Lue keskustelun säännöt.
Kun menetin toisen isovanhemman 3kk sitten olen alkanut pelkäämään
03.02.2021 |
Että menee kaikki muutkin. Tää on kauhee tunne ja ei oo helppo olla. Pelkään jatkuvasti että kohta jotain kamalaa taas käy . En tienny että tää ottaa näin koville oikeesti. Ensin kun kuulin että hän on menehtynyt ei tuntunut missään nyt vasta alkaa tuntua .
Kommentit (14)
Kaikkeen tottuu, se on nimittäin niin, että me kaikki kuollaan, kuka ennen kuka myöhemmin. Itsellä meni parin vuoden aikana vanhemmat, kaksi enoa, kaksi lastenlasta ja ystävä hirtti itsensä.....no oppi ainakin kantamaan. Ei muuta kuin otat sen luonnollisena, elämään kuuluvana, toki suru myös kuuluu elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tulet menettämään vielä monta läheistä, ellei oma vuoro tule ensin. Sellaista elämä on.
Sitä tuntee jokaisen puolitutun, tutun ja omaisen kuoleman kohdalla että oma vuoron on aina askeleen lähempänä. Ei sillä, kuolema on luonnollinen osa elämää ja osaan jo odottaakin sitä sitten kun sen aika tulee omalle kohdalle.
Kun oikein tarkkaan asiaa mietit, niin huomaat että me kaikki tulemme kuolemaan. Revi siitä paniikkia.
4 vanhaa tätiä vielä elossa.3 on ylittänyt 90 vuotta ja nuorin 80 vuotta.
Yksi täti on kuollut mutta eli 88 vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mummot ja isoisät kuollu jo aikaa sitten. oo onnellinen että oot saanut pitää ne pitkään.
Vierailija kirjoitti:
Sitä tuntee jokaisen puolitutun, tutun ja omaisen kuoleman kohdalla että oma vuoron on aina askeleen lähempänä. Ei sillä, kuolema on luonnollinen osa elämää ja osaan jo odottaakin sitä sitten kun sen aika tulee omalle kohdalle.
No minulle oma kuolema on se ja sama mutta läheisten kuolemaa pelkään koska on pas kaa olla yksin mahdollisesti vaikka 50 vuotta. eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tsemppiä, ap. Kuolema on luonnollista, mutta niin on suru ja pelkokin.
Miksi aina hoetaan että kuolema on luonnollista? Mitä sen pitäisi auttaa? Onhan murhat ja väkivaltakin luonnollista (eläimetkin tappaa toisiaan huvikseen, t kissanomistaja) mutta ei sillä yritetä lohduttaa henkirikoksen uhriksi joutuneita läheisiä. Joku ihme defenssimekanismi tuo hokema.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitkään minäkin elin jotenkin niin, että ikuisesti täällä eletään, aina on uusi päivä ja aina on oma perhe ja suku saatavilla. Isäni kuoli, kun olin reilut 20 v. ja se oli shokki, mutta toisaalta olin paljon läheisempi äitini ja veljeni kanssa. Nyt olen alle viisikymppinen, veli on kuollut ja äiti tekee kuolinsiivoustaan. Yhtäkkiä sen vaan tajuaa, että aika loppuu. Jotenkin tuntuu kummalta, kun miehellä on vanhemmat hengissä ja hyväkuntoisia, kaikki sisaruksetkin, jopa toiset isovanhemmat elossa. Hänellä se "huoleton nuoruus" vain jatkuu.
Jos olet päässyt pitkälle aikuisikään ennen kuin joudut kohtaamaan lähisukulaisesi kuoleman, on ihan ymmärrettävää, että sen kohtaaminen on vaikeaa. Aikuisena uusien asioiden kohtaamisessa on aina haasteensa, ja etenkin, jos kohdattava asia on jo lähtökohtaisestikin vaikea. Sinulla on oikeus niihin tunteisiisi, mitä koet. Ne kannattaa käydä läpi, jotta on helpompi jatkaa eteenpäin.
Itse olin 1v, kun isoisoisäni kuoli. Siitä en muista mitään. Pappa kuoli, kun olin 7v. Mummu kuoli, kun olin 18v. Asuimme maaseudulla, missä kaikki tunsivat kaikki. Tieto siitä, että naapureissa kuoli vanhuksia, tuli myös lasten tietoon. Eli minulle oli niin luonnollista se, että kuolema kuuluu vanhuuteen, ettei omien isovanhempieni kuolemat mitenkään erityisestä hätkäyttäneet. Toki surua tunsin ja jossain määrin tunnen edelleenkin, vaikka viiemisen isovanhempani kuolemasta on jo kohta 17 vuotta aikaa.
Se, kun isäni pikkuveli kuoli vähän yli 60 vuotiaana, pysäytti jo ihan toisella tavalla. Koin silloin, että se "osui lähelle", kun hän oli vain vähän yli 20 vuotta minua vanhempi.
Omien vanhempien kuolema on kuulemma ihan oma lukunsa, kun silloin ikäänkuin siirtyy itse "eturintamaan".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos olet päässyt pitkälle aikuisikään ennen kuin joudut kohtaamaan lähisukulaisesi kuoleman, on ihan ymmärrettävää, että sen kohtaaminen on vaikeaa. Aikuisena uusien asioiden kohtaamisessa on aina haasteensa, ja etenkin, jos kohdattava asia on jo lähtökohtaisestikin vaikea. Sinulla on oikeus niihin tunteisiisi, mitä koet. Ne kannattaa käydä läpi, jotta on helpompi jatkaa eteenpäin.
Itse olin 1v, kun isoisoisäni kuoli. Siitä en muista mitään. Pappa kuoli, kun olin 7v. Mummu kuoli, kun olin 18v. Asuimme maaseudulla, missä kaikki tunsivat kaikki. Tieto siitä, että naapureissa kuoli vanhuksia, tuli myös lasten tietoon. Eli minulle oli niin luonnollista se, että kuolema kuuluu vanhuuteen, ettei omien isovanhempieni kuolemat mitenkään erityisestä hätkäyttäneet. Toki surua tunsin ja jossain määrin tunnen edelleenkin, vaikka viiemisen isovanhempani kuolemasta on jo kohta 17 vuotta aikaa.
Se, kun isäni pikkuveli kuoli vähän yli 60 vuotiaana, pysäytti jo ihan toisella tavalla. Koin silloin, että se "osui lähelle", kun hän oli vain vähän yli 20 vuotta minua vanhempi.
Omien vanhempien kuolema on kuulemma ihan oma lukunsa, kun silloin ikäänkuin siirtyy itse "eturintamaan".
No kai ihmiset nyt myös suree ihan sitä ihmistäkin eikä vaan laskeskelee että jaa tuo kuoli, millos mä sit kuolen. En minä ainakaan tule toimeen ilman vanhempiani.
Tunteet pitää käydä läpi, noi pelot on normaaleja kun menettää läheisen, terveyskeskukseen voi soittaa ja pyytää keskustelu apua.
Olikohan mulla joku shokki vaihe sillon päällä