Miksi et kerro itsestäsi mitään töissä?

Vierailija kirjoitti:

Kummasti tähän ketjuun on löytynyt mykkiä ihmisiä. Oikeasti tuollaista pidättyvyyttä pidetään todella kummallisena ja varmasti aiheuttaa enemmän juoruja kuin se, että kertoisi asuvansa Keravalla ja viimeksi ollut hilavitkutinmyyjänä Teboililla.

Olen kyseisen henkilön kanssa useassa eri Teams-tiimissä. On suorastaan huvittavaa kuunnella, kun hänen tultuaan töihin tiiminjohtajat aina sanovat, että Terhi onkin nyt tullut uutena mukaan, voit esitellä itsesi aluksi kaikille. Ja sitten tämä esittelee "Olen Terhi + painostava hiljaisuus". Muut kun kertovat ihan luontevasti koulutuksensa, työpisteensä sijainnin, työaikansa yms. Moni saattaa tässäkin kertoa aiemmin olleen töissä siellä ja täällä ja harrastavansa lenkkeilyä koiransa kanssa.

Ap

Onko koskaan käynyt mielessä, että "Terhi" saattaa kärsiä esimerkiksi esiintymiskammosta tai sosiaalisten tilanteiden pelosta? Yleensä tuollaiset esittäytymistilanteet ovat niitä pahimpia ahdistuksen laukaisijoita.

Voi olla niinkin, että edellisissä työpaikoissaan hänen kertomiaan asioita on käytetty häntä vastaan. Läheskään kaikki eivät ole kiinnostuneita tietämään asioita toisesta siksi, että haluaisivat aidosti tutustua häneen. Moni utelee asioita vain siksi, että pääsisi levittelemään niitä ja näin pönkittämään valtaansa.

Aloitin työt viime keväänä korona-aikaan ja olen tehnyt siitä lähtien etätöitä muutamaa päivää lukuun ottamatta. En jotenkin osaa puhua Teamsissa mitään henkilökohtaisista asioistani. Se ei vain tunnu yhtään luontevalta. En ole aikaisemmissa työpaikoissakaan hirveästi itsestäni puhunut, mutta nyt en puhu sitäkään vähää.

Olen yksityinen ihminen, en saa mitään iloa siitä, että omalla nimellä somessa tai töissä kerron elämästäni.

Minä en ymmärrä, miksi työkollega ei voisi olla ystäväkin? Ihmisiä me kaikki olemme, töissäkin. Itse olen saanut monta hyvää ystävää töistä. Työ on kuotenkin niin iso osa elämäö, että tuntuisi ihmeelliseltä, jos siellä olevien ihmisten kanssa ei, vuosienkaan jälkeen, voisi ”antaa mitään tietoja itsestään”?

Älä ikinä luota ja paljasta itsestäsi yhtään mitään tosiasiallisesti merkityksellistä kenellekään työyhteisön kollegalle, ennen kuin on jonkun osalta sellainen olo, että ollaan edetty ystävyyden asteelle.

Työyhteisöt ovat lastentarhan, koulun ja jatkokoulutuksen jatkeita, joissa kiusataan ihmisiä ihan samalla lailla kuin varhaiskasvatuksen tasolla on jo opittu.

Voit kertoa jotain tyhjänpäiväistä huttua, kuten "kävelen lenkkejä rannalla", "luin tosi hyvän kirjan", "mitkä on teidän parhaat kalaruoat", "ostettaisko yhteinen kahvikone", "mitä _teidän_ miehenne tekevät työkseen" jne.

Mutta varo kertomasta itsestäsi mitään oikeasti merkityksellistä. Työelämä on nykyään säälimätön viidakko, jossa kaikki sanomasi pysyy muistissa ja sitä käytetään sopivan tilaisuuden tullen sinua vastaan.

Itse olen avoin, mutta en odota sitä muilta. Jokainen kertoo sen mitä haluaa tai jättää kertomatta.

Vierailija kirjoitti:

Minä en kerro mitään, mutta vastaan kyllä, jos kysytään.

Harva kysyy.

Vaihtuneisiin sukunimiin, jos on joku omaa sidosryhmää, heitän chattiviestin "Oi, sulla on nimi muuttunut, lienee syytä onnitella? <3" tms.

Sukunimen vaihtuminen voi johtua myös avioerosta, joka voi olla niin kipeä ettei siitä halua työkavereiden kanssa puhua.

Minä teen sijaisuuksia vanhustenhoidossa. Ketään ei kiinnosta elämäni, ainoastaan se, miten paljon minusta saa irti sijaisuuteni aikana. Suhtaudun nykyään samoin muihin; en kysele keneltäkään mitään muuta, kuin työasioita. Teen työni, lähden kotiin. Kun sijaisuus loppuu, that's it. Seuraava kiitos.

Olen hitaasti lämpenevää tyyppiä. Nykyään jo jaan itsestäni vähän, kun olen ollut samassa työyhteisössä viisi vuotta, mutta alkuun en halunnut kertoa mitään kovin henkilökohtaista. Vie aikaa saada luottamus ihmisiin. Ja niin kuin moni on sanonut, työpaikka on kuitenkin ensisijaisesti paikka, jossa tehdään töitä.

