla. Miksi aina puhutaan vain niistä superneroista Aspergereista, jotka valmistuvat tohtoriksi reilut parikymppisinä? Jonkinlaisia perustason sosiaalisia taitoja tarvitaan vähän kaikkialla, mutta ihan oikeasti jos nyt ajatellaan vaikka rekkakuskia, siivoojaa, suurtalouskokkia, putkimiestä... tarvitseeko heidän nyt ihan päivittäin pitää lennokkaita puheita ja olla niin hauskaa seuraveikkoa? Ja miksi sellaisen työn sitten tarvitsisi edes olla supermielenkiinnonkohde, eikö se riitä, että se olisi "ihan kivaa"?
Kuten sanoit, poikaasi on aina kiinnostanut auto- ja kuljetusjutut. Itselle taas on aina tuntuneet nuo amisjutut vierailta. Minulla on myös erilaisiin kädentaitoihin yms liittyvää tietynlaista kömpelyyttä. Kaikista pahimman oudoksunnan kohteeksi olen myös keskimäärin joutunut "amis-tyyppien" taholta, joten senkään vuoksi ei kiinnosta noilla aloilla olla. Tietynlaista katkeruutta olisi myös lähteä tekemään vaikka siivous- tai puhelinmyyntityötä tms kun on aina hoitanut koulut kunnolla ja opiskellut korkeakoulututkinnon (ja opintoja myös toiselta alaltakin), vaikka en noita töitä samalla tavalla katso alaspäin kuin jotkut muut. Tuollainen työrooli vaan tuntuu hyvin vieraalta kun on mieltänyt itsensä aina jollain tapaa "älyllisistä asioista" kiinnostuneeksi ja pohdiskelevaksi ihmiseksi. Ja jossain nörttiporukoissa voi olla asseja joo, mutta sellaiset stereotyyppiset nörtti-burgerit ovat monesti vielä oudompia kuin minä ja moni on omasta mielestänikin sellaista seuraa joiden kanssa en viihdy.
Ap
Tk eläkkeellä. Autismia ei ole todettu, mutta kykyprofiili on epätasainen nerosta kehariin. Jopa saman älykkyyden sisällä voi olla huippuja ja laskuja. Elämän pitää olla saman toistoa niin ei ylikuormitu ja sekoa päästään. Ihmisiä en jaksa vaikka vaikutan huippusosiaaliselle lyhyessä kontaktissa. Mieluiten vietän aikani yksin omien kiinnostusteni parissa. Sieltä se elämän mielekkyyskin tulee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotenkuten. Tein nuorena lapsen ja sen myötä olen välttynyt kaikelta ns. normaalilta sosiaaliselta toiminnalta, kuten opiskelijabileiltä, kaveriporukan reissuilta, baarireissuilta jne jne. Ei minulla ilman lastakaan olisi sellaisia ollut, nyt on sentään hyvä syy kokemattomuuteen.
Opiskelin insinööriksi ja sain työpaikan firmasta, jossa olin jo opiskeluaikana. Pelkään järjettömästi irtisanomista, koska en todellakaan usko löytäväni muuta työtä, ainakaan oman alan. Olen sosiaalisesti kömpelö ja pysyttelen kahvipöydässä mieluiten hiljaa. En keksi mitään sanottavaa, enkä osaa jutustella, ellei toinen tee aloitetta ja sittenkin on vaikeaa. Aina hävettää kun avaan suuni. Onneksi työpaikalla on kaikenlaisia hiihtäjiä, joten en ehkä ole silmätikkuna.
Vapaa-ajan vietän lapseni ja lapsuudenperheeni kanssa. Lapsen isästä erosin vuosia sitten. Pelottaa sekin, mitä elämä tulee olemaan kun lapsi on aikuinen.
Epäilen itselläni jonkinlaista lievää aspergeria. Suvussa on pari muutakin "outoa" erakkomaista henkilöä. En ole koskaan osannut olla kuin yhden ihmisen seurassa kerrallaan. Olen fyysisesti kömpelö ja kammoan kaikkia seurapelejä, liikunnallisia leikkejä sun muita, koska en vaan osaa. En ymmärrä sosiaalisia sääntöjä tai ainakaan en pysty noudattamaan niitä. Tuntuu, että ilmeilen epätavallisesti ja lapsellisesti, kun puhun. Minulla on tic-oireita ja kai myös aistiyliherkkyyttä. Päälle huono itsetunto ja taipumus masentuneisuuteen.
Koronan ja etätyön myötä railo minun ja ulkomaailman välillä on vain kasvanut. Olen alkanut vältellä jopa työpaikalle menemistä, ahdistaa.
Tiedostan kyllä olevani onnekas, kun on työ ja lapsi. Ilman niitä.. no, olisin varmaan ikiopiskelija. Lapsi pakotti työelämään, vaikka ajatus olikin kauhistuttava.