Koska kenellekään työpaikalla ei kuulu, mitä minä siviili-ihmisenä puuhaan, eikä sillä ole vaikutusya työpaikan asioihin. Työhön menen työminänä, ja kun määrätty työaika tulee täyteen, kone menee kiinni ja lampsin pois siviiliminänäni.

Työkaveri kertoo kaikki omat sekä kavereidensa asiat minulle. En uskalla puhua juuri mitään omista asioista, muuta kuin vain jotain yleisluonteista. 

Ai vitsit miten siistiä, ettei tarvitse olla töissä tämän ketjun ankeuttajalauman kanssa :D 

Mutta mulla onkin hyvät ja kivat työkaverit ja loistava työyhteisö, jossa aidosti välitetään toinen toisistamme.

Ja nyt ankeuttajat, laittakaa alapeukut heilumaan!

Riippuu. Oikeassa työssäni työkaverit ovat ystäviäni. Nykyisessä väliaikaisduunissa ei kiinnosta kertoa itsestäni asioita koska en luota niin paljon niihin ihmisiin. 

Vierailija kirjoitti:

Ai vitsit miten siistiä, ettei tarvitse olla töissä tämän ketjun ankeuttajalauman kanssa :D 

Mutta mulla onkin hyvät ja kivat työkaverit ja loistava työyhteisö, jossa aidosti välitetään toinen toisistamme.

Ja nyt ankeuttajat, laittakaa alapeukut heilumaan!

Meilläkin todella hyvä työyhteisö ja tosi mukavaa porukkaa, mutta ei me omista asioista hirveästi puhuta vaan ihan kaikesta muusta. 

Miksi en kerro? No siksi, että eihän siellä saa suunvuoroa!

Mua ei hirveästi kiinnosta työkavereidenkaan asiat, kuten lapset. Niistä ja niihin liittyvistä meidän perhe ja meidän tyttö ja meidän lapset juttujaan ne kuitenkin taukoamatta jauhavat, joten siinäkö puhuvat keskenään. Esitän korkeintaan puhtaasta kohteliaisuudesta että kiinnostaa jos joudun heidän kanssaan keskustelemaan samaa aikaa kahvihuoneessa. Ja miksi mun pitäis jakaa jotain henkilökohtaisia asioita, kuten kuinka kumppanin eksä hankaloittaa meidän elämäämme tai että naapurin mummo on ihana tai siitä, että olimme pilkkuun asti baarissa ja menimme vielä aamukuuteen asti jatkoille (tämä tosin ennen korona-aikaa, mutta pointin ymmärrätte)? Niin, ei miksikään. Yksi syy on se, että meillä ei työkavereiden kanssa ole hirveästi samoja kiinnostuksen aiheita ja ne luultavasti pitäisivät mua puolihulluna, jos kertoisin rehellisesti mielipiteeni asioista tai mitä touhaan vapaa-ajallani, kun ovat itse ihan toisessa päädyssä oman elämäntilanteensa kanssa. En hirveästi usko, että ruuhkavuosia elävt perheenäidit ottaisivat hyvällä vajaan kolmikymppisen lapsettoman elämäntavan kun kertoisin, kuinka makaan sängyssä vaikka kahteentoista jos huvittaa ja otan pitkän kaavan aamiaisen jonka jälkeen en tee mitään tai siivoan kämpän puolessa tunnissa paraatikuntoon. Kerran erehdyin mainitsemaan että mulla on ollut aina vaikeuksia nukkua, kommentti oli että en voi tietää väsymyksestä mitään koska en elä ruuhkavuosia :D työkaverit on ihan kivoja kuitenkin, olen luonteeltani sosiaalinen ja en minä siellä tuppisuu ole, en vain puhu omista asioistani.

Vierailija kirjoitti:

No mua ei kiinnosta muiden elämät, niin oletus on, ettei niitäkään mun.

Juuri näistä syistä Suomessa on yksinäisyyttä ja masennusta naisilla. Täysin suomalainen ilmiö.

Mikä siinä syy, heikko itsetunto? Ei luoteta omiin ajatuksiin?

Uskomatonta.

Olen töissä saadakseni rahaa, en kavereita. Lisäksi en ole kovin kiinnostava persoona, mitäpä sitä tikusta asiaa tekemään.

Vierailija kirjoitti:

Olen töissä saadakseni rahaa, en kavereita. Lisäksi en ole kovin kiinnostava persoona, mitäpä sitä tikusta asiaa tekemään.

Suomalaiset eivät ole empaattisia. Tämä juttu kertoo sen miksi. Surullista.

Sosiaalisten tilanteiden pelko, en luota muutenkaan helposti ihmisiin, koulukiusaus taustasta oppineena pidän omat asiat omanani koska koskaan et voi tietää mitä joku käyttää sua vastaan. 

Enkä mä muutenkaan koe että itse alle 30v löytäisin jotain yhteistä jonkun lähelle eläkeikää olevan kanssa (saati ystävyyttä). 

+ siviili minä ja työminä ovat kaksi eri ihmistä.