Aivan kamalaa sanoa, mutta olisin varmaan jäänyt tosi yksinäiseksi ja oudoksi erakoksi, jos en olisi teininä ruvennut vetämään viinaa. Sain hyviä ystäviä ja tietynlaista sosiaalista rohkeutta sitä kautta. Silti muistan miten kusessa olin kun sain ensimmäisen opiskelujen oheisen työpaikan asiakaspalvelusta, olin ihan surkea. Mutta se on ollut toinen syy sille, miksi olen oppinut vähän helpommin lähestymään muita ihmisiä.
Mutta siis mitään minusta ei ole ainakaan vielä tullut, 30v ja työtön humanisti. Puoliso on kyllä, mutta ylipäänsä mitkään seurustelut aloitin vasta päälle 20-vuotiaana. En ole mikään superälykäs, todennäköisesti ihan keskiverto, jota pidetään vähän älykkäämpänä hiljaisuuden ja varautuneisuuden takia.
On ollut myös haittaa alkoholista, en sitä puolustele sinänsä. Epäilen että se on yksi syy masennukseen ja vaikeuteen tehdä päätöksiä ja ylipäänsä apatiaan. Sisaruksia minulla on kolme, ja heistä kaksi on selvästi aspergereita, että kai jotain sukurasitusta siihen suuntaan on...
Vierailija kirjoitti:
Autismikirjon häiriön omaavat naiset lisääntyvät kaksi kertaa useammin kuin miehet. Vaikka ei olisikaan aseksuaali, elämän perustarpeet on helpompi täyttää naisena, jos kohtaa tuollaisen neurologisen haasteen.
Varmaan liittyy osin siihenkin, että naisella on usein parin löytämisessä vielä tänä päivänäkin passiivisempi rooli. Jos riittää että näyttää riittävän nätiltä, niin tuttavuutta tekeviä miehiä tulee kyllä, niin se on paljon helpompi osa aspergerille kuin olla se sosiaalisesti sujuva hurmaaja.
Tämä on harhaluulo. Autismi oireilee tytöissä jonkin verran eritavalla, ja lääkärit diagnosoi nimenomaan poikien oirelistaa seuraten. Naispuoleiset autistit ovat siis alidiagnosoituja. Yhteiskunta odottaa naisilta luonnostaan sosiaalisempaa käyttäytymistä, ja nämä tytöt oppivat helpommin sosiaaliset säännöt ja piilottamaan autistiset piirteensä. Sitten kun verrataan sitä naista joka osaa näytellä ”tavallista”, mieheen jonka on annettu koko ikänsä istua huoneessaan yksin pelejä pelaten koska se on ”normaalia” miehille - kumpihan mahtaa pariutua herkemmin?
Yhteiskunnan standardeilla en olekaan pärjännyt. Matalalla koulutustasolla varustettu yksinäinen työtön jo 8v. Mutta itse olen ihan tyytyväinen elinoloihini. Mielelläni käyttäisin supermuistiani ja muita erityistaitojani opiskeluun tai työelämässä, mutta olen saanut koko ikäni sellaista viestiä ettei minua haluta minnekään. Olen liian hiljainen, en osallistu kahvitauon peeaskanjauhanta rinkeihin vaan haluan vain keskittyä tehokkaaseen työntekoon. No, tehän sen maksatte. 🤷♂️
Autismikirjon häiriön omaavat naiset lisääntyvät kaksi kertaa useammin kuin miehet. Vaikka ei olisikaan aseksuaali, elämän perustarpeet on helpompi täyttää naisena, jos kohtaa tuollaisen neurologisen haasteen.
Varmaan liittyy osin siihenkin, että naisella on usein parin löytämisessä vielä tänä päivänäkin passiivisempi rooli. Jos riittää että näyttää riittävän nätiltä, niin tuttavuutta tekeviä miehiä tulee kyllä, niin se on paljon helpompi osa aspergerille kuin olla se sosiaalisesti sujuva hurmaaja.
Kaikista kusisin asema on tavallisennäköisillä tai rumilla miehillä, jotka ovat aspergereita eivätkä kiinnostuneita stereotyyppisistä nörttitöistä, vaan ihmisten kanssa tekemisissä olemisesta.
Monelle aspergerille kyllä nuo ihmisten kanssa työt kyllä on ihan oikeastikin haastavia. Itse ymmärsin omalla kohdallani jo nuorena sen, että ei ole minun leipälajini sellainen. Koska kerran joka paikassa kiusattiin, vieroksuttiin, oudoksuttiin. Diagnoosin jälkeen ymmärsin että se johtuu neuroepätyypillisyydestä, että en vaan tyypillisten mielestä elehdi ja puhu luontevasti ja niin että ihmisille tulisi mukava olo seurassani. Jossain määrin sitä voi kovalla vaivalla toki opetella, mutta raskasta se olisi jatkuvasti pitää päällä näyteltyä rooliakin. Eikä sekään aina onnistu, minä ainakin onnistun useinkin olemaan tahtomattani töksähtelevä tai ylimielisen tai vihaisen oloinen muiden silmään